Lola

“Olen Kobra, enkä ole juttutuulella”, harmaanruskea kolli ilmoitti tuima katse kasvoillaan. Hän katsoi minua suoraan silmiini, jolloin asia tuli harvinaisen selväksi. En kuitenkaan lannistunut, vaan hymyilin iloisesti.
“Ei se mitään, ehkä voimme jutella joskus paremmalla ajalla”, nau’uin hyväntuulisesti. Kobran ilme ei värähtänytkään, hän vain kiersi minut ja käveli tiehensä. Jäin seisoimaan aloilleni yksin ja katselin poispäin kävelevän kollin perään. Tiesin, että jokaisella oli joskus huonoja päiviä, joten en pahastunut lainkaan. Uskoin tosiaan, että vielä jonain päivänä voisin käydä ilomielisen keskustelun myös tuon Kobran kanssa, kuten jokaisen kujakissan.
Korvantaustaani alkoi kutittaa, joten nostin takajalkani ylös ja kallistin päätäni taaksepäin saadakseni raavittua sitä mukavasti jalallani. Kun rapsutus tehosi ja kutina lakkasi, laskin jalkani alas ja ravistelin turkkiani. Minun olisi etsittävä uutta seuraa, kun Kobrasta ei seuraksi ollut. Silmäilin mietteliäänä Kujakissayhteisön pesää ja ilokseni tunnistin Leopardin laikukkaan turkin hänen omalla vuoteellaan. Ehkä hieman liian innostuksissani loikin vanhemman naaraskissan luokse.
“Hei, Leopardi”, nau’uin iloisena ja kohtasin kujakissan ystävälliset silmät. Leopardin kasvoille piirtyi hymy.
“Kas, hei Lola”, hän naukaisi ja kehotti minua istumaan vierelleen. Minä tein työtä käskettyä ja istahdin Leopardin vierelle. Hän hymyili minulle yhä ystävällisesti, uskoin totta tosiaan, että meistä oli tulossa hyviä ystäviä!
“Miten sinun päiväsi on mennyt?” Leopardi kysyi yhtä ystävällisesti kuin aina. Hän oli aina kiinnostunut muiden asioista ja halusi aina auttaa, jos suinkin pystyi. Hän tuntui ihailevan erityisesti yhteisön johtajaa Päivänsädettä, ja teki aivan kaiken mitä johtaja ikinä keksi pyytää. Ihailin Leopardia. Hän ei koskaan tuntunut lannistuvan, oli aina niin positiivinen ja iloinen. Halusin olla kuten hän oli.
“Ei tässä sen ihmeempää, aika tavallinen päivä Kujakissayhteisössä”, kerroin ystävällisesti hymyillen. Leopardi nyökytteli tyytyväisenä päätään.
“Olet ilmeisesti asettunut jo kodiksi”, vaaleanruskea naaras naukaisi ja kohotti hieman kulmiaan. Minä nyökyttelin vuorostani päätäni.
“Minä pidän tästä paikasta todella kovasti. Kenties tästä voisi tulla minulle, perheelleni ja Ollille pysyvä koti, jos Päivänsäde suinkin hyväksyy meidät tänne”, totesin mietteliäänä. Leopardi jatkoi vain hymyilyään. Ellen väärin tulkinnut, hänen hymynsä vain leveni entisestään kuullessaan sanani.
“Aivan varmasti voi! Yhteisöön otetaan vastaan jokainen, ja sinä Lola olet aivan esimerkillinen yhteisön uusi jäsen. Olet paljon parempi mitä minä olin, kun saavuin yhteisöön”, Leopardi naukui ja näytti vajoavan haikeana ajatuksiinsa. Katsoin häntä pää kallellaan.
“Et ole kertonut miten sinä päädyit Kujakissayhteisöön. Tahtoisitko kertoa?” kysyin hieman varovaisesti, sillä en tiennyt miten arka aihe se Leopardille oli. Hänen kasvoilleen levisi välittömästi jälleen sama innostunut hymy. Hänen silmänsä suorastaan loistivat. Se sai minutkin innostumaan! Paransin asentoani voidakseni kuulla Leopardin tarinan ja muistaa sitä joka sanan.
“Se olikin elämäni onnekkain tapahtuma”, naaras naukaisi huokaisten, muttei hän näyttänyt surulliselta, vaan haikealta. En sanonut mitään, vaikka Leopardi keskeyttikin hetkeksi kertomuksensa. Hänen katseensa tuntui sukeltavan jonnekin kaukaisuuteen hetkeksi, kaipa hän vajosi niin syvälle muistoihinsa.
“Olin silloin nuori, sinua paljon nuorempi, ehkä kuuden kuun ikäinen. Olin joutunut erilleen kaksijaloistani ja majaillut kaksijalkalassa yksin ja onnettomana. Sitten törmäsin Keijukaiseen. Hän oli upein ja erityisin kissa, jonka olen koskaan tavannut. Olihan hän hieman äksy, mutta hän otti minut siipiensä suojaan ja antoi minulle kodin. Hänestä tuli minun kotini, sillä hän oli minun paras ystäväni”, Leopardi naukui hiljaa, mutta haikeasti hymyillen. Sitten hän näytti uppoavan ajatuksiinsa ja oli pitkään hiljaa. Vaihdoin painoani jalalta toiselle ja päädyin rikkomaan hiljaisuuden, sillä uskoin, ettei tarina ollut vielä siinä.
“Kuka se Keijukainen oli?” kysyin toivoen, ettei kysymykseni loukkaisi Leopardia. Olisiko minun pitänyt tuntea Keijukainen? Leopardi oli puhunut hänestä menneessä aikamuodossa, joten oletin Keijukaisen joko lähteneen pois tai kuolleen. Leopardi näytti palaavan takaisin muistoistaan nykyhetkeen. Hän katsoi minua hieman yllättyneenä.
“Etkö sinä ole kuullut Keijukaisesta?” hän kysyi kulmiaan kohottaen. Nyt minä tunsin nolostuvani. Korviani alkoi kuumottaa.
“E-en”, vastasin epäröiden ja käänsin nolostuneena katseeni maahan. Keijukainen selvästi oli kissa, josta minun olisi pitänyt kuulla. Olinko sittenkin kuullut, mutten vain muistanut sitä? Ei, en varmasti ollut kuullut Keijukaisesta. Tunsin, kuinka Leopardi kosketti kuononpäällään omaani.
“Ei se mitään, minä lupaan kertoa sinulle kaiken Keijukaisesta”, vaaleanruskea naaras lupasi. Nostin kiitollisena katseeni Leopardiin, jonka katse oli niin täynnä lämpöä ja rakkautta, että minun oloni parani välittömästi. Hän toi mieleeni emon, niin lämmin ja ystävällinen Leopardi oli.
“Kiitos, Leopardi”, naukaisin nyt jo itsekin hieman hymyillen. Leopardi silmäili hetken pesää mietteliään oloisena. Sitten hän nousi ylös.
“Kuules, mehän voisimme käydä kävelyllä. Voin sillä aikaa kertoa sinulle tarinoita Keijukaisesta ja alkuajoistani Kujakissayhteisössä”, Leopardi lupasi ja viittoi minut perässään kohti pesän uloskäyntiä. Tunsin lihasteni jännittyvän.
“Saanko minä poistua pesästä?” kuiskasin hiljaa, kiiruhtaen vaaleanruskean naaraan vierelle.
“Tietysti, kun minä olen mukanasi. Yksin sinä et saa lähteä ulos”, laikukas Leopardi totesi ystävällisellä äänellä. Hän sipaisi hännällään poskeani, kun käveli ohitseni ja suuntasi kohti pesän uloskäyntiä. Siispä seurasin naarasta ulos pesästä. Loikimme alas ikkunalaudalta maan pinnalle. Silmäilin kaksijalkalaa, joka alkoi jo hämärtyä. Siellä täällä korkeiden metallikeppien päissä olevat pienet auringot olivat syttyneet. Kaksijalkalassa oli ihmeellistä taikaa. Kaksijalat olivat loihtineet aurinkoja, jotka loistivat pimeällä. Se oli ihmeellistä, mutta olin tottunut siihen. Leopardi johdatti minut tottuneesti ukkospolun yli kohti pienempiä kujia. Kävelimme hetken aikaa hämärtyvässä illassa rinnatusten kaksijalkalan kujia pitkin. Katselin koko ajan ympäristöäni siltä varalta, että törmäisimme Olliin. Ikävöin ystävääni niin kovin ja toivoin, että hän oli kunnossa.

“No niin”, Leopardi naukaisi, kun saavuimme pienelle ruohoalueelle. Alueella kasvoi näteissä riveissä muutamia puita, ja keskeltä aluetta kulki pieni, sorapohjainen ukkospolku. Paikka oli autio, eikä kaksijalkoja näkynyt juuri missään. Vain kaukaisuudesta kantautui kaksijalkojen, hirviöiden että koirien ääniä. Leopardi johdatti minut ruohoalueen keskelle istumaan. Sitten hän loi katseensa taivaalle ja näytti miettivältä.
“Mihin minä jäinkään, hmm… Ai niin, Keijukainen”, hän naukaisi iloisesti ja laski sitten katseensa minuun, “Keijukainen oli Kujakissayhteisön johtaja. Hän kasvatti Päivänsäteen ja oli tälle kuin emo. Keijukainen kuoli suuressa sodassa, jonka kävimme kauan sitten kaukana täältä toisia kissajoukkoja vastaan.”
Kasvoillani loisti hämmennys.
“Toisia kissajoukkoja?” kysyin päätäni kallistaen. Leopardi nyökytteli päätään.
“Me emme oikeastaan puhu niistä täällä, mutta kaikki alkoi siitä, kun toisen kissajoukon johtaja surmasi Keijukaisen emon. Se teko oli vähällä tuhota koko Kujakissayhteisön, mutta Keijukainen kasasi yhteisön taas kokoon ja sai sen kukoistamaan. Hän oli varma, että meidän täytyi kostaa sille kissalle. Minä en itse ole kostajatyyppiä, mutta ymmärsin Keijukaisen vihan. Hän oli menettänyt oman emonsa ja kaiken mitä hänellä oli. Me taivalsimme kauas täältä heidän luokseen ja ryhdyimme sotaan. Liittouduimme toisen kissajoukon kanssa, mutta suuren taistelun tullen kissajoukko petti meidät. Silloin Keijukainen menetti henkensä ja me palasimme Päivänsäteen johdolla takaisin kotiin”, Leopardi naukui päätään pudistellen. Olin näkevinäni hänen silmäkulmassaan kiiluvan kyyneleen. Tunsin myötätuntoa uutta toveriani kohtaan, joten astuin hieman lähemmäs häntä ja painauduin hellästi hänen turkkiaan vasten.
“Voi, olen todella pahoillani”, kuiskasin hiljaa, “Keijukainen oli sinulle todella tärkeä.” Leopardi niiskaisi ja kääntyi nyt selvästi itkien katsomaan minua.
“Niin oli, hän oli minun paras ystäväni. Voi, olisitpa sinäkin saanut tavata hänet”, naaras huokaisi. Minä toivoin samaa. Jos joku oli tehnyt Leopardiin niin suuren vaikutuksen, toivoin todella, että minäkin olisin voinut tavata tämän Keijukaisen.
“Minullakin on paras ystävä”, päädyin kertomaan hiljaisella äänellä.
“Se Olli vai?” vanhempi naaras kysyi niiskaisten ja kääntyi minun puoleeni. Nyökkäsin.
“Minä ikävöin häntä kovasti, vaikkei hän olekaan kuollut”, sanoin vaimealla äänellä. Leopardi vuorostaan nojautui minua vasten.
“Voi Lola, minä olen varma, että Olli on kunnossa. Kyllä me löydämme hänet ja saat viettää hänen kanssaan monta ihanaa, yhteistä vuodenaikaa, aivan kuten minäkin sain Keijukaisen kanssa”, Leopardi vakuutteli. Minä uskoin häntä ja halusin itsekin uskoa samalla tavalla. Olli löytyisi vielä ja me saisimme elää onnellisina yhdessä loppuelämämme.
“Kiitos, Leopardi, sinä olet aivan loistava”, naukaisin jälleen hymyillen. Hymy tuntui tarttuvan myös Leopardiin.
“Niin sinäkin”, hän vastasi iloisesti. Tunsin, että meillä kahdella oli erityinen yhteys. Leopardi vaikutti aivan huippukissalta!
“Tuota, oletko sinä tutustunut emooni lainkaan?” kysyin yhtäkkiä, sillä asia tuli mieleeni aivan tyhjästä. Leopardi hymyili edelleen ja nyökäytti pienesti päätään.
“Olemme me vähän jutelleet, sinun emosi vaikuttaa todella mukavalta kissalta. Hän ei kuitenkaan ole yhtä puhelias kuin sinä, joten emme ole ystävystyneet”, kujakissa kertoi rauhallisella äänellä. Nyökkäsin.
“Kenties teistäkin voisi tulla ystävät. Olisi mukavaa, jos emolla olisi täällä ystäviä. Hän taitaa olla hieman yksinäinen”, totesin mietteliäänä. Leopardi nyökkäsi.
“Totta tosiaan, en ole nähnyt hänen keskustelevan kovinkaan monelle kissalle niitä näitä. Jos tahdot, voin yrittää ystävystyä hänenkin kanssaan. Ystäviä ei koskaan voi olla liikaa”, Leopardi sanoi. Se sai minut innostumaan.
“Se olisi aivan mahtavaa! Voisitko todella tehdä niin?” kysyin silmät säihkyen. Leopardi nyökkäsi.
“Tietysti”, hän tokaisi lapojaan kohauttaen, kuin se olisi ollut aivan pikkujuttu.
“Kiitos, arvostaisin sitä todella”, nau’uin päätäni nyökytellen.
Istuimme hetken aikaa aivan hiljaa ja silmäilimme yhä vain pimenevää taivasta. Kaksijalkalan pienet, öisin loistavat auringot himmensivät taivaan tähtiä, mutta ne tekivät oloni turvalliseksi. Pidin kovasti siitä, ettei kaksijalkalassa ollut koskaan pimeää.
“Voisimmeko tehdä pienen kävelyretken vielä ennen pesään paluuta? Jos etsisimme Ollia vähän, hänen täytyy olla hyvin peloissaan yksin jossain täällä”, ehdotin Leopardille. Kuten arvasin, Leopardilla ei ollut mitään ehdotustani vastaan. Hän otti sen vastaan yhtä avoimesti kuin kaiken muunkin tässä maailmassa. Minä niin ihailin Leopardin kaltaisia kissoja!
“No mikä jottei”, hän tokaisi ja nousi ylös. Kyyneleet olivat kadonneet kujakissan kasvoilta ja hän vaikutti olevan taas normaali iloinen itsensä. Nousimme ylös ja lähdimme kulkemaan rinnatusten eteenpäin kauemmas Kujakissayhteisön pesästä.
“Uskoisin, että meidän kannattaa suunnata kaksijalkalan rajalle”, Leopardi naukui mietteliäänä, “usein pelästyneet kissat suuntaavat sinne, sillä kaksijalkalan keskus on kovin tapahtumarikas ja pelottava paikka tuntemattomille.”
Olin samaa mieltä Leopardin kanssa. Uskoin, että Olli suuntaisi poispäin kaksijalkalasta ennemmin kuin sen vilkkaaseen keskukseen. Toivoin, ettei ystäväni ollut lähtenyt tiehensä. Luotin kuitenkin siihen, ettei Olli jättäisi minua jälkeensä. Hän tulisi kyllä etsimään minua, ja sitten voisin kertoa hänelle miten upea paikka Kujakissayhteisö oli! Hän varmasti innostuisi ja liittyisi yhteisön riveihin mielellään, sillä Olli oli kissa, joka rakasti selkeitä rutiineja.

