Tähdenlento
Mereten häädettyä pöllön urheasti pois kimpustamme käännyin nuoleskelemaan kylkeeni muodostuneita haavoja samalla, kun makoilin vielä maassa. Yksi niistä oli eritoten syvä ja liikkui yläkyljeltäni lapani päälle. Sen vierellä olevat muut viiltohaavat olivat myös kipeitä ja vuosivat verta, mutta ne eivät olleet aivan yhtä pitkiä ja syviä.
“Oletko kunnossa?” Merete kysyi ja käänsin väsyneenä katseeni häneen ja hymyilin naaraalle hellästi.
“Olen minä, kiitos sinun. Pelastit henkeni”, naukaisin ja koetin kammeta itseni tassuilleni ilman, että venytin haavoja kyljissäni. Revontuli osaisi varmasti paikata haavani ja meillä ei olisi enää mitään hätää.
Merete katsoi huolestuneen oloisena viereltäni, kun lähdin etenemään takaisin kohti leiriytymispaikkaamme. Toivion, että haavani eivät tulisi viivästyttämään kulkuamme. Vaikka olikin viherlehti, se ei tulisi kestämään ikuisesti, joten meidän tuli kulkea tadikkaasti, jos halusimme keretä takaisin ennen kylmää vuodenaikaa.
“Oletko varma, että olet kunnossa? Voin hakea Revontulen tänne, jos tahdot?” naaras ehdotti hieman epävarmana. Pudistelin päätäni ja hymyilin hieman.
“Olen minä kunnossa. Liikkuminen ei vain välttämättä ole nyt yhtä nopeaa, koska en voi kiivetä puihin tai juosta yhtä hyvin, mutta kyllä tästä selvitään”, naukaisin rauhoittelevaan sävyyn. En halunnut, että naaras huolestuisi turhaan. En minä muutamaan haavaan kuolisi. Merete ei myöskään vaikuttanut erityisen varmalta siitä, mitä hänen tulisi tehdä. Hän ei varmaan ollut kohdannut aivan samanlaisia tilanteita aiemmin, mikä oli oikeastaan vain helpotus.
Vähitellen aloimme lähestyä taas pientä lepopaikkaamme ja käännyin taas Mereten puoleen.
“Voisitko käydä herättämässä Revontulen, jos viitsit? Olisi hyvä, ettei hän joudu heräämään vain veren hajuun ja ruhjotun sisarensa kuvaan”, naukaisin naaraalle.
//Metrilaku?