Olimme kierrelleet kaksijalkalan laitamilla jo tovin. Yö oli saapunut ja useimpien kaksijalanpesien sisällä loistaneet kirkkaat valot olivat sammuneet. Vain kujien reunoilla loistavat pienet auringot sekä taivaan tähtirivistö loivat valoaan, jotta näimme minne kuljimme. Ollista ei näkynyt jälkeäkään. Leopardi oli neuvonut, etten saisi poistua kaksijalkalan ulkopuolelle. Sen ulkopuolella kuulemma oli jonkin verran Kujakissayhteisön omaa metsäreviiriä, mutta valvotut kissat eivät saaneet mennä metsään.
“Päivänsäde päätti liittää metsät osaksi reviiriämme Keijukaisen kuoleman jälkeen. Sieltä me saamme tuoresaalista, vaikka itse söisin ennemmin kotikisujen muonaa”, Leopardi kertoi silmäillessään pimeää metsää.
“Minustakin se on hyvää, mutta minä pidän myös tuoresaaliista kovasti. Opettelimme Ollin kanssa saalistamaan sitä, kun vaelsimme kahdestaan”, kerroin Leopardille. Hän katsoi minua hymyillen.
“Täälläkin osataan arvostaa saalistustaitoja. On tärkeää, että Kujakissayhteisössä on saalistustaitoisia kissoja, jotta saamme täytettyä jokaisen vatsan”, vaaleanruskea naaras naukaisi. Olin samaa mieltä.
“Kenties jonain päivänä Päivänsäde voi luottaa minuun ja pääsen näyttämään, mitä kaikkea osaan”, sanoin tarmokkaasti. Leopardi nyökkäsi.
“Aivan varmasti. En usko, että siihen menee montaa kuuta, että ansaitset Päivänsäteen luottamuksen. Olet todella hyvä kujakissa, Lola”, naaras sanoi. Se sai lämmön leviämään mielessäni. Tuntui hyvältä, kun joku oikeasti luotti minuun ja siihen mihin kaikkeen pystyin.
“Voi kiitos Leopardi, niin sinäkin”, virnistin ystävällisesti.

Etsintäreissu päättyi siihen, kun palasimme takaisin Kujakissayhteisön pesään tyhjin käpälin. Emme olleet nähneet merkkiäkään Ollista. Suru ja pelko meinasivat hiipiä mieleeni, mutta pakotin itseni muistamaan, että Olli osasi liikkua sekä kaksijalkalassa että sen ulkopuolella todella taitavasti ja ettei hän koskaan jättäisi minua jälkeensä. Luotin siihen, että kohtaisimme vielä. Emme ehkä lähipäivinä, mutta kyllä Olli vielä jostain löytyisi. Hän tulisi etsimään minua ja liittyisi Kujakissayhteisöön. Saisimme elää elämämme onnellisina Kujakissayhteisön jäseninä loppuun saakka.
“Kiitos kävely- ja juttuseurasta”, Leopardi ilmoitti, kun loikkasimme Kujakissayhteisön tomuiseen pesään.
“Kiitos sinulle! Oli virkistävää päästä ihan rauhassa ulos pesästä”, totesin kiitollisesti hymyillen. Leopardi kosketti kuonollaan otsaani.
“Täytyy siis käydä toistekin ulkona yhdessä. Voin kertoa sinulle paremmalla ajalla lisää Kujakissayhteisön historiasta”, laikukas naaras ehdotti. Silmäni sädehtivät jälleen, kun nyökyttelin innoissani.
“Kuulisin siitä niin kovin mielelläni”, nau’uin. Leopardi hyvästeli minut ja siirtyi kohti omaa vuodettaan. Minä etsin katseellani emoni tabbykuvioista turkkia. Löysin hänet yhteiseltä vuoteeltamme, jonka olimme tehneet pari päivää aiemmin. Rakastin sitä, kun sain taas nukkua emoni kanssa. Huomasin emon huomanneen minut ennen kuin olin huomannut hänet. Hän katseli minua, kun kävelin häntä kohti iloisesti hymyillen.
“Olitko sinä ulkona?” hän kysyi hieman huolestuneen oloisena. Asetuin makoilemaan mukavasti emon vierelle asetellen käpälät kehoni alle.
“Olin, Leopardin kanssa”, kerroin aikailematta. Emo nyökkäsi.
“Olethan varovainen, Lola”, emo pyysi ja katsoi minua outo ilme kasvoillaan. Hymyilin hänelle leveästi.
“Tietysti olen. Leopardi on minun ystäväni. Ehkä sinustakin voisi tulla hänen ystävänsä”, ehdotin toiveikkaana. Emo katsoi minua vakavailmeisenä hetken aikaa, kunnes hänenkin kasvoilleen piirtyi hymyntapainen.
“Niin, ehkä. Minulle kuitenkin tärkeintä on, että sinä olet turvassa”, emo naukaisi.
“Ei minulla mitään hätää ole. Tämä yhteisö on aivan upea paikka, minä todella viihdyn täällä”, nau’uin huokaisten. Olin viimein löytänyt paikan, jota kutsua kodiksi! Emo ei voinut muuta kuin hymyillä.
“Olen todella helpottunut, että sinä koet noin. Jos sinä viihdyt täällä, niin viihdyn myös minä. Olen onnellinen missä tahansa, kunhan saan olla rakkaimpani kanssa”, emo totesi rauhallisella äänellä, “mutta nyt Lola, meidän on nukuttava, on jo myöhä.”
Nyökkäsin. Emo oli oikeassa. En ollut edes huomannut, miten väsynyt olinkaan. Koko päivän jalkeillaan olo oli väsyttänyt minut täysin. Suuni aukesi pitkään haukotukseen, jonka jälkeen käperryin kerälle emoni viereen ja vaivuin nopeasti sikeään uneen.

Seuraavat päivät kuluivat rutiininomaisesti. Päivä päivältä aloin olla enemmän perillä Kujakissayhteisön tavoista toimia ja siitä, miten minun oli toimittava. Uskoin, että muut olivat tyytyväisiä minuun, ainakin minä itse olin. Kehuja en ollut saanut muilta kuin Leopardilta ja emoltani, mutta se ei lannistanut minua lainkaan. Tein kuitenkin parhaani näyttääkseni muille, että minä todella olin kujakissa! Partiointi oli hauskaa, vaikka kujakissat eivät olleetkaan kovin puheliaita.
“Hei”, nau’uin nyt vitivalkealle, kookkaalle naaraskissalle kävellessäni kaksijalkalan kujia pitkin partion joukossa. Naaras vilkaisi minun suuntaani iloisesti hymyillen.
“Ai, hei”, hän naukaisi hieman yllättyneen oloisena. En ollut aiemmin jutellut valkoturkkisen naaraan kanssa, mutta tiesin hänen nimensä olevan Luna. Hänkin oli kai aiemmin ollut kotikisu kuten minä ja emokin olimme.
“Minun nimeni on Lola”, ilmoitin reippaalla äänellä. Luna nyökkäsi.
“Minä kuulin sen, kun joku kertoi uudesta yhteisön jäsenestä”, naaras naukaisi. Olin iloinen siitä, että joku tiesi nimeni! Se toi tunteen, että olin tärkeä ja arvostettava. Vilkaisin partion johdossa olevaa mustaturkkista kollia, joka ei tuntunut olevan kiinnostunut pienestä juttuhetkestämme. Tiesin, että jotkut kujakissat eivät hyväksyneet sitä, että partioissa keskusteltiin niitä näitä.
“Onpa kiva. Oletko sinä ollut kauan täällä?” kysyin ystävällisellä äänellä. Halusin olla aina kaikille ystävällinen ja antaa itsestäni mahdollisimman mukavan kuvan. Toivoin, että jokaisella olisi hyvä olla minun seurassani, aivan kuten minulla oli Leopardin ja Ollin seurassa.
“Olen minä ollut jo muutaman vuodenajan ajan. Kujakissayhteisöstä on tullut kotini, vaikka aluksi kaikki uuden opettelu olikin hieman haastavaa”, naaras ilmoitti lapojaan kohauttaen. Olin hieman yllättynyt naaraan vastauksesta.
“Mikä siinä niin haastavaa oli? Minun mielestäni tämä Yhteisö on aivan loistopaikka!” kerroin rehellisesti. Luna hymyili minulle.
“Uudet säännöt ja tavat voivat joskus olla vaikeita sisäistää”, naaras totesi. Nyökyttelin päätäni, se kävi järkeen. Tiesin, etteivät kaikki olleet yhtä sopeutuvaisia kuin minä olin, ja se oli aivan täysin ymmärrettävää.
“Niin tietysti. Onko sinulla täällä perhettä tai ystäviä?” kysyin. Luna nyökkäsi.
“Minulla on kumppani, hänen nimensä on Laku”, Luna kertoi.
“Vau! Onpa mahtavaa!” vastasin aidon iloisena. Keskustelumme keskeytyi, sillä partion musta johtaja alkoi puhua. Ikäväkseni Luna siirtyi partion etupäähän, kun minä jäin keskustaan. Tiesin, etten saisi poiketa muusta porukasta, sillä he voisivat katsoa sen karkausyrityksenä. Mitä paremmin toimin ja noudatin sääntöjä, sen nopeammin Leopardin mukaan voisin ansaita Päivänsäteen luottamuksen.

Partion jälkeen kulutin loppupäiväni pesässä. Yritin aloittaa keskusteluita muiden kissojen kanssa, mutta suurin osa yhteisön jäsenistä tuntui olevan kiireisiä omissa touhuissaan. Kenelläkään ei liiennyt minulle aikaa. Kun emoni oli palannut partiosta, olimme jakaneet pienen hiiren yhdessä. Se oli ollut oikein makoisaa. Olin huomannut, että yhteisössä sai pääasiassa kaksijalkalan kujilta löytyvää ruokaa, joka ei laadultaan ollut aivan priimaa. Olin kuitenkin tyytyväinen, kun sain päivittäin vähintään kaksi ateriaa. Viime lehtikatona en aina ollut saanut edes yhtä ateriaa päivässä. Jos tuoresaalisonnea ei ollut ollut, emme olleet Ollin kanssa syöneet mitään joinain päivinä. Sen vuoksi toivoin, että ystäväni löytyisi pian ja pääsisi liittymään Yhteisöön. Hän varmasti arvostaisi tätä kaikkea vähintään yhtä paljon kuin minäkin!
Tunnistin Päivänsäteen tummanharmaan turkin vilahtavan portaita pitkin yläkertaan. Toivoin, että pääsisin jonain päivän juttelemaan hänen kanssaan paremmin. Leopardin mukaan se voisi lisätä Päivänsäteen luottamusta minua kohtaan, jos yrittäisin ystävystyä hänen kanssaan. Vaaleanruskea naaras oli kuitenkin varoittanut, ettei Päivänsäde ollut usein juttutuulella. Jos hän ei olisi, olisi silloin parempi jättää hänet omiin oloihinsa.
Ilta saapui taas, joten asetuin emoni viereen nukkumaan kuten aiempinakin iltoina. Uni tuli nopeasti, kuten oli tullut siitä lähtien, kun olin saapunut Kujakissayhteisöön. Kaikki uusi ja jännittävä sai minut väsymään.

“Lola, herätys”, Leopardin lempeä ääni havahdutti minut hereille. Raotin hitaasti silmiäni ja kohtasin vaaleanruskean kujakissan lempeän vihreän katseen. Hän katsoi minua hymyillen.
“Huomenta”, Leopardi naukaisi, “Päivänsäde ilmoitti, että osallistuisimme aamupartioon. Sinun on noustava ylös, jotta ehdit mukaan.” Räpyttelin unisia silmiäni ja katsoin Leopardia unisena. Vilkaisin pesän uloskäynti-ikkunaa. Ulkona näytti vielä melko hämärältä, oli kai todella aikainen aamu.
“Ai, tietysti”, nau’uin päätäni ravistellen ja kampesin itseni pystyyn. Suuni avautui makoisaan haukotukseen. Taivutin kehoni miellyttävän tuntoiseen venytykseen niin, että selkäni meni kaarelle ja etukäpäläni kurottautuivat niin kauas minusta kuin suinkin vain ylsivät. Nuolaisin muutamalla pitkällä vedolla sojottavat karvani sileiksi ja kiiruhdin Leopardin perässä pesän uloskäynnille. Partion johtaja oli selvästi Arpi. Kolli oli luiseva vanha kolli, jolta uupui toinen silmä. Jäljellä oli vain pelottavan näköinen kuoppa. Kolli oli ollut mukana silloinkin, kun olin päätynyt Kujakissayhteisöön. Hän oli melko hiljainen, mutta puhuessaan hyvin teräväkielinen. Arpi vaikutti juuri sellaiselta kissalta, jonka viholliseksi ei kukaan halunnut päätyä. Mutta hän oli uskollinen ja ilmeisesti ainoa kissa, johon Päivänsäde täysin luotti. Saihan hän sentään nukkua yläkerrassa itse johtajan kanssa. Edes Leopardi ei ollut niin arvostettu Yhteisön jäsen, vaikka hänen olisi voinut luulla olevan. Hän oli mahtava kissa, mutta olin toisaalta kiitollinen, että hän nukkui alakerrassa. Se tarkoitti sitä, että minä tapasin häntä useammin ja hänen seuraansa oli helpompi liittyä. Jos hän olisi oleskellut suurimman osan ajastaan pesän yläkerrassa, ei minulla olisi ollut mitään asiaa hänen seuraansa, sillä yläkerta oli pyhitetty Päivänsäteelle ja Arvelle.
“Mennään”, Arpi murahti, kun paikalle oli saapunut vaaleanruskea leopardilaikukas kollikissa ja laiha, pitkäjalkainen hopeanvärinen kolli, jonka nimen tiesin olevan Silver. En aiemmin ollut huomannut, että Yhteisössä oli myös toinen leopardilaikukas kissa. Nyt kun katselin kollia ja Leopardia vierekkäin, heidän yhdennäköisyyttään ei voinut olla huomaamatta. Olivatko he sukua toisilleen? Aioin ottaa siitä selvää, kunhan sopiva rako asian selvittämiselle tulisi!
Silver otti partion peräpään huollettavakseen ja minä kuljin Leopardin ja toisen leopardilaikukkaan kissan välissä. Arpi loikki vanhuudestaan huolimatta ketterästi alas pesästä. Hän oli selvästi tottunut ruumiilliseen työhön ja paljoon kävelyyn, sillä hän ei koskaan vaikuttanut väsyneeltä tai uupuneelta. Suuntasimme kohti sitä kaksijalalan puolta, josta olimme Ollin kanssa tulleet kaksijalkalaan. Pidin aistini viritettyinä siltä varalta, että ystäväni oranssiraidallinen turkki vilahtaisi jostakin näkyviin. Jouduin kuitenkin välillä keskittymään myös ukkospolkujen ylittämiseen. En missään nimessä halunnut, että minulle kävisi kuten sille Keijo-nimiselle kissalle oli käynyt, kun hän oli lähtenyt jahtaamaan Ollia. Keijo-parka oli jäänyt hirviön alle ja menettänyt henkensä. En tuntenut häntä, mutta olin silti hyvin pahoillani hänen kohtalostaan. Se oli aina surullista, kun joku menetti henkensä. Sain olla kiitollinen, etten koskaan ollut itse joutunut todistamaan kuolemaa niin läheltä. Kun saavuimme kaksijalkalan rajalle, partion jäsenet alkoivat merkkailemaan sitä tottunein elkein. Leopardi kulki minun vierelläni ja katseli miten muut kujakissat tekivät töitään.
“Leopardi”, aloitin saadakseni naaraan huomion. Hän katsahti minuun vaaleanvihreillä silmillään.
“Kerro toki”, naaras lausahti päätään nyökäyttäen.
“Onko tuo toinen leopardilaikukas kissa sinulle jotain sukua? Te näytätte kovin samalta”, naukaisin viittoen kollikissaa kohti. Leopardin suusta pääsi iloinen naurahdus.
“Voi, olenko minä unohtanut mainita asiasta? Menninkäinen on minun poikani!” naaras hihkaisi iloisena. Kulmani kohosivat yllätyksestä.
“Ai, onko sinulla pentuja?” kysyin peittelemättä yllätystäni. Leopardin kurkusta kumpusi kehräystä.
“Vain yksi, Menninkäinen on minun ainokaiseni. Olen kai ollut niin tohkeissani kertoessani Kujakissayhteisöstä, että olen unohtanut mainita tyystin, että minulla itselläni on täällä myös poika!” naaras naurahti huvittuneesti. Minäkin hymyilin.
“Ei se mitään, kyllähän teidän yhdennäköisyytenne huomaa, vaikka et mainitsisikaan asiasta”, vastasin, sillä en vahingossakaan halunnut Leopardin nolostuvan siitä, että oli unohtanut kertoa tällaisesta asiasta. Eihän hän ollut mitenkään tilivelvollinen minulle, joten syyttä suotta hän edes nolostuisi moisesta asiasta. Mutta kissojen tunteet olivat ihmeellisiä, eikä sitä koskaan tiennyt miten joku erilaiset asiat otti ja koki.
“Siinä sinä kyllä olet oikeassa, ystävä hyvä”, Leopardi naukaisi. Tuntui hyvältä, kun hän kutsui minua ystäväkseen. Se vahvisti oletukseni siitä, että me todella olimme nykyään ystäviä Leopardin kanssa. Kasvoillani viipyili iloinen hymy, vaikka keskustelumme päättyikin siihen. Olin äärettömän onnellinen siitä, että olin onnistunut solmimaan jo toisen ystävyyssuhteen elämäni aikana. Koin olevani todella onnellinen, vaikka kaipasinkin Ollia valtavasti.

Kun olimme palaamassa takaisin pesään, aivan yhtäkkiä erotin tutun oranssiraidallisen turkin kauempaa! Valpastuin välittömästi ja pidätin henkeäni, kun silmäilin kauempana puuhastelevaa kissaa.
“Leopardi”, henkäisin niin hiljaa, ettei kukaan muu kuulisi. Naaras kääntyi katsomaan minua, hänen kasvoillaan oli hieman huolestunut ilme.
“Onko kaikki hyvin?” hän kysyi ja kurtisti kulmiaan.
“Olli on tuolla”, nau’uin irrottamatta katsettani oranssiraidallisesta turkista. Leopardi silmäili suuren ukkospolun takana häämöttävälle kujalle, jonka perällä hääräsi oranssi kissa. Kissa lähti kulkemaan poispäin kujalta, kohti suurempaa ukkospolkua, jonka toisella puolella me olimme.
“Mennään”, Leopardi naukaisi, mutta liian myöhään. Arpi oli jo havainnut Ollin ja pysäyttänyt partion. Kaiken kukkuraksi hän oli kuullut Leopardin sanat, joten vanha kolli käänsi ainoan silmänsä terävän katseen leopardilaikukkaaseen naaraaseen.
“Sinä et mene mihinkään. Vahdi valvottua”, hän komensi äkäisesti Leopardia, “te kaksi, seuratkaa. Tuntematon kissa reviirillä.”
“Mutta hän on-”, en ehtinyt sanoa loppuun, sillä Arpi, Silver ja Menninkäinen olivat jo menneet matkoihinsa. He ylittivät parhaillaan ukkospolkua ja lähestyivät Ollia, joka liikkui matalana kaksijalanpesien kupeessa. Kun ystäväni huomasi häntä lähestyvän kolmikon, hän otti nopeasti jalat alleen.
“Olli! Älä juokse!” yritin huutaa, mutta hirviö pyyhälsi juuri silloin ohitseni, eikä ystäväni voinut kuulla huutoani. Olisin halunnut lähteä hänen peräänsä, mutta Arpi oli antanut selvän ohjeen. Minun olisi pysyttävä täällä Leopardin kanssa. Kolme kujakissaa lähtivät juoksemaan Olli-paran perään. Olin varma, että hän oli peloissaan, koska ei tiennyt näiden kissojen olevan minun ystäviäni.
“Hän luulee, että he yrittävät tehdä hänelle pahaa”, naukaisin pettyneenä ja käännyin katsomaan Leopardia. Naaraan kasvoilla oli pahoitteleva ilme.
“Luuletko niin?” hän kysyi. Minä nyökkäsin.
“Olli on todella epäluuloinen uusia kissoja kohtaan, hän ei mielellään puhu tuntemattomille. Minäkin jouduin pehmitellä häntä kuukaupalla, ennen kuin hän suostui rentoutumaan seurassani. Hän on todella hyvä kissa, mutta vain todella varovainen”, selitin, sillä en halunnut Leopardin saavan Ollista huonoa kuvaa. Naaras nyökytteli ymmärtäväisesti.
“Minä kyllä uskon sinua”, hän totesi ja laski häntänsä lavalleni, “toivottavasti Arpi, Menninkäinen ja Silver saavat hänet kiinni, jotta pääsette taas toistenne seuraan.”
Sitä minäkin todella toivoin.

Odottelimme aloillamme ikuisuudelta tuntuvan ajan. Vakuuttelin mielessäni kaiken aikaa itselleni, että kaikki oli hyvin. Olli saapuisi pian luokseni ja olisi iloinen nähdessään minut taas. En missään nimessä halunnut vajota epätoivoon, johon moni tilanteessani olisi saattanut vajota. Oli aina uskottava siihen, että kaikki järjestyisi parhain päin. Niin kävisi myös nyt.
Kun lopulta loput partion jäsenet saapuivat, ei Olli kuitenkaan ollut heidän mukanaan. Arpi näytti ärsyyntyneeltä.
“Pirulainen pääsi karkuun”, kolli tiuskaisi silminnähden tympääntyneenä.
“Hän oli minun ystäväni, Olli”, kerroin ja yritin hakea Arven kanssa katsekontaktia, mutta kolli ei selvästikään halunnut katsoa minuun päin.
“Kyllä minä sen tiesin”, hän murahti suostumatta edes vilkaisemaan minuun, “palataan pesälle. Tästä on raportoitava Päivänsäteelle.”
Otin askeleen lähemmäs Arpea ennen kuin hän lähti kulkemaan takaisin pesää päin.
“Voisinko minä ehkä puhua Päivänsäteen kanssa? Jos aiomme etsiä Ollia, voisin yrittää puhua hänelle jahtaamisen sijaan. Hän on minun ystäväni ja kovin pelokas uusien kissojen seurassa”, selitin. Nyt Arpi suostui katsahtamaan minuun päin, mutta se oli vain töykeä mulkaisu.
“Ja sitten sinä karkaat ystäväsi kanssa. Enpä usko, että tuo onnistuu”, punaturkkinen kolli lausahti ja viittoi partion peräänsä. Vilkaisin Leopardia hieman hämilläni.
“Minusta olisi hyvä ajatus, jos puhuisit Päivänsäteelle. Ehkä hän ymmärtää näkökantasi. Arpi on vähän äkäinen, älä hänestä piittaa”, Leopardi naukaisi lohduttavasti.
“Ei se minua haittaa. Ymmärrän kyllä, että Arpea ärsyttää”, nau’uin, sillä en halunnut ystäväni luulevan, että pitäisin Arpea jotenkin huonona tai epäkohteliaana. Tiesin, että punaturkkisen kollin pinnan alla olisi varmasti ystävällinen ja kiltti kissa. Eihän hän muuten olisi niin luotettava Päivänsäteenkään silmissä. Leopardi väläytti minulle ystävällisen hymyn.

Kun palasimme pesään, Arpi kiiruhti oitis yläkertaan. Päätin yrittää käydä johtajan juttusilla sitten, kun Arpi poistuisi pesästä. Leopardin mielestä se oli hyvä idea. Päivänsäde toivoi yhteisön kasvavan, joten hän kuulemma kaipasi uusia jäseniä kipeästi. Uskoin Päivänsäteen tehtävän hyvin haastavaksi. Oli vaikeaa pitää kurissa niin suurta kissaporukkaa, johon kuului niin erilaisia kissoja! Päivänsäde vaikutti suorastaan yliluonnolliselta johtajan voimineen. Itse en olisi osannut pitää ohjia käsissäni, olisin mennyt sekaisin jo siitä, jos minun olisi pitänyt järjestää partioita.
Päätin odotellessani lähestyä kilpikonnalaikukasta kissaa, joka istuskeli yksinään pesän seinustan liepeillä. Olin yrittänyt keskustella hänelle ensimmäisenä päivänäni, mutta silloin hänellä oli ollut juttu kesken harmaavalkoisen kollikissan kanssa. Nyt naaras oli yksin, joten uskaltauduin taas lähestymään häntä.
“Hei, minun nimeni on Lola. Kuka sinä olet?” kysyin kohteliaasti. Naaras käänsi vihreän, terävän katseensa minun suuntaani. Hän ei vaikuttanut kovinkaan ilahtuneelta siitä, että olin liittynyt hänen seuraansa. Yllätyksekseni naaras kuitenkin päätyi vastaamaan:
“Minä olen Malvaruusu. Sinun ei pitäisi liittyä seuraani kysymättä ensin lupaa”, hän ilmoitti kohottaen ylpeänä leukaansa ylöspäin. Tajusin olleeni moukkamainen. Korvani painuivat häpeästä luimuun.
“Aivan, olen pahoillani. Saisinko liittyä seuraasi?”
Malvaruusu silmäili minua arvioiden. En osannut tulkita, mitä hän parhaillaan ajatteli.
“No, tämän kerran”, hän huoahti.
“Kiitoksia. Missä se sinun ystäväsi on, mikä hänen nimensä olikaan? Se, jonka kanssa olen nähnyt sinun usein juttelevan”, kysyin Malvaruusulta.
“Cosmos on minun paras ystäväni, ja hän on tällä hetkellä partiossa”, naaras ilmoitti painottaen hämmentävän paljon sanaa “minun.” Luuliko hän, että yritin viedä hänen ystävänsä? En halunnut yrittää tulkita liikaa asioita, joista en tiennyt mitään. Siispä jatkoin rennosti keskustelua parhaaksi näkemälläni tavalla.
“Minullakin on paras ystävä! Hänen nimensä on Olli. Ikävä kyllä hän on kadonnut… Tai me kyllä näimme hänet juuri partiossa, mutta emme saaneet häntä kiinni. Hän on kovin peloissaan”, selitin ystävällisesti. Malvaruusu siristi aavistuksen verran silmiään. Toivoin hänen pitävän minusta, kuten toivoin kaikkien muidenkin. Ajatus siitä, ettei Malvaruusu pitäisi minusta, sai epämukavan tunteen hiipimään pitkin selkärankaani.
“Vai niin. Viihdyt näköjään paljon Unelman kanssa. Oletteko sukua?” hän kysyi. Nyökyttelin iloisena päätäni.
“Jo vain! Hän on minun emoni”, kerroin.
“Aivan. Hän onkin aivan kiva kissa, olen jutellut hänelle monta kertaa. Lupasin auttaa häntä etsimään sinua, mutta näköjään eksyitkin tänne itse”, naaraan ääntä oli vaikeaa tulkita. Hänen äänensä ei ollut järin ystävällinen, enemmänkin ehkä välinpitämätön. Siitä huolimatta, kun kuulin hänen jutelleen emoni kanssa ja että Malvaruusu oli luvannut auttaa häntä, aloin välittömästi pitämään hänestä enemmän.
“Ihanko totta? Vau! Sinä olet kyllä ystävällinen”, ilahduin suuresti. Malvaruusu kohautti vain lapojaan.
“Niinpä kai sitten”, hän vastasi. Katseeni harhautui pois laikukkaasta naaraasta kohti pesän portaikkoa. Arpi kulki parhaillaan ketterästi portaalta portaalle ja poistui sitten pesästä.
“Olen todella pahoillani, mutta minun on mentävä käymään Päivänsäteen juttusilla”, naukaisin pahoitellen kääntäessäni katseeni takaisin Malvaruusuun. Naaras siristi epäluuloisena silmiään.
“Mitä asiaa sinulla hänelle on?” hän kysyi nyrpistäen nenäänsä.
“Aion ehdottaa hänelle, että voisin olla avuksi Ollin löytämisessä ja saamisessa Kujakissayhteisöön”, selitin. Kujakissa katsoi minua epäluuloisena.
“Kannattaa olla varovainen, Päivänsäde ei ole kovinkaan hyväntuulinen kissa. Hän on minun siskoni, ja sinun kannattaa olla varovainen. Hän yrittää vain hyötyä sinusta ja ystävästäsi”, Malvaruusu ilmoitti ja siristi silmiään. Katsoin häntä hieman yllättyneenä. Oliko Malvaruusu Päivänsäteen sisko? Leopardi ei ollut maininnut siitä mitään. Kaipa minun pitäisi kysellä siitäkin asiasta sittemmin ystävältäni, kunhan kohtaisimme taas.
“Kiitos neuvosta”, vastasin vain, kumarsin pienesti naaraalle ja kiiruhdin sitten kohti portaikkoa. Varovaisin loikin hyppelin portaalta portaalle. Melko lähellä portaikon yläpäätä aloin huhuilla Päivänsädettä:
“Päivänsäde? Oletko täällä? Täällä Lola, minulla olisi sinulle tärkeää asiaa.”
Oli hetken hiljaista, kunnes kuulin jonkun liikahtavan yläkerrassa.
“Tule tänne”, Päivänsäteen terävä ääni kuului, joten tein työtä käskettyä. Loikin portaikon yläpäähän ja kohtasin yhteisön johtajan tummansinisen katseen.
“Minulla on asiaa liittyen ystävääni, Olliin”, kerroin ja istahdin hyvän matkan päähän itse johtajasta. Puhuin mahdollisimman kunnioittavalla äänellä, sillä en halunnut olla vahingossakaan epäkohtelias tai ilkeä Yhteisön johtajalle. Päivänsäde siristi silmiään.
“Niin?”
“Näimme hänet tänään kaksijalkalassa, Arpi varmasti kertoikin siitä sinulle. Katsos kun.. Minä tunnen ystäväni ja tiedän, että hän säikähtää kovin jos häntä aletaan jahtaamaan… Voisin siis olla ehkä avuksi, jos tahdomme saada hänet joukkoihimme”, ehdotin varovaisesti, toivoen etten loukkaisi Arpea saati sitten päivänsädettä sanoillani. Päivänsäde näytti miettivän hetken.
“Yritätkö siis vaatia, että päästäisin sinut liikkumaan vapaasti kaksijalkalassa?” naaras kysyi terävällä äänellä samalla, kun nyrpisti nenäänsä. Säpsähdin ja pudistelin nopeasti päätäni.
“Ei! En suinkaan! Tarkoitin vain, että jos kohtaamme partion kanssa Ollin, he antaisivat minun yrittää keskustella hänen kanssaan. Sillä tavalla voisimme saada hänet joukkoihimme ja ennen kaikkea turvaan, yksin liikkuminen tuntemattomalla alueella voi olla Ollille vaarallista”, selitin vaivihkaa, sillä pelkäsin Päivänsäteen suuttuvan minulle. Naaras näytti rentoutuvan hieman. Hänen kylmäkiskoista ilmettään oli lähestulkoon mahdotonta tulkita. Oliko hän hyväksynyt ehdotukseni vai ei? Pitkä hiljaisuus ei paljastanut minulle mitään. Päivänsäde näytti miettivän ehdotustani. Vasta jonkin ajan kuluttua hän paransi ryhtiään.
“Mikäs siinä sitten. Mutta olet edelleenkin valvottu, etkä sinä saa liikkua kaksijalkalassa missään tilanteessa ilman täysivaltaista Kujakissayhteisön jäsentä, ymmärrätkö?” naaras kysyi terävällä äänellä. Kiiruhdin nyökkäilemään.
“Voi kiitos, Päivänsäde! Ymmärrän hyvin, sinä olet oikein jalomielinen johtaja, kiitos kovasti”, nau’uin vilpittömästi. Uskoin, että juuri näin pääsisin lähemmäs Ollia ja sitä, että hänet saataisiin tänne meidän luoksemme. Päivänsäde katsoi minua vakavailmeisenä.
“Oliko muuta?” hän kysyi ja sipaisi kielellään rintakarvojaan, vaikka ne näyttivät minun mielestäni aivan siisteiltä. Pudistelin päätäni.
“Ei, tässä oli kaikki”, vastasin nopeasti ja nousin ylös.
“Hyvä, ole hyvä ja poistu”, naaras komensi, ja minä tein työtä käskettyä. Kiiruhdin portaat alas, jotta en häiritsisi arvostettua johtajaa enempää. Huomasin emon saapuneen pesään sillä välin, kun olin käynyt Päivänsäteen juttusilla. Menin hänen luokseen iloisesti hymyillen.
“Hei, miten partiossa sujui?” kysyin lempeällä äänellä. Emo käänsi katseensa minuun ja väläytti minulle lempeääkin lempeämmän hymyn.
“Hyvin meni”, hän totesi rauhallisella äänellä, “mitä sinä olet touhunnut tänään?”
“Minä näin Ollin”, henkäisin. Emon silmät laajenivat, hän kallisti kysyvästi päätään.
“Liitettiinkö hänet osaksi yhteisöä?” ruskea naaras kysyi. Minä pudistelin harmistuneena päätäni.
“Ei, Arpi ja muut eivät saaneet häntä kiinni. Minä olen hänestä kamalan huolissani. Kävin juuri äsken juttelemassa Päivänsäteen kanssa. Hän lupasi, että jos kohtaisimme vielä Ollin, minä saisin yrittää puhua hänelle sen sijaan, että Ollille tuntemattomat kissat jahtaisivat häntä. Eikö olekin loistavaa?” kysyin riemastuneena. Emo hymyili lempeästi ja kosketti kuonollaan otsaani.
“On, aivan loistavaa”, hän vastasi. Aloin jo kuvitella, miten onnellisia me kaikki voisimme olla, kun Ollikin liittyisi Kujakissayhteisöön. En malttanut odottaa, että pääsisin esittelemään hänet emolle ja Leopardille. He kaikki pitäisivät toisistaan takuulla! Olin niin iloinen, että olin kyennyt kasaamaan ympärilleni niin monta kissaa, jotka minusta välittivät.
“Kuule emo”, mieleeni nousi ajatus ja käänsin katseeni emoon. Hän katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
“Tunnetko sinä Malvaruusun? Hän sanoi, että oli luvannut auttaa sinua minun ja Milan etsimisessä”, kerroin silmäillen emoni reaktiota. Se ei ollut juuri minkäänlainen. Hän vain kohautti lapojaan.
“En varsinaisesti tunne häntä, mutta olen jutellut hänen ja hänen ystävänsä Cosmoksen kanssa. Olen luvannut olla heidän tukenaan, jos tilanne sitä vaatii”, emo selitti rauhallisella äänellä ja vilkuili hieman varovaisen oloisena ympärilleen. Kurtistin hämmentyneenä kulmiani.
“Mikä tilanne?” kysyin, ja ajatukseni jatkoivat matkaa nopeammin kuin oli tarkoitus, “tiesitkö sinä, että Malvaruusu on Päivänsäteen sisko?”
Emo nyökkäsi päätään ja sivuutti täysin ensimmäisen kysymykseni.
“Kyllä minä tiesin. He ovat molemmat kotoisin muualta, ovat kai sattumalta joutuneet molemmat Kujakissayhteisöön”, emo selitti lapojaan kohauttaen.
“Ai, Leopardi ei kertonutkaan minulle siitä. Mistä he ovat tulleet? Ja miten niin joutuneet?” kysyin yhä vain enemmän hämmentyneenä. Emo hymyili minulle lämpimästi ja pudisteli päätään.
“Voi Lola, sen enempää minä en tiedä. Kenties Leopardi osaa vastata kysymyksiisi paremmin”, hän naukui.
“Okei, kai minun täytyy sitten kysyä häneltä”, nau’uin nyt vuorostani lapojani kohauttaen. Oli niin mahtavaa, että minulla oli ympärilläni niin paljon kissoja, joille saatoin jutella. Kun olin vaeltanut vuodenaikojen ajan vain Ollin kanssa, hän oli ollut ainoa kissa jolle olin voinut jutella, ellei niitä muutamia kaksijalkaloissa kohtaamiamme kissoja laskettu. Vaikka ei siinä, olin minä nauttinut suuresti myös Ollin seurasta, mutta suuren kissajoukon ympäröimänä koin olevani parhaimmillani.

Seuraavana aamuna löysin Leopardin oman vuoteensa luota. Hän istuskeli siinä kaikessa rauhassa ja pesi turkkiaan. Lähestyin häntä leveä hymy huulillani.
“Huomenta, Leopardi. Onko sinullakin tänään vapaa-aamu?” kysyin ja istahdin tämän seuraan. Naaras nosti vaaleanvihreän katseensa minuun ja hymyili.
“On kyllä, mutta aurinkohuipun jälkeen lähden saalistamaan metsään partion mukana”, hän ilmoitti ja keskeytti turkkinsa pesun hetkeksi.
“Minulla on vasta auringonlaskun aikaan partio. Lähdemme etsimään ruokaa kaksijalkalan kujilta”, kerroin. Olin ollut kaksi kertaa aiemmin ruuanhakureissulla, ja ne olivat minun osaltani olleet aika onnettomia. Olin yrittänyt parhaani, mutta kaksijalkalan kujilta kiiltävistä säiliöistä ruuan etsiminen oli vaikeampaa kuin metsässä saalistaminen. Olin saanut valituksia siitä, etten ollut löytänyt mitään, joten olin päättänyt olla tällä kertaa parempi. Vannoin löytäväni edes jotain, jotta Yhteisö ei pitäisi minua aivan hyödyttömänä.
“Minä en muuten tiennyt, että Päivänsäteellä on täällä sukulaisia! Malvaruusu kertoi olevansa hänen sisko”, naukaisin ja katsoin Leopardia, toivoen tämän kertovan minulle hieman enemmän Yhteisön välisistä suhteista.
“On toki, Päivänsäteellä on täällä myös kaksi pentua. Lyra ja Cosmos ovat hänen perijänsä, mutta Cosmos on toiminut vastoin emonsa ohjeita, ja on tällä hetkellä hieman huonossa asemassa… Malvaruusu ja Päivänsäde ovat tutustuneet vasta täysikasvuisina toisiinsa, kun Malvaruusu saapui Kujakissayhteisöön”, vaaleanruskea naaras selitti. Katsoin häntä yllättyneenä. Malvaruusun mainitsema Cosmos oli siis Päivänsäteen poika! Tätä Lyraa en ollut tavannutkaan, mutta olisin kyllä mielelläni tutustunut häneenkin.
“Mistä he sitten ovat alunperin tulleet Yhteisöön?” kysyin viitaten Malvaruusun ja Päivänsäteen alkuperään. Leopardi vilkaisi varovaisesti ympärillemme.
“Niistä kissajoukoista, joista puhuin aiemmin. Siitä ei kuitenkaan ole soveliasta puhua juuri nyt”, Leopardi ilmoitti hieman toruvaan äänensävyyn. Hyväksyin sen täysin, ja ymmärsin myös. Kaikki asiat eivät olleet sellaisia, joista oli hyvä puhua. Ne toiset kissajoukot olivat varmasti Yhteisölle arka aihe, sillä olivathan he menettäneet siellä entisen johtajansa.
“Aivan, kyllä minä ymmärrän”, vakuuttelin. Leopardi hymyili minulle ystävällistä hymyään.

Kun lähdin ruuanetsintäpartioon, onneni oli valitettavasti edelleen aivan yhtä huono kuin aiemmillakin kerroilla. Kaivelin kiiltäviä säiliöitä toivoen löytäväni edes jotain ruuaksi kelpaavaa, mutta turhaan. Sen sijaan turkkini vain sotkeutui ja löysin pahanhajuisia, syömäkelvottomia jätteitä. Olin pettynyt ja suruissani, mutten aikonut luovuttaa. Minä etsisin niin kauan kuin aikaa vain oli. Eräs kujakissa varjosti minua koko ajan ja piti huolen, etten päässyt liian kauas muista. Se oli hieman ahdistavaa, mutta ymmärsin sen hyvin. Olisi paha, jos minä pääsisin karkaamaan. Silloin kukaan ei enää luottaisi minuun, joten minulla ei ollut pienintäkään aikomusta pyrkiä pakoon. Aioin näyttää Päivänsäteelle ja Kujakissayhteisölle, mihin minusta oli. Minusta tulisi hyödyllinen ja tarpeellinen, voisin olla avuksi jokaiselle joka apuani suinkin kaipasi. Ajatus siitä sai hymyn piirtymään kasvoilleni samalla, kun kaivelin kaksijalkojen hylkäämiä esineitä. Säpsähdin kuullessani etäämmältä kolahduksen. Myös lähettyvillä seisova, minua vartioiva Hento-niminen kujakissa kuuli äänen myös. Hän valpastui ja loikkasi vierelleni. Katselimme hämärän kujan perälle, jossa ei näkynyt ketään.
“Käypä katsomassa, oliko se rotta. Saisit sinäkin edes jotain viemistä yhteisölle”, Hento käskytti. Vilkaisin häntä kulmiani kohottaen.
“Tietysti, kiitos vinkistä”, naukaisin, vaikka uskoin hänen yrittäneen vain näyttää olevansa minua parempi komentelemalla minua. Halusin kuitenkin hänen pitävän minusta, joten tein mitä hän pyysi. Hiippailin kujan perälle muiden kiiltävien säiliöiden luokse. Yksi kansista oli pudonnut maahan, se oli kaiketi aiheuttanut kolahduksen. Silmäilin hämärää kujan päätyä, yrittäen selvittää mikä säiliön kannen oli pudottanut maahan. Mutta mitään ei näkynyt. Siispä loikkasin varovaisesti yhden säiliön päälle. Kaksijalkojen hylkäämien jätteiden seasta pilkisti oranssia karvaa. Vetäisin syvään henkeäni.
“Olli?” kysyin hiljaa ja kyyristyin niin matalaksi kuin vain saatoin kannen päällä. Oranssiturkkinen eläin oli viereisessä säiliössä. Pian esiin ilmestyi tutut, mutta sotkuiset kasvot. Ollin kasvoilta paistoi helpotus.
“Lola! Sinä olet elossa!” hän parahti ja nousi pystyyn, yrittäen ravistella enimpiä sotkuja turkistaan. Huojennus valtasi minut, olisin voinut vaikka itkeä onnesta! Olli oli elossa ja kaikesta päätellen kunnossa!
“Tietysti minä olen elossa! Eihän minulla missään vaiheessa ole ollut mitään hätää. Mutta sinusta minä olen ollut huolissani! Voi Olli, et arvaakaan miten mahtavaa on nähdä sinut!” hihkaisin niin riemuissani, että olin vähällä horjahtaa säiliön päältä Ollin kanssa roskien sekaan. Olli loikkasi pois säiliöstä ja ravisteli sottaista turkkiaan.
“Hei! Sinä siellä!” Hento karjaisi ja syöksähti meitä kohti. Ollin niskavillat nousivat pystyyn ja hänen häntänsä pörhistyi säikähdyksestä.
“Ei mitään hätää! Tämä on minun ystäväni! Olli, älä pelkää, tämä on Hento, Kujakissayhteisön jäsen”, selitin tietämättä, kumpaa kissaa pitäisi enemmän rauhoitella. Hento oli sen verran arvaamaton, että hän olisi saattanut syöksyä kynnet ojossa Ollin kimppuun, ja Olli sen sijaan oli niin pelokas, että hän saattoi rynnätä karkuun hetkenä minä hyvänsä. Olli katsoi minua peloissaan. Hänen kehonsa oli alkanut täristä. Vilkaisin Hentoa, jonka silmät leimusivat raivosta.
“Olli, tule meidän mukaamme, minä olen löytänyt minun emoni ja meille kodin. Kujakissayhteisössä me kaikki olemme turvassa, siellä on selkeät säännöt ja jokapäiväiset rutiinit. Olen varma, että sinä viihdyt siellä todella hyvin”, nau’uin ja katsoin ystävääni toiveikkaasti. Olli näytti epäröivän, hän ei tuntunut luottavan sanaani.
“Nämä kissat ovat jahdanneet minua päivätolkulla, Lola. Miten heihin voisi luottaa?” hän kysyi niin hiljaa, ettei Hento kuullut. Kosketin hännälläni hellästi ystäväni sottaista turkkia.
“Voi Olli, luottaisit minuun. He ovat jahdanneet sinua vain, koska olet heidän reviirillään ja he ovat tahtoneet jutella kanssasi. Luota minuun, minä tunnen heidät. He ovat ihan hyviä kissoja”, vakuuttelin. Olli katsoi varautuneena Hentoa, jonka ilme oli hieman laantunut. Olli veti syvään henkeä ja hän puhalsi hiljaa ilman keuhkoistaan pihalle.
“Hyvä on. Hyvä on”, hän toisteli hiljaa ja nosti sitten katseensa minuun, “minä luotan sinuun, Lola.”
Hymyilin niin leveää hymyä, etten varmaan koskaan ollut hymyillyt siten. Loikkasin varovaisesti Ollin edellä alas säiliön kannelta Hennon luokse.
“Pitäisiköhän meidän etsiä muut ja palata Kujakissayhteisöön?” kysyin. Hento mulkaisi minua inhoten.
“Se ei ole sinun päätöksesi. Minä sanon, että me etsimme muut ja palaamme pesään”, hän murahti ja käski meitä seuraamaan häntäänsä heilauttaen. Katsoin Ollia hymyillen ja kohautin lapojani. Jotkut eivät vain voineet ottaa vastaan ideoita muilta, vaan heidän oli pakko näyttää paremmuutensa keksimällä kaikki komennot itse.
Poistuimme syrjäiseltä kujalta ja etsimme muut. He löytyivät nopeasti. Partion johtajana toimiva Hyökyaalto katsoi varautuneesti Ollia, joka sotkuisine turkkeineen seisoi minun vierelläni.
“Jaahas, parempi palata kotiin”, hän murahti ja viittoi partion perässään kohti suurempaa katua, joka veisi meidät takaisin Kujakissayhteisön pesänä toimivaan hylättyyn kaksijalanpesään. Matkalla en voinut lakata Ollin katsomista. Olin niin äärettömän onnellinen, että olimme löytäneet hänet ja vieläpä niin hyvissä voimissa, sekä elossa. En varmaankaan ollut koskaan ollut näin onnellinen mitä nyt olin.

Kun pääsimme pesään, Hyökyaalto passitti Ollin saman tien yläkertaan. Hän katsoi minua pelokkaana, mutta kannustin häntä menemään Päivänsäteen luokse. Ystäväni katosi näköpiiristäni Hyökyaallon mukana yläkertaan. Jäin seisomaan aloilleni jännittyneenä. En hetkeäkään uskonut, että Päivänsäde käännyttäisi Ollin pois, mutta silti sydämeni hypähteli epämiellyttävän kiivaaseen tahtiin rinnassani.
Jäin istumaan portaikon edustalle, yrittäen kuulostella yläkerrasta kantautuvia ääniä. Mutta koska nyt oli keskipäivä, suurin osa kujakissoista oleskeli pesässä ja puheensorinan läpi ei ollut mitään mahdollisuuksia kuulla yläkerran juttuja. Siispä odottelin vain ja toivoin, että tapaisin Ollin taas mahdollisimman pian. Päivänsäde varmasti ymmärtäisi, miten loistokissa ystäväni oli!

Tovin odoteltuani yläkerrasta alkoi kuulua lähestyviä askeleita. Nousin seisomaan nähdessäni kolmen kissan laskeutuvan portaita alaspäin. Olli kiiruhti luokseni ja otti paikan visusti viereltäni.
“Hei! Miten meni?” kysyin iloisesti. Ystäväni haisi edelleen, hänen olisi pestävä turkkinsa ennen kuin voisi tulla vuoteeseen nukkumaan.. En kuitenkaan halunnut mainita asiasta nyt, sillä Ollilla oli varmasti paljon muutakin mietittävää. Päivänsäde laskeutui alamaistensa seuraan. Hän viittoi kissoja lähemmäs ja komensi heitä olemaan hiljaa. Sitten hän viittilöi katseellaan vierelläni kyyhöttävän Ollin suuntaan.
“Kujakissayhteisö on saanut jälleen uuden jäsenen. Olli on liitetty Yhteisöön hetki sitten”, harmaavalkea johtaja ilmoitti kylmällä äänellä. En tiennyt kuulivatko kaikki häntä, mutta puheensorina alkoi taas pian, kun Päivänsäde loikki takaisin yläkertaan. Käännyin Ollin puoleen. Hänen silmänsä olivat suurina ja hän katseli hieman pelokkaan oloisena pesän aukiota.
“Olli”, naukaisin saadakseni ystäväni huomion, “ihanaa että olet täällä!”
Oranssi kolli nielaisi ja kääntyi katsomaan minua. Hän yritti hymyillä, mutta hymy näytti pakotetulta.
“En ole varma tästä”, hän naukui päätään pudistellen, “minulla on huono tunne tästä.”
Kallistin hämmästyneenä päätäni, voimatta käsittää, miksi hän koki niin. Minusta ei missään vaiheessa tuntunut, että Kujakissayhteisössä oli jotain huonoa tai vialla. Kai Olli oli vain jännittynyt, näinhän hän aina oli reagoinut kaikkeen uuteen.
“Aivan suotta”, vakuuttelin ja hymyilin ystävällisesti, “tämä on aivan loistava paikka. Kertoiko Päivänsäde sinulle Yhteisöstä ja sen säännöistä?”
Olli nyökytteli.
“Kyllä hän jotain kertoi, mutta enpä tiedä Lola. Minä en tiedä, kannattaisiko meidän olla täällä”, hän kuiskasi hiljaa ja silmäili epäluuloisena muita pesässä olevia kissoja. Katsoin häntä myötätuntoisesti.
“Minä tiedän, että sinusta tuntuu nyt siltä. Mutta minä vakuutan, että tulet viihtymään täällä! Voitko kuvitella, että myös emoni on täällä? Tahtoisitko sinä tavata hänet?” kysyin innoissani, meinaten unohtaa Ollin kasvavan ahdistuksen. Hän nielaisi ja katsoi minua hieman varuillaan. Sitten hän veti syvään henkeä.
“Minä luulen, että minun on siistiydyttävä ensin”, raidallinen kolli naukui hiljaisella äänellä ja alkoi sukia turkkiaan kielellään. Päädyin lopulta auttamaan Ollia, sillä yhdessä peseminen oli nopeampaa kuin yksin. Tovi siinä meni, kunnes Ollin turkki oli jälleen puhdas. Katsahdin jälleen hänen pelokkaisiin silmiinsä.
“Kuule Olli, olisitko nyt valmis tapaamaan emoni?” kysyin silmiäni toiveikkaana räpytellen. Olli nieliaisi jälleen, mutta päätyi nyökkäämään. Iloinen hymy valtasi kasvoni ja viitoin ystäväni perässäni pesän toiselle laidalle, jossa minun ja emoni vuode sijaitsi. Vuodetta täytyisi laajentaa, jotta myös Olli mahtuisi nukkumaan kanssamme! Olin niin innoissani, kun ystäväni oli saapunut Kujakissayhteisöön. En malttanut odottaa, että pääsisin esittelemään Ollille kaikki kissat ja kaiken erityisen, mitä yhteisössä oli! Emo oli puoliunessa, kun pääsimme hänen luokseen. Hän nosti uneliaan katseensa minuun, kun hän kuuli lähestyvät askeleemme. Naaraan kasvoille piirtyi yllättynyt ilme, kun hän näki vierelläni seisovan kollikissan.
“Lola! Onko tämä se sinun ystäväsi, josta olet puhunut?” ruskeaturkkinen emo kysyi ilahtuneen näköisenä. Minä hymyilin niin leveästi kuin vain saatoin. Katsahdin ensin Olliin ja sitten taas emooni ja nyökyttelin.
“Kyllä vain! Tämä on Olli”, esittelin ja käännyin sitten Ollin puoleen, “Olli, tämä on minun emoni Unelma.”
Emo tervehti Ollia, joka parhaansa mukaan yritti jännitykseltään tervehtiä häntä takaisin. Olli näytti kuitenkin silminnähden jännittyneeltä, joten hänen tervehdystään saattoi hädin tuskin kuulla.
“Onpa hauska tavata Olli”, emo naukui ja nousi istumaan, “miten sinä löysit tiesi tänne?”
Olli katsoi minua kuin apua pyytäen, joten tiesin, että minä saisin vastata hänen puolestaan.
“Löysin Ollin kaksijalkalan kujalta, kun olin etsimässä ruokaa. Mieti mikä sattuma!” hihkaisin iloisesti. Emo hymyili lämpimästi, mutta Ollia ei hymyilyttänyt. Hänen katseensa oli harhautunut emostani muihin kujakissoihin, joista suurin osa touhusi omiaan muiden kanssa. Muutamat kujakissat olivat kuitenkin kääntäneet katseensa meihin. Voi ei, pelkäsin, että se sai Ollin tuntemaan olonsa vain pahemmaksi. Asetuin aivan Ollin turkkiin kiinni niin, että turkkimme hipoivat toisiaan. Toivoin sen auttavan edes hieman hänen jännitykseensä.
“Oi, siinäpä kävi hyvä tuuri. Olen iloinen, että löysit tiesi tänne, Olli. Lola on puhunut sinusta niin paljon”, emo naukui suu ystävällisessä hymyssä. Olli nyökkäsi.
“Minäkin olen iloinen, että löysin Lolan”, hän naukaisi hiljaisella äänellä. Keskustelu ei ottanut enää tuulta alleen. Emo oli väsynyt, ja Olli kovin ahdistunut. En halunnut rasittaa kumpaakaan, joten ehdotin, että laajentaisimme hieman vuodettamme. Se sopi Ollille, ja näytin hänelle mistä pesästä löytyi materiaaleja vuoteiden rakennukseen.

Seuraavana päivänä koitti Ollin ensimmäinen kujapartio. Hän oli silminnähden ahdistunut, ja halusin helpottaa hänen oloaan.
“Voi Olli, se menee varmasti hyvin. Kuuntelet vain ohjeita ja teet mitä käsketään, niin ennen kuin huomaatkaan, olet jo takaisin pesässä”, vakuuttelin ystävällisesti hymyillen samalla, kun puskin kuonollani Ollin kylkeä. Hän nyökkäsi.
“Kiitos Lola, kun luotat minuun”, hän kuiskasi hiljaa, “olen todella jännittynyt.”
“Aivan suotta, hyvin se menee! Pian sinä huomaat rakastavasi tätä paikkaa yhtä paljon kuin minäkin! Täällä on selkeät rutiinit, joista oikeasti uskon sinun nauttivan”, nau’uin kannustavasti. Olli nyökytteli päätään jälleen kerran.
“Saa nähdä”, hän naukui hiljaa ja lähti lipumaan partion perässä ulos pesästä. Minä jäin katselemaan heidän menojaan. Loikkasin vielä ikkunalaudalle nähdäkseni mahdollisimman kauan Ollin ja muun partion.
“Alas ikkunalaudalta, valvottu”, käheä ääni kuului takaani. Käännyin katsomaan Arpea anteeksipyytävä ilme kasvoillani. Loikkasin alas hänen vierelleen.
“Anteeksi, minä vain katsoin muiden menoa. En aikonut karata”, vakuuttelin, vaikken tiennyt oliko se järin järkevää. En kuitenkaan halunnut, että Arpi luulisi minun oikeasti yrittäneen karkaamista! Hän katsoi minua ainoalla silmällään hieman arvioiden, uskoiko selitystäni vai ei.
“Aha. Pysy kaukana ikkunalaudasta, jos joskus mielit ansaita Päivänsäteen luottamuksen”, hän komensi kylmällä äänellä ja hätisti minut kauemmaksi. En halunnut ongelmia, joten loikin pois uloskäynnin luota ja silmäilin pesän aukiota. Emo oli lähtenyt aikaisin aamulla partioon, mutta tiesin Leopardin palaavan pian leiriin. Sillä välin halusin kuitenkin yrittää tutustua muihin kissoihin. Siispä etsin mahdollista seuralaista mietteliäänä. Katseeni pysähtyi Lunaan, jonka kanssa olin aiemmin keskustellut partiossa. Mutta harmikseni hän nukkui sikeästi vuoteellaan, joten hänestä ei olisi minulle seuraa. Katselin vielä hetken, kunnes tunnistin Kobran. Hän istuskeli pesän laitamilla yksin ja oli selvästi huomannut minun katselevan. Kohautin lapojani ja päätin loikkia ruskean kirjavan kollin luokse.
“No hei taas, Kobra”, naukaisin iloisesti, mutta kujakissa ei vastannut hymyyni. Hän kohotti kulmiaan, kuin läsnäoloni täytyisi selittää jotenkin. Aiempi keskusteluyritys ei ollut sujunut hyvin, joten minun oli yritettävä uudelleen niin kauan, että saisin Kobran pitämään minusta.
“Minä löysin minun ystäväni eilen”, selitin iloisena. Kobran ilme ei värähtänytkään.
“Hyvät sinulle”, hän tuhahti ja siirsi katseensa pois minusta. Se oli selvä merkki siitä, ettei Kobra ollut taaskaan juttutuulella. Aloin pohtia, oliko tämä kissa koskaan juttutuulella. Kenties hän halusi vain olla yksin, eikä voinut sietää muiden kissojen seuraa. Mutta minä en luovuttaisi. Halusin Kobran kuten kaikkien muidenkin pitävän sinusta.
“Onko sinulla täällä ystäviä?” kysyin yrittäen viritellä keskustelua käyntiin. Kobra ei edes enää vaivautunut vilkaisemaan minuun päin.
“Ei”, hän vastasi kylmästi
“Voi, sepä harmi. Ehkä me voisimme olla ystäviä?” ehdotin iloisella äänellä. Nyt kollin lämpimänruskeat silmät kohdistuivat minuun. Erotin selkeästi hänen toisen silmänsä yli kulkevat arvet. Olikohan Kobra saanut ne taistellessaan? Hänen katseensa kuitenkin kertoi, ettei hän halunnut olla ystäväni. Eikö Kobra edes pitänyt minusta?
“Emme voi”, hän tuhahti. Pettymys tuntui karvaalta, mutta en antanut sen lannistaa minua. Hymyilin edelleen ystävällisesti ja nyökkäsin ymmärtäväisenä.
“No, ehkä joskus toiste sitten”, lausahdin ja nousin ylös, “annan sinun nyt olla rauhassa.”
Kobra ei vaivautunut vastaamaan, vaan kääntyi poispäin, joten minäkin jatkoin matkaani toisaalle. Keskustelu sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Se ei ollut mennyt lainkaan suunnitelmieni mukaan! En pitänyt lainkaan ajatuksesta, että Kobra saattoi inhota minua. Siksi minun olisi saatava hänet jotenkin pitämään minusta. Olisi yritettävä kovemmin, enemmän. Tiesin, että saisin hänet vielä lämpeämään ja taipumaan ystäväkseni. En voinut sietää sitä, että minua inhottiin. En itse osannut inhota, sillä näin hyvää aivan jokaisessa kissassa. Ei kukaan voinut olla sisimmiltään paha kissa, kaikissa vain aina oli jotakin hyvääkin.

“Miten ensimmäinen partiosi meni?” kysyin, kun Olli palasi takaisin pesään. Hän katsoi minua hento hymynkare huulillaan.
“Ihan hyvin, kai”, hän vastasi, “ainakaan kukaan ei sanonut minulle mitään pahaa. Eikä kyllä oikeastaan mitään muutakaan.”
Hymyilin iloisesti ystävälleni.
“Eli sinä suoriuduit erinomaisesti! Älä suotta säikähdä, täällä kehujen antaminen ei ole suinkaan arkipäivää. Jos et saa moitteita, olet suoriutunut hyvin”, vakuuttelin, sillä itse ainakin uskoin asian olevan niin. Ei minuakaan oltu suorituksistani kehuttu, mutta uskoin pärjänneeni erinomaisesti, kun ei minua oltu haukuttukaan. Olli kohautti lapojaan.
“Kaipa sitten niin”, hän tokaisi ja silmäili paikkaa, jossa useimmiten oli jotakin syötävää. Tällä kertaa kohta pesän lattialla oli tyhjä.
“Ruuanhakupartiot eivät kai ole vielä palanneet”, selitin. Olli kohautti lapojaan jälleen.
“Kyllä minä pärjään, ei minulla muutenkaan ole kovin kova nälkä”, hän naukaisi hiljaa. Minun teki pahaa nähdä, että ystäväni oli alakuloinen. Päätin, että esittelisin hänet Leopardille pikimmiten. Tutustuttuaan uuteen ystävääni, hän varmasti ihastuisi tähän ja ymmärtäisi, miksi Kujakissayhteisö oikeasti on niin upea paikka! Nyt kuitenkin pesässä alkoi jo hämärtää, vain joistain puun pätkillä peitettyjen ikkunoiden raoista pujahti sisään pesään saakka ulottuvaa valoa, joka loi kaistaleita pesän tomuiselle lattialle. Kissat alkoivat valmistautua nukkumaanmenoon. Minun olisi siis esiteltävä Olli ja Leopardi huomenna. En nähnyt Leopardia missään, joten kaiketi hän oli yhä ulkona. Tajusin, että joutuisimme käymään nukkumaan tyhjin vatsoin, ellei ruuanhakupartio palaisi pian pesään. Vilkaisin tyhjää vuodettamme. Emokaan ei ollut pesässä.
“Tahdotko odottaa, että saamme syötävää?” kysyin ystävältäni. Olli kuitenkin pudisteli päätään.
“Voimme mennä jo nukkumaan”, oranssiturkkinen kolli sanoi ja kohautti lapojaan.
“No, jos olet aivan varma. Huomenna olosi on varmasti jo paljon parempi”, vakuuttelin ja puskin hellästi ystäväni turkkia kuonollani. Olli vain mutisi jotain vastaukseksi samalla, kun livuimme kohti vuodettamme.
Asetuimme makaamaan vieretysten, aivan kuten olimme viime lehtikatona oppineet tekemään. Kun pysyi toisen lähellä öisin, pysyi myös lämpimänä. Nyt oli lämmin, eikä toisen lämpöä olisi tarvinnut, mutta läheisyys toi myös lämmön lisäksi turvaa. Arvelin, että se oli juuri nyt asia, jota Olli kaipasi eniten. Hän halusi tuntea olevansa turvassa ja aioin tehdä kaikkeni, että saisin hänet kokemaan niin. Kurkustani alkoi kummuta matalaa kehräystä, kun makasimme vuoteellamme aivan kiinni toisissamme. Ei mennyt kauaakaan, kun Olli alkoi tuhista sen merkiksi, että hän oli nukahtanut. Hänellä oli varmasti ollut raskas päivä tänään. Minunkin ensimmäiset päiväni olivat olleet uuvuttavia, mutta nyt olin jo tottunut väsymykseen. Ennen kuin tajusinkaan, ajatukseni siirtyivät sivuun ja vaivuin mukavan pehmoiseen uneen parhaan ystäväni vierellä.

Seuraava päivä oli sateinen. Sateita ei ollut tänä viherlehtenä juurikaan esiintynyt, mutta tänään niin kävi. Minut oli määrätty kujapartioon Arven, Leopardin, Hennon ja Lakun kanssa. En tuntenut Lakua, mutta tiesin hänen olevan kumppani, josta Luna oli aiemmin puhunut. Toivoin voivani hyödyntää ajan partiossa ja rupatella kollille hieman, jos sopiva tilaisuus tulisi.
“Sinä löysit siis ystäväsi”, Leopardi naukaisi iloisena, kun olimme juosseet pesän viertä kulkevan ukkospolun yli ja päässeet katoksen alle suojaan. Kuljimme aivan seinän viertä, jotta pystysuoraan maahan ripotteleva sade ei kastelisi turkkejamme.
“Joo! Se oli aivan sattumaa! Et arvaakaan miten onnellinen olen, että löysin Ollin. Sinun täytyy tavata hänet, olen varma, että tykästyt häneen valtavasti!” naukaisin iloisesti. Leopardi vastasi siihen vilkaisemalla minua ja hymyilemällä ystävällisesti. Hän kulki edelläni, sillä katos oli niin kapea, ettei ollut mitään järkeä kulkea rinnakkain.
“Minäkin uskon niin”, hän vastasi. En ollut varma, oliko Kujakissayhteisössä yhtäkään kissaa, josta Leopardi ei pitäisi. Harmiksemme katos loppui ja meidän oli kuljettava jonkin matkaa sateessa. En pitänyt siitä, kun turkkini kastui, mutten halunnut valittaa. Siispä nielin inhotukseni ja kuljin mahdollisimman rennon näköisenä muiden perässä. Olisi asiat voineet olla pahemminkin. Sade oli vain taivaalta tippuvaa vettä. Sentään taivaalta ei tippunut hirviöitä tai kaksijalkojen teräviä esineitä. Vesi ei tappanut, jos siihen ei hukkunut. Ajatus vedenvaraan joutumisesta ja hukkumisesta sai kylmät väreet kulkemaan märkää selkääni pitkin. Sade toi aina mieleeni pelon, joka eli sisälläni. Enemmän kuin mitään, minä pelkäsin hukkumista. Pakotin ajatuksen pois mielestäni, sillä meidän olisi keskityttävä partiointiin.
Sade yltyi, ja nopeasti turkkini oli läpimärkä. Inhosin sitä tunnetta, sillä se toi mieleen pelkoni. En halunnut pelätä, joten yritin uskotella itselleni, että turkkini oli kuiva ja ettei mitään hätää ollut. Se oli hieman hupsua, mutta kuitenkin se toimi. Pelon pahin terä muovautui tylsemmäksi, eikä sydämeni pamppaillut enää hallitsemattoman epätasaisessa rytmissä. Vedin syvään henkeä, kaikki oli hyvin.
“Oletko sinä kunnossa?” kuulin Leopardin naukuvan edessäni. Hän oli kääntänyt päänsä minun suuntaani. Väläytin hänelle hymyn:
“Kaikki hyvin! En vain pidä sateesta.”
Leopardi naurahti iloisesti.
“Harvapa siitä pitää. Minä pidän vedestä, joten minulle tämä on aivan okei”, hän vastasi lapojaan kohauttaen, “koita ajatella, että olet kala ja vesi auttaa sinua hengittämään.”
Ajatus kuulosti hassulta, mutta päätin yrittää kokeilla. Aika nopeasti totesin, ettei se toiminut. En kuitenkaan halunnut kertoa sitä Leopardille, joten hymyilin leveästi:
“Se toimii!”
Leopardi näytti ilahtuvan. Hänen hymynsä leveni entisestään, mutta sitten hän käänsi katseensa takaisin eteenpäin. Arpi oli mulkaissut meitä tuimasti. Se oli merkki, että nyt oli parempi olla hiljaa tai hän puuttuisi puheisiimme ja käskisi meidän olla hiljaa. Se oli aivan tavallista käytöstä Arvelta, mutta en halunnut tieten tahtoen suututtaa häntä.
“Kuunnelkaa”, Arpi sihahti yhtäkkiä. Partion jokainen jäsen valpastui välittömästi, vaikkemme tienneetkään, mitä meidän täytyi kuunnella. Arpi oli pysähtynyt keskelle sateista kujaa. Silloin me kuulimme sen. Jostain etäämmältä kantautui koiran haukuntaa. Eikä siinä mitään, mutta haukunta voimistui koko ajan!
“Mennään”, Arpi ilmoitti välittömästi ja käänsi partionsa ympäri. Hänen esimerkistään koko partio teki käännöksen ja lähti kulkemaan takaisin sinne, mistä olimme tulleet. Koiran haukunta voimistui entisestään, kunnes se kuului pelottavan läheltä. Sydämeni laukkasi, enkä enää ajatellut lainkaan sadetta. Nyt minä pelkäsin koiraa, joka lähestyi meitä. Kun vilkaisin taakseni, erotin kuolaisen kuonon ja valkeina kiiluvat, suuret hampaat isokokoisen koiran suusta. Silmäni laajenivat järkytyksestä.
“Hei”, vinkaisin ja pinkaisin muutaman juoksuaskeleen saadakseni Arven kiinni. Hän vilkaisi vaistomaisesti taakseen. Arpi oli jo lähdössä pakoon, mutta oli liian myöhäistä. Koiran haukunta voimistui, se alkoi murista ja ärjyä minkä kerkesi ja juoksi jo meitä kohti. Emme ehtisi pakoon!
“Tulkaa!” Arpi komensi ja kääntyi ympäri. Aikoiko hän tosiaan kohdata taistelussa koiran?! En voinut uskoa sitä, en minä varmastikaan osaisi taistella koiraa vastaan! Pärjäsin saaliiden kanssa, mutta en koskaan ollut kokenut mitään leikkitaistelua kummempaa kissojen kanssa, koirien kanssa taistelemisesta en tiennyt sitäkään vähää. Kehoni jähmettyi paikoilleen. Menin lukkoon, en tiennyt mitä tehdä. Seurasin vain, miten muut partion jäsenet syöksyivät peloitta kohti koiraa ja Arpea, joka oli jo käynyt sen kimppuun. Minä en voinut liikkua. Jopa Leopardi kävi tovereidensa kanssa koiran kimppuun. En koskaan ollut tullut ajatelleeksi, että minun täytyisi edes opetella taistelemaan. Nyt oli liian myöhäistä ajatella sitä. Jos kävisin koiran kimppuun muiden tavoin, olin varma siitä, että kuolisin. Minä totta tosiaan kuolisin. Mutta nyt, kun seisoin tässä avuttomana, en voisi auttaa muita. Minua pelotti, mutta yritin työntää pelon tiehensä. Minun olisi tehtävä jotain. En voinut taistella, joten ainakin voisin yrittää kannustaa ystäviäni.
“Hyvä, kestäkää”, kuiskasin hiljaa, sillä en halunnut huutojeni säikäyttävän tovereitani.
Katsoin, miten Arpi loikkasi vanhuudestaan huolimatta ketterästi koiran niskaan. Samalla Leopardi juoksi sitä ympäri, kun Hento iski kyntensä koiran kylkeen. Eläin ei tuntunut tietävän, mihin kissaan hänen olisi keskityttävä.

Kaikki kävi niin nopeasti. Sade sen kuin jatkoi satamistaan, kun kissat ja koira kävivät veristä taistelua. Märkään maahan alkoi muodostua verisiä lammikoita. Suurin osa verestä oli koiran, mutta jokainen oli saanut osakseen ainakin muutaman iskun. Yhtäkkiä maassa makasi yksi eläin, ja koira oli tiessään. En ollut aivan varma mitä oli tapahtunut. Oliko koira ollut sittenkin vain kuvitustani? Ei, kyllä taistelu oli ollut todellinen. Koira oli kai saatu ajettua pois. Mutta maassa makasi kissa. Punaturkkinen kissa, jonka turkki oli veren peitossa. Kissan kylki kohoili, muttei hän noussut ylös.
“Arpi!” Leopardi huudahti ja juoksi ystävänsä luokse. Minunkin jalkani saivat vauhtia alleen, ja alkoivat viimein liikkua. Kiiruhdin muiden luokse. He seisoivat Arven edessä. Kollin terve silmä oli auki, mutta kauhukseni hänen vatsastaan pulppaili tasaisessa rytmissä verta. Vatsassa oli suuri haava, joka näytti kovin pelottavalta.
“Koita sinnitellä”, Leopardi naukui hiljaa ja kosketti kuonollaan Arven poskea. Kolli sähähti jotain ja alkoi yskähdellä. Verta purskahti ulos hänen suustaan yskähdysten lomassa.
“Anna minun… Olla”, Arpi sähisi viimeisillä voimillaan. Leopardi astui askeleen taaksepäin.
“Me voimme yrittää-”, Arpi keskeytti hänet ärähdyksellä.
“Menkää pois”, hän komensi äänellä, josta minäkin tiesin, ettei sitä pitäisi uhmata. Leopardi astui taas askeleen taaksepäin. Hän puri hampaitaan yhteen ja näytti miettivän, mitä hänen pitäisi tehdä.
“Hyvä on”, Leopardi naukui päätään pudistellen. Arpi hengitti yhä vain vaivalloisemmin, tilanne oli järkyttävä! Kolli ei antanut kenenkään auttaa häntä, hän halusi kaiketi kuolla yksin. Leopardi kääntyi katsomaan minuun, Lakuun ja Hentoon.
“Lähdetään”, hän kuiskasi ja viittoi meidät poispäin Arven pian elottomaksi valahtavasta ruumiista. Pakotin jalkani tottelemaan. Katseeni pysyi niin kauan Arvessa kuin suinkin saattoi. Kun kävelimme kulman taakse, käänsin järkyttyneenä katseeni edelläni kulkevaan Leopardiin. Kukaan ei sanonut sanaakaan, kuljimme vain kaikessa hiljaisuudessa eteenpäin sateessa. En enää ajatellut lainkaan kastumistani. Jotain pahaa oli tapahtunut. Arpi olisi pian vainaa, hän ei voisi selvitä sellaisesta haavasta, olin varma siitä.

Palasimme pesään, jossa Leopardi suuntasi oitis yläkertaan. Hän kuitenkin palasi nopeasti. Naaraan katse osui minuun, joten hän käveli luokseni.
“Päivänsäde ei ollut siellä”, hän ilmoitti vaimealla äänellä. Naaraan turkissa olleet enimmät veret olivat huuhtoutuneet pois sateessa. Hänen kyljessään kuitenkin oli inhottavan näköinen haava, mutta ei lainkaan niin paha mitä Arven haava oli ollut. En tulisi unohtamaan sitä näkyä koskaan.
“Sinä vuodat verta”, kuiskasin hiljaa, sillä ääneen puhuminen tuntui juuri nyt liian pelottavalta. Leopardi vilkaisi kylkeään ja pudisteli päätään.
“Se on vain pieni naarmu”, hän vakuutteli ja istui alas, katsoen minua suoraan silmiini.
“Kuule Lola, etkö sinä osaa taistella?” hän kysyi myötätuntoinen ilme kasvoillaan. Juuri sellaista kohtaamista minä nyt kaipasinkin. Pudistelin pahoitellen päätäni.
“En minä osaa”, kuiskasin hiljaa ja laskin katseeni alas, “anteeksi, en tiennyt, että minun pitäisi osata.”
Kun uskalsin nostaa katseeni takaisin Leopardiin, hän hymyili minulle emomaisen lämmintä hymyään.
“Voi, ei se mitään. Ethän sinä voinut tietää. Meillä täällä Kujakissayhteisössä jokaiselle nuorelle kissalle opetetaan taistelemista, sillä kujakissojen on kyettävä puolustamaan kaksijalkalaa niin viholliskissoilta kuin koirilta ja muiltakin petoeläimiltä”, vaaleanruskea naaras kertoi ystävällisellä äänellä. Se kuulosti aivan loogiselta. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että kujapartioissa saattaisi kohdata vihamielisiä eläimiä taikka kissoja.
“Miten minä voin oppia taistelemaan kuten te?” kysyin, “en tahdo, että minut tapetaan tämän vuoksi.”
Leopardin suusta pääsi pieni naurahdus.
“Voi kultapieni, ei sinua sen vuoksi tapeta. Minä voin opettaa sinua, jos suinkin tahdot”, hän naukaisi hento hymy kasvoillaan.
“Ihanko totta?” kysyin helpottuneena. Olin löytänyt ratkaisun ongelmaani. Leopardi nyökytteli.
“Mutta ensin minun on kerrottava Päivänsäteelle tapahtumista. Pelkään, että hän järkyttyy”, laikukas naaras naukui vaimealla äänellä. Minua alkoi surettaa. Voi, Päivänsäde ja Arpi olivat varmasti läheisiä. Arpi oli ainoa kujakissa, joka sai nukkua Päivänsäteen kanssa pesän yläkerrassa. Nyt Päivänsäde jäisi yksin. Minun tuntui pahalta johtajan puolesta, olisin halunnut voida helpottaa hänen suruaan jotenkin. Päätin, että oppisin taistelemaan ja puolustaisin jatkossa Kujakissayhteisöä tarmokkaasti, jotta kenties jatkossa voisimme välttyä tällaisilta turhilta kuolemilta.
“Olisimmeko me voineet pelastaa Arven?” kysyin hiljaa. Leopardi katsoi minua myötätuntoisesti ja pudisteli päätään.
“Emme olisi”, hän vakuutti, “haava oli niin paha, ettemme olisi voineet tehdä mitään. Arpi tiesi kuolemansa. Hän halusi kuolla yksin, sellainen hän on, ei koskaan tukeudu tovereihinsa. Paitsi Päivänsäteeseen.” Synkkä ilme piirtyi Leopardin kasvoille. Hän taisi todella välittää yhteisön jäsenistä kuten perheestään. Nyökkäsin.
“Arpi oli hieno kissa”, nau’uin hiljaisella äänellä. Leopardi nyökkäsi merkiksi olevansa samaa mieltä. Meidän molempien katseemme kääntyivät pesän sisäänkäynnille. Päivänsäde oli saapunut pesään. Hänen harmaavalkea turkkinsa tiputteli vettä pesän jo valmiiksi märälle puulattialle. Leopardi vilkaisi minua.
“Minun on mentävä. Jatketaan keskustelua myöhemmin”, hän naukaisi ja käveli kohti Päivänsädettä. Minä siirryin etäämmälle seuraamaan, miten Leopardi pyysi johtajan mukanaan yläkertaan. Päivänsäde ei näyttänyt lainkaan iloiselta, mutta hän seurasi Leopardia. Kului melko pitkä tovi, kunnes Leopardi ilmestyi yksin portaikkoon. Päivänsäde oli kaikesta päätellen jäänyt yläkertaan. Vaaleanruskean kujakissan ilme oli vakava, katse oli suunnattu maahan. Hän näytti itkevän. Minuakin alkoi itkettää.
“Lola, onko kaikki hyvin?” emon lämmin ääni kuului takaani. Käännyin katsomaan emoa ja tämän vierellä seisovaa Ollia. Silmäni olivat täyttyneet kyynelistä. Onnistuin vain pudistelemaan päätäni.
“Emo, Olli”, kuiskasin hiljaa ja niiskaisin, “Arpi on kuollut. Me kohtasimme koiran, enkä minä osannut taistella.”
Emo katsoi minua myötätuntoinen ilme kasvoillaan, hän painoi kuononsa vasten yhä jonkin verran märkää turkkiani ja alkoi pestä sitä.
“Voi Lola, ei se sinun vikasi ollut. Kaikki varmasti ymmärtävät”, hän naukui hiljaa. Ollikin oli tullut lähemmäksi. Hän katsoi minua vakavailmeisenä, muttei sanonut mitään.
Kun pahin itku oli laantunut, emo lakkasi nuolemasta turkkiani. Hän katsoi minua silmiini lämpimällä katseellaan.
“Onko jo parempi olo?” hän kysyi, ja minä nyökkäsin. En saanut jäädä vellomaan surun tunteeseeni. Olihan se tietysti äärettömän surullista, että kissa menetti henkensä, mutta en halunnut olla surullinen. Halusin ennemmin muistella sitä, miten hieno kissa Arpi oli ollut, vaikken tuntenutkaan häntä kovin hyvin. Siitä sainkin ajatuksen. Voisin kysellä kissojen parhaita muistoja Arvesta, kenties se lievittäisi heidänkin suruansa, joka varmasti oli vieläkin suurempaa kuin omani. Osa näistä kissoista oli kuitenkin elänyt koko ikänsä Arven kanssa, ja he jäisivät varmasti ikävöimään yksisilmäistä kollia.
“Miten teidän päivänne on mennyt?” kysyin, haluten keskittyä rakkaimpieni hyvinvointiin. En halunnut, että he joutuivat lohduttamaan minua ja käyttämään energiaansa minun hyvinvointini tähden. Minä kyllä pärjäisin, minulla oli keinoni surua ja ikäviä tunteita vastaan.
“Minä kävin ruuanhakupartiossa”, Olli ilmoitti. Olin huomaavinani hänen katseessaan pientä innostusta, jota hän kuitenkin jostain syystä yritti peitellä.
“Miten se meni?” kysyin aidosti kiinnostuneena ja astuin askeleen lähemmäs ystävääni. Vieno, ujo hymy piirtyi kollin kasvoille.
“Aika hyvin”, oranssiraidallinen Olli kertoi ja kohtasi katseeni kulmiensa alta. Se sai minutkin innostumaan.
“Vau! Hyvä Olli!” kehuin kollia. Olli kohautteli vain epämääräisesti lapojaan, kuin hänen suorituksensa olisi ollut keskiverto tai huonompi.
“Sinun pitäisi antaa enemmän arvostusta itsellesi ja teoillesi”, nau’uin lämpimällä äänellä. Olli kohautti taas lapojaan.
“Ei kukaan minua kehunut, mutta huomasin, miten se partionjohtaja oli yllättynyt ruokamäärästäni”, Olli naukui vähätellen jälleen omaa suoriutumistaan. Olisin halunnut ystäväni tietävän, miten taitava hän todellakin oli. Hänen pitäisi kunnioittaa itseään enemmän!
“Minä ainakin olen todella ylpeä sinusta, olethan sinäkin?” kysyin ja katsoin Ollia suoraan silmiin. Kolli hymyili pienesti, mutta kohautti lapojaan.
“Katsotaan nyt, ehkä minulla vain oli hyvä tuuri”, hän naukui. En halunnut alkaa väittelemään hänen kanssaan, joten nyökkäsin vain ja hymyilin hänelle kannustavasti.

Loppupäivä oli melko hiljainen. Päivänsäde oli jossain vaiheessa poistunut muutaman muun kissan kanssa ulos, ilmeisesti hautaamaan Arven ruumista. Minä oleskelin poissa muiden tieltä emoni ja Ollin kanssa, emmekä juurikaan puhuneet. Ilmapiiri oli melko raskas, ja se tuntui inhottavalta. Siispä päätin yrittää aloittaa keskustella. Huomasin Leopardin istuskelevan yksin omalla vuoteellaan. Hän suki turkkiaan. Yhteisön parantajat olivat paikanneet Leopardin haavat, ja hän näytti nyt olevan väsynyt, mutta kunnossa.
“Olli, oletko vielä tavannut Leopardia?” kysyin oranssiturkkiselta ystävältäni. Olli katsoi minua ja pudisteli päätään.
“Olen nähnyt hänet partiossa, mutta emme ole jutelleet kertaakaan”, hän kertoi rauhallisella äänellä, eikä vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta tutustua Leopardiin.
“Tule, mennään tutustumaan”, naukaisin ja viitoin ystäväni kanssani kohti Leopardia. Olli seurasi minua epäröiden, mutta seurasi kuitenkin. Leopardi nosti katseensa meihin, kun lähestyimme häntä. Hän näytti hieman yllättyneeltä, mutta hänen kasvoilleen piirtyi ystävällinen hymy kuten aina.
“Hei, Leopardi. Jaksatko jutella?” kysyin. Naaras nyökytteli päätään.
“Tietysti, ei minua vielä väsytä”, hän vastasi. Nyökkäsin nyt vuorostani iloisesti.
“Tässä on minun ystäväni Olli. Ajattelin, että voisin esitellä teidät toisillenne”, naukaisin ja katselin vuorotellen Ollia ja uutta ystävääni. Olli näytti varovaiselta ja epäluuloiselta, mutta Leopardi sen sijaan tavansa mukaisesti hymyili leveää, ystävällistä hymyään.
“Hauska tavata Olli”, laikukas naaras naukui.
“Tuota.. Joo, hei”, Olli totesi ja nielaisi. Se oli merkki siitä, että ystäväni oli jännittynyt. Kosketin hännänpäälläni hänen lapaansa, sillä halusin hänen tuntevan olonsa paremmaksi. Se ei näyttänyt toimivan, Olli vain vilkuili varovaisesti minua, Leopardia ja Kujakissayhteisön pesässä oleskelevia kissoja.
“Minä kuulin, että vaeltelit yksin kaksijalkalassa. Oletko sinä kunnossa?” Leopardi kysyi Ollilta. Olli kohautti tapojensa mukaisesti lapojaan.
“Kaipa minä olen”, hän vastasi lapojaan kohauttaen. Olli ei ollut kissa, joka mielellään puhui tuntemattomille. Aluksi minunkin kanssani hänen lauseensa olivat olleet lyhyitä, enkä ollut saanut juuri lainkaan katsekontaktia hänen kanssaan. Olin varma siitä, että jossain vaiheessa Leopardi saisi Ollin rentoutumaan. Kun vain jaksoi yrittää, niin Olli kyllä rentoutuisi seurassa kuin seurassa. Hänelle tämä kaikki oli aivan uutta, joten syystäkin hän oli jännittynyt.
“Sepä hyvä. Lola on puhunut sinusta valtavan paljon. On hienoa, että olet täällä nyt”, leopardilaikukas naaras hihkaisi iloisesti. Ollin kasvoille piirtyi hento hymy ja hän kääntyi katsomaan minua. Minä hymyilin hänelle takaisin.
“Totta joka sana. Ei ole ollut päivääkään, etten olisi puhunut sinusta. Kuule Olli, sinä olet minun paras ystäväni”, kerroin niin leveä hymy kasvoillani, että suupieliini melkein sattui. Ollin hymy leveni hieman.
“Kiitos, Lola. Sinäkin olet minun paras ystäväni”, hän naukui niin hiljaisella äänellä, etten ollut varma, kuuliko edes Leopardi sitä. Mutta tärkeintä oli, että minä kuulin. Sanat oli osoitettu minulle.

Seuraavien päivien ajan Olli harjoitteli elämäänsä Kujakissayhteisössä, ja minä opetin häntä parhaani mukaan. Päivänsäde oli vetäytynyt omiin oloihinsa. Hän vain jakoi partiot päivittäin ja katosi sitten yläkertaan. Minä olin pahoillani johtajan vuoksi, joka oli menettänyt kenties lähimmän kissan koko yhteisössä. Arpi oli varmasti ollut tärkeä Päivänsäteelle, sillä hän oli antanut tämän nukkua kanssaan yläkerrassa. Jos olisin saanut mahdollisuuden, olisin halunnut keskustella johtajan kanssa.
“Tuota, Leopardi”, nau’uin, kun jaoimme leopardilaikukkaan naaraan saalistamaa oravaa kahdestaan. Leopardi oli päässyt aiemmin tänään metsäpartioon ja tuonut sieltä mukanaan oravan ja hiiren. Hiiri oli mennyt jo parempiin suihin, mutta Leopardi oli ehdottanut, että voisimme jakaa oravan kahdestaan. Olin ilomielin ottanut tarjouksen vastaan. Emo ja Olli olivat parhaillaan ulkona partioimassa, kuten he usein olivat. Minäkin olin ollut kujapartiossa aiemmin tänään. Leopardi käänsi katseensa minuun.
“Voisimmeko harjoitella taistelemista joku päivä?” kysyin varovaisella äänellä. Olin jännittänyt tänäänkin koko kujapartion ajan, tulisiko jostain nurkan takaa taas vihamielinen koira, enkä osaisi tehdä mitään. Onneksi niin ei ollut käynyt. Partio oli sujunut kaikessa rauhassa, eikä koko aikana ollut näkynyt kaksijalkalassa mitään poikkeavaa. Leopardi nielaisi suussaan olevan oravan palan ja nyökkäsi iloisesti.
“Minulla on vapaailta, joten miten olisi heti tänään?” kujakissa ehdotti leveä hymy kasvoillaan. Se jos jokin sai minut innostumaan! Korvani nousivat niin pystyyn kuin suinkin vain mahdollista.
“Se olisi ihan mahtavaa!” hihkaisin. En varsinaisesti pitänyt ajatuksesta, että joutuisin taistelemaan muita vastaan tai vahingoittamaan muita, mutta tiesin, että Kujakissayhteisössä ei katsottaisi hyvällä, jos en osaisi taistella lainkaan. Minun oli harjoiteltava, jotta voisin puolustaa ystäviäni ja saada kaikki pitämään minusta. Kukaan ei pitänyt kissasta, joka katsoi vierestä, kun toverit kuolivat taisteluissa. Ja minä halusin, että kaikki pitivät minusta. En voinut sietää ajatusta, ettei joku pitäisi minusta! Se olisi kerrassaan kammottavaa.
“Se on siis sovittu”, Leopardi naukui päätään tyytyväisesti nyökytellen, “voimme lähteä eräälle rauhalliselle kujalle harjoittelemaan, jotta emme ole kaksijalkojen saati muiden kujakissojen tiellä.”
Se kuulosti hyvältä. Olisi ollut inhottavaa harjoitella taistelemista keskeisessä paikassa, jossa kuka tahansa voisi katsella meitä. Rauhallinen kuja kuulosti paikalta, jossa sain rauhassa tehdä virheitä ja onnistua. Tiesin, ettei Leopardi moittisi minua, vaikka en olisikaan taitava kaikessa, mitä hän minulle opettaisi.

Kun aurinkohuipun hetki oli ohi ja suurin osa partioista oli palannut takaisin pesään, Leopardi viittilöi minut perässään ulos pesästä. Loikkasimme ulos rikkoutuneesta ikkunasta ja laskeuduimme ketterästi loikkien kovalle maanpinnalle. Tassuni olivat jo tottuneet siihen, että pehmeä nurmi käpälien alla oli harvinaista. Lähes joka paikassa oli kovaa, mustaa ukkospolun pintaa. Onneksi anturani eivät olleet vielä kertaakaan olleet verillä kovalla pinnalla kulkemisesta, mutta kaukana se ei ollut ollut. Tassuni kaipasivat kuitenkin metsän pehmeää, multaista pohjaa. En malttanut odottaa, että Päivänsäde voisi luottaa minuun niin paljon, että päästäisi minut mukaan metsäpartioihin. Kaipasin ympärilleni korkeuksiin kohoavia puita ja metsän tuoksua. Vaikka en minä halunnut valittaa, rakastin tätä kaksijalkalaa ja Kujakissayhteisöä. Minulla oli pitkästä aikaa koti, ja kaiken lisäksi siellä asuivat emoni, Olli sekä muita aivan upeita kissoja, kuten Leopardi. Tiesin kyllä pääseväni metsään, kunhan sen aika vain koittaisi. Nyt minun oli keskityttävä taisteluharjoituksiin, jonne Leopardi oli minua parhaillaan viemässä.
Onneksemme päivä oli aurinkoinen, taivaalla ei ollut ainuttakaan pilvenhattaraa. Oli suorastaan kuuma, mutta otin ennemmin kuuman ja kuivan päivän kuin viileän sadepäivän. Leopardi käveli edelläni häntä pystyssä, ja minä seurasin häntä ripein askelin. Hän kulki tottuneesti nukkuvien hirviöiden lomassa, ukkospolkujen yli ja kujien läpi. Ihailin Leopardia joka päivä vain enemmän, ja halusin joskus olla kuten hän. Hän oli jokaisen ystävä, ja kaikki takuulla pitivät hänestä. Minä ainakin pidin ja olin nähnyt, että moni muukin piti.
“Tänne”, Leopardi naukui ja viittoi minut syrjäiselle kujalle, joka oli hämärä ja hieman sotkuinen. Ilmassa leijaili pilaantunut kaksijalkojen ruoka. Nyrpistin nenääni.
“Mielenkiintoinen haju”, ilmoitin päätäni ravistellen. Leopardi naurahti.
“Valitan, mutta tällaista on syrjäisillä kujilla”, hän ilmoitti irvistäen. Pudistelin ripeästi päätäni, sillä Leopardi oli kai olettanut minun valittavan!
“Ei! En tarkoittanut sitä, ei tämä minua haittaa ollenkaan. Tämä on todella hyvä, aivan mainio”, ilmoitin päätäni nyökytellen. Leopardi hymyili leveää hymyään.
“No sepä mainiota. Eiköhän sitten aloiteta harjoitukset”, hän sanoi ja otti peruuttaen yhden askeleen kauemmas minusta. Katsoin tarkasti, miten sulavaliikkeisesti Leopardi liikkui. Hänen liikkeensä tuntuivat aina olevan niin hallittuja, kuin hän olisi tanssinut. Toivoin voivani joskus liikkua hänen tavallaan, mutten ollut varma oliko se mahdollista. Leopardi oli ruumiinrakenteeltaan solakka ja siro, ja minä uskoin olevani kaikkea muuta. Olin kyllä laiha, mutten omasta mielestäni solakka. Turkkini oli saanut hieman kiiltoa, mutta edelleen se oli jokseenkin huonokuntoinen. Jalkani eivät olleet erityisen pitkät, enkä tiennyt, oliko pääni suuri vai pieni. Leopardilla oli melko pieni pää, mutta se istui täydellisesti hänen kehoonsa. Olin keskittynyt liian tarkasti Leopardin tarkkailuun, etten ollut lainkaan kuullut mitä hän sanoi. Hänen suunsa oli liikkunut, mutta sanat olivat menneet minulta aivan ohi. Sitten Leopardi katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja pää aavistuksen verran sivulle kallistettuna. Ravistelin päätäni.
“Anteeksi Leopardi, mitä sinä sanoit?” kysyin silmiäni räpytellen. Leopardin kasvoilla oli vakava ilme, muttei hän näyttänyt vihaiselta.
“Kysyin vain, että oletko koskaan joutunut taistelemaan tai leikkinyt painia esimerkiksi Ollin tai pentuetovereidesi kanssa”, Leopardi naukui kärsivällisesti.
“Minä ja siskoni Mila painimme usein pentuina”, kerroin haikeasti hymyillen, kun muistelin pentuetoveriani. Minulla oli kamala ikävä Milaa ja toivoin, että hänenkin tiensä johtaisi vielä Kujakissayhteisöön. Leopardikin hymyili nyt lämmintä hymyään.
“Ollin kanssa me painimme vain harvoin. Ei ollut kamalasti aikaa leikkiin, kun oli keskityttävä hengissä pysymiseen”, jatkoin, ja Leopardi kuunteli. Hän nyökytteli ymmärtäväisesti päätään.
“Siinä tapauksessa meidän täytyy aloittaakin aivan alusta, mutta se on oikeastaan hyvä. Tehdään sellainen harjoitus, että minä loikkaan sinun kimppuusi. Emme pidä kynsiämme esillä, mutta sinun on jotenkin päästävä irti otteestani”, laikukas naaras naukaisi. Tällä kertaa kuuntelin todella tarkkaavaisesti, en halunnut yhdenkään Leopardin sanan menevän minulta ohi. Nyökkäsin merkiksi, että olin ymmärtänyt. Sitten Leopardi astui taas muutaman askeleen taaksepäin.
“Oletko valmis?” hän kysyi.
“Olen”, vastasin tarmokkaasti. Sitten Leopardi loikkasi minua kohti käpälät ojossa. Toimin täysin vaistojeni varassa. Yritin loikata sivuun, mutta olin liian hidas. Leopardi pudottautui päälleni ja nappasi hampaillaan kiinni niskastani. Makasin maassa kyljelläni ja yritin kiemurrella päästäkseni irti vanhemman naaraan otteesta. Onnistuin potkaisemaan takajalallani Leopardia vatsaan. Se sai hänen otteensa heltiämään, jolloin pääsin pyörähtämään pois hänen altaan. Hengästyneenä nousin ylös ja käännyin Leopardin puoleen. Hänen kasvoillaan oli tyytyväinen ilme. Olin selvästi onnistunut.
“Hyvä, se meni oikein hyvin. Sinulla taitaa olla jonkinlainen luonnonvarainen käsitys siitä, miten suojelet itseäsi tositilanteessa”, vaaleanruskea naaras selitti. Se taisi olla totta. Uskoin, että jokaisella kissalla oli sellainen käsitys sisällään. Kun tuli tositilanne, varmasti kaikki osaisivat taistella edes hieman. Mutta oli se kuitenkin eri taistella harjoittelutilanteessa, kuin kohdata tositilanteessa kissa, joka on harjoitellut taistelemista koko ikänsä.
“Mitä me seuraavaksi harjoittelemme?” kysyin. Leopardi sipaisi kielellään rintakarvojaan, jotka olivat nousseet pystyyn taistelun aikana. Sitten hän katsahti minuun.
“Sinun vuorosi hyökätä”, hän ilmoitti ja nyökkäsi merkiksi, että sain aloittaa. Se jännitti minua hieman, mutta valmistauduin parhaani mukaan. Kumarruin hieman matalemmaksi kuten silloinkin, kun saalistin ja valmistauduin loikkaamaan saaliin kimppuun. Kumartumalla hieman, sain enemmän jaloistani voimaa loikkaan. Loikkasin kohti Leopardia. Hän väisti hyökkäykseni ketterästi loikkaamalla sivuun. Yritin loikata hänen peräänsä, mutta Leopardi oli liikkeiltään liian nopea. Miten ihmeessä saisin hänet kiinni?! Päädyin jäämään hetkeksi paikoilleni, jolloin Leopardi katsoi minua hieman kysyvä ilme kasvoillaan. Hän oli juuri avaamassa suutaan, kun tein nopean loikan häntä kohti. Suunnitelmani oli onnistunut! Leopardi oli hämmentynyt ja olin sen avulla saanut hänet kiinni. Painoni ja yllätyksen ansiosta Leopardi mätkähti alleni maahan. Painoin hellästi hampaani hänen turkkiinsa pitääkseni hänet aloillaan.
“Hyvä, voit nousta”, Leopardi ilmoitti, ja minä tein kuten hän pyysi. Otin askeleen taaksepäin ja katsoin Leopardia silmät säihkyen. Olin iloinen onnistumisestani, ja niin näytti olevan myös Leopardi. Hänen kasvoillaan oli leveä hymy.
“Se meni todella hyvin! Jos huomaat vihollisen olevan sinua taitavampi taistelija tai sitten nopeampi, vahvempi tai jotain muuta, sinun ei tarvitse yrittää olla parempi. Yritä vain olla fiksumpi. Viisaudella ja järjellä voi päästä taistelutilanteessa pidemmälle kuin kissa, joka hyödyntää vain fyysisiä taitojaan, eikä kykene ajattelemaan fiksusti taistelutilanteissa”, Leopardi selitti. En voinut käsittää, miten viisas Leopardi oli. Hän oli ystävällinen, mutta myös taitava opettaja. Hän sai minut tuntemaan oloni niin onnistuneeksi, että kurkustani alkoi päästä matalaa kehräysääntä.
“Kiitos, sinä olet todella kiltti”, naukaisin. Leopardi hymyili.
“Kiltteys on minun supervoimani”, hän ilmoitti, “mutta niin se on myös sinun voimasi. Taistelutilanteessa siitä ei kuitenkaan aina ole hyötyä, joten jatketaan harjoituksia.”
Leopardi halusi, että minä hyökkäsin taas hänen kimppuunsa. Hän opetti, miten saatoin harhauttaa hyökätessäni, ja minä tein parhaani oppiakseni kaikki hänen oppinsa. Olin hyvin keskittynyt ja motivoitunut oppimaan.

En huomannut edes, että kesken harjoitusten kaksijalkala alkoi hämärtymään. Syrjäisellä kujalla ei ollut kaksijalkalan kujia tavallisesti valaisevia pieniä tähtiä, mutta kujaa ympäröivien suurien, kivisten kaksijalanpesien ikkunoihin oli syttynyt kirkkaita valoja. Niiden ansiosta kuja ei ollut aivan pimeä. Aurinko oli jo laskenut, ja Leopardin mukaan meidän olisi aika lopettaa harjoitukset.
“Hyvä Lola, nyt sinulla taitaa olla taistelun alkeet hallussasi. Voit harjoitella niitä pesässä vaikkapa Ollin kanssa, jotta et unohda oppejani. Voimme tulla tänne harjoittelemaan uudelleen joku toinen päivä”, Leopardi naukui. Se kuulosti aivan mahtavalta!
“Joo! Ehkä sinä voisit opettaa myös Ollia? Vaikka hän kyllä osaa jo hieman taistella, sillä hänen perheensä opetti häntä ennen kuin me tapasimme”, selitin innoissani. Leopardi nyökkäsi.
“Se on hyvä. Jos Olli tahtoo, voin joskus tuoda hänetkin harjoittelemaan”, naaras naukui ja viittilöi minut jälleen perässään pois kujalta. Turkkini oli sotkeutunut kaikesta maassa pyöriskelystä. Kujan maa ei ollut erityisen puhdas, sillä kaksijalkojen poisheittämiä esineitä ja roskia oli siellä täällä. Saisin pesässä nähdä kovan vaivan, että saisin turkkini jälleen puhtaaksi, mutta kyllä harjoitukset olivat olleet kaiken sen vaivan arvoisia.
“Lihaksesi voivat olla huomenna kipeinä tämän harjoittelun jäljiltä, joten älä säikähdä”, laikukas naaras varoitti samalla, kun hän astui kujalle, jota valaisivat kaksijalkalan öiset, pienet auringot. Väistimme vastaantulevaa kaksijalkapariskuntaa kulkemalla aivan ukkospolun viertä kasvavien pienten pensaiden suojassa. Olin oppinut, ettei kaksijalkalassa kannattanut aina lähteä kaksijalkoja karkuun. Yleensä ne antoivat meidän kulkea ohi välittämättä meistä lainkaan. Oli kuitenkin hyvä pitää aina silmällä kaksijalkoja, sillä joskus ne saattoivat haluta ottaa meidät kiinni.
“Kiitos varoituksesta”, kiitin, kun kaksijalat olivat jatkaneet matkaansa kiinnittämättä meihin huomiota.
Matka pesälle sujui kaikessa rauhassa. Kaksijalkala oli hiljentynyt, kuten se teki aina iltaisin. Harvat kaksijalat viihtyivät ulkona yömyöhään, hekin kai siirtyivät pesiinsä nukkumaan, voidakseen sitten herätä aikaisin aamulla. Osa kujakissoista viihtyi ulkona myös öisin, sillä joidenkin oli partioitava myös pimeän tullen. Moni tuntematon, kaksijalkalassa kulkeva kissa liikkui kaksijalkalassa nimenomaan öisin, jotta ei törmäisi kaksijalkoihin.

Saavuttuamme takaisin hämärään pesään, Leopardi kääntyi katsomaan minua.
“Hyvää yötä Lola”, hän naukaisi ystävällisellä äänellään ja suuntasi sitten kohti omaa vuodettaan. Minä kipitin ripein askelin emon ja Ollin luokse, jotka olivat jo vuoteellamme. He kääntyivät katsomaan minua hieman huolestuneet ilmeet kasvoillaan.
“Lola, missä sinä olet oikein ollut?” emo kysyi ja nousi istumaan. Olin hieman yllättynyt siitä, miksi he olivat niin huolissaan, kunnes ymmärsin, etten ollut kertonut heille harjoituksistani. Häpeä valtasi hetkeksi mieleni, ja korvani painuivat luimuun.
“Anteeksi, unohdin kai kertoa”, nau’uin hiljaisella äänellä, “Leopardi vei minut harjoittelemaan taistelemista.”
Emo näytti hieman huojentuneelta, mutta kuitenkin vakava ilme pysyi hänen kasvoillaan. Huoli paistoi edelleen hänen kasvoiltaan.
“Luulimme, että sinulle on sattunut jotain”, emo naukui päätään pudistellen. Tunsin oloni pikkupennuksi, kun emo torui minua, mutta ymmärsin hänen ja Ollin huolen. Katsoin häntä pahoitteleva ilme kasvoillani. En ollut lainkaan käsittänyt, miten suuren huolen aiheuttaisin emolle ja Ollille, kun lähdin niin pitkäksi aikaa sanomatta heille mitään.
“Anteeksi, emo”, nau’uin vaimealla äänellä, aidosti pahoillani.
“Kyllä minä ymmärrän, että sinulla täytyy olla omakin elämä”, emo huokaisi päätään pudistellen, “mutta olimme aidosti huolissamme sinusta. Tämä paikka on… Noh, on mitä on, emmekä voi tietää, mitä niille kissoille tapahtuu, jotka katoavat, eivätkä palaakaan.”
Katsoin kummastuneena, ymmärtämättä mitä hän tarkoitti.
“Eihän täältä kukaan katoa”, huomautin kulmaani kohottaen. Emon katse pysyi yhä vakavana.
“Voi Lola, me emme tunne tätä paikkaa niin hyvin vielä”, hän naukui. Vilkaisin Ollia, joka katseli etukäpäliään, suostumatta nostamaan katsettaan minuun. Kurtistin kulmiani. Miksi emo puhui sellaista?
“Mutta emo, tämä paikka on kaikkea, mitä kissa voi toivoa. Meillä on katto päämme päällä, muita kissoja turvaamassa meitä ja rutiinit, jotka määrittelevät arkeamme”, selitin, yrittäen saada emon käsittämään, miten hölmöjä juttuja hän puhui. Emo hymyili minulle vaisusti.
“Sinä ajattelet aina kaikesta vain hyvää, Lola-kulta”, emo naukui hennosti hymyillen. En käsittänyt, en sitten lainkaan.
“Lola”, Olli aloitti ja kohtasi hitaasti katseeni, “minulla on huono tunne tästä paikasta. Tiesitkö sinä, ettei täältä sallita poistuvan? Se ei ole tervettä, ettemme saa edes poistua tästä pesästä.”
Ystäväni ääni oli niin hiljainen, että sitä hädin tuskin kuuli. En tiennyt, mitä Päivänsäde oli Ollille kertonut, mutta minä en ainakaan ollut saanut asiasta sellaista käsitystä.
“Ei tietenkään, koska me olemme Kujakissayhteisölle velkaa. Olemme astuneet luvatta heidän reviirilleen, joten meidän on autettava heitä. Emme tietenkään saa poistua pesästä, koska eivät he vielä luota meihin. Mutta sitten kun luottavat-”, Olli keskeytti minut terävällä katseella.
“Minä en tahdo jäädä tänne, Lola.”
En voinut uskoa korviani. Olin todella uskonut, että tämä paikka olisi kaikki, mitä Olli oli aina halunnut.
“Mutta… Ethän sinä voi lähteä”, nau’uin epäuskoisena. Ollin ilme oli synkkä.
“Valitettavasti en”, hän ilmoitti pettyneellä äänellä. Tilanne oli uskomaton. Olin poissa tolaltani, mutta yritin epätoivoisesti vakuutella itselleni, että kaikki oli hyvin. Tässä oli nyt jokin väärinkäsitys. Ehkä Olli kaipaisi vain hyvät yöunet, jotta hän voisi käsittää, mikä tilanne todella oli.
“Voi Olli, älä nyt… Tiedän, että tämä kaikki jännittää sinua, mutta sinä kyllä sopeudut. Niinhän sinä sopeuduit minuunkin, kyllä tämä tästä. Luottaisit minuun”, ääneni oli epämääräisen pirteä. Olli pysyi vaiti.
“Niinpä kai”, hän huokaisi, käänsi minulle selkänsä ja asettui makaamaan vuoteellemme. Koko loppuiltana hän ei sanonut mitään. Eikä myöskään aamulla, kun hän poistui pesästä kujapartion mukana.

Istuskelin ränsistyneessä kaksijalanpesässä ja katselin hiljaa ikkunan edessä olevien puisten lautojen väliin muodostuneesta raosta ulos. Oloni oli kummallinen. Kenties ensimmäistä kertaa koskaan, en jaksanut keskustella kenenkään kanssa. Pesä oli täynnä kissoja, mutten ollut halukas käymään juttusille heidän kanssaan. Nielaisin ja katselin hiljaa ukkospolkua, jota pitkin hirviöt juoksivat ja jonka viereisellä pienemmällä ukkospolulla kaksijalat kulkivat itsekseen, pareittain tai pienissä ryhmissä. Osalla heistä oli mukanaan koira tai sitten ei ollut. Olin huolissani Ollista, mutta yritin vain kehitellä mielessäni tapoja, joilla saisin hänet viihtymään Kujakissayhteisössä ja luottamaan siihen, että paikka todella oli hyvä elämiseen. Tulisimme onnellisiksi täällä, saisimme olla täällä koko loppuikämme. Emme joutuisi enää selviytymään kahdestaan metsässä, näkemään nälkää tai kärsimään kaatosateista puiden oksien suojassa, jotka eivät todellisuudessa suojanneet juurikaan.
“Hei Lola”, tuttu ääni kuului selkäni takaa. Käännyin ympäri ja kohtasin Leopardin vaaleanvihreän katseen. Hän näytti hieman huolestuneelta.
“Oletko sinä kunnossa?” Leopardi jatkoi. Räpyttelin silmiäni.
“Miten niin? Joo, minulla on kaikki aivan hyvin”, vakuuttelin ja väänsin kasvoilleni pakotetun hymyn. Leopardi katsoi minua vakavailmeisenä.
“Oletko aivan varma?” laikukas naaras kysyi, vaikuttaen aidosti kiinnostuneelta asiasta. Jokin kujakissan katseessa sai minut luovuttamaan. Ryhtini lysähti ja huokaisin hiljaa.
“Olli sanoi, ettei hän viihdy täällä”, nau’uin hiljaisella äänellä, jotta kukaan muu ympärillämme oleva kujakissa ei kuulisi sitä. Leopardi kohotti yllättyneenä kulmiaan, mutta sitten hän hymyili minulle lempeästi.
“Ehkä hän vasta totuttelee uuteen elämäänsä”, naaras ehdotti. Kohautin lapojani.
“Voi Leopardi, minä todella toivon, että asia on niin. En tahtoisi, että Olli on onneton. Pelkään, että hän yrittää paeta”, kuiskasin hiljaa. Leopardin silmät laajenivat.
“Onko hän puhunut sellaista?” naaras kysyi. Hänen hymynsä oli kadonnut. Pudistelin nopeasti päätäni.
“Ei, ei ollenkaan. Minä vain mietin sellaista, koska hän sanoi, ettei viihdy täällä”, vannoin. Leopardi nyökytteli päätään.
“Se on aika tavanomaista, enkä pitäisi sitä huolestuttavana”, naaraan sanat saivat minut huojentumaan hieman.
“Mistä se johtuu?” kysyin hiljaa, toivoen saavani vastauksen vanhemmalta ja kokeneemmalta naaraalta. Leopardi kohautti lapojaan.
“Kai ne ovat yhteisön säännöt. Jos on tottunut elämään omilla säännöillään ulkomaailmassa, voi olla vaikeaa sopeutua siihen, ettei yhtäkkiä saakaan elää kuten itse tahtoo”, naaras naukui mietteliäänä. Se kävi järkeen.
“Luuletko siis, että Olli tarvitsee vain aikaa asian sulattelemiseen?” kysyin. Leopardi nyökkäsi.
“Voi olla, että aika auttaa. Useimpien kissojen kanssa ajan kuluminen auttaa, ja pian kissat tajuavatkin viihtyvänsä Kujakissayhteisössä. Kenties Ollille käy samoin”, Leopardi naukaisi. Kasvoilleni piirtyi huojentunut hymy. Olin jo luullut, että tilanne oli aivan epätavallinen. Nyt Leopardi sai minut vakuuttumaan siitä, että ehkä tässä ei ollutkaan mitään ongelmaa. Olli ei vain ollut tottunut tähän kaikkeen. Aivan kuten hän oli kaivannut minunkin kanssani enemmän aikaa, hän kaipasi aikaa nytkin. Aika auttaisi, ja jossain vaiheessa Olli tajuaisi, että Kujakissayhteisö oikeasti oli paikka, jossa voisimme elää onnellisina loppuelämämme. Oloni keveni huomattavasti tämän keskustelun jälkeen. Olin varma, että asiat järjestyisivät. En voinut lakata enää hymyilemästä. Päätin, etten enää koskaan luopuisi toivosta. En antaisi koskaan minkään masentaa minua! Elämä oli ihanaa, eikä pahimmatkaan vastoinkäymiset ajaisi minua enää koskaan epätoivoon tai masennukseen.

Author: Elandra