Venus
Säpsähdin hereille selkäkarvat pystyssä, ja tunsin päästäväni suustani nopean ja terävän henkäyksen tuntiessani sisareni tassun tökkivän kylkeäni. Pälyilin ympärilleni hädissäni, mutta rauhotuin hiukan nähdessäni Cassiopeian. Vaikka nukuinkin usein liian sikeästi, niin hyvänen aika, ei hänen tarvinnut herättää minua ihan noin aggressiivisesti! Cassiopeiahan tiesi erittäin hyvin, että olin säikky äkkinäiselle kosketukselle.
Sitten huomasin, että siskon ilme oli vakava. Oma hämmennykseni paistoi suoraan hänen silmistään, kuin olisin tuijottanut lammikkoon hennossa kuunvalossa.
Pesässä oli pimeää, aurinko tuskin oli nousemassa vielä esiin. Mutta en nähnyt kahta muuta sisarusta vieressämme. Jokin oli pielessä. Ja Cassiopeia tiesi sen, vaikka en käsittänytkään, miten tai miksi hän oli herännyt. Toisilla kissoilla oli kyky herätä unesta, jos jotain merkittävää tapahtui.
Minulla ei ollut sellaista.
Noustuani ripeästi ylös kävelimme Cassiopeian kanssa vieretysten suuren kissarykelmän luokse, joka oli kasaantunut Yhteisön kodin suuaukolle.
Muutama kissa kääntyi katsomaan taaksensa meidän suuntaamme astellessamme lähemmäs hyvin järkyttyneen oloista joukkiota.
Minä ja Cassiopeia vilkaisimme toisiamme. Mitä ihmettä oikein oli tekeillä? Eivät nuo kaikki kujakissat sentään voineet jonottaa Amorin ja Rhiannonin esitykseen, ajattelin. Oliko Päivänsäde kutsunut kissat jonkinlaiseen hätäkokoukseen?
Sitten toiset väistyivät tieltä tehden meille käytävän.
Käytävän, jonka toisessa päässä odottavaa järkytystä en koskaan unohtaisi.
Maassa Amorin ja Päivänsäteen vieressä lojui veren tahrima valkoinen ruumis. Se oli emo.
Sydämeni hakkasi yhä lujemmin ja mahassani muljahti kuin olisin nielaissut kaksi suurta kiveä.
Näin sivusilmällä kuinka Cassiopeian suu aukesi, mutta en kyennyt kääntämään päätäni. En kyennyt liikkumaan. Katsoin vain Lyran liikkumatonta ruumista, tämän kylkeä. Odotin näkeväni liikettä. Odotin. Ja odotin.
Tuijotin emon valkeita vatsakarvoja nähdäkseni pienimmänkin liikkeen.
Ne eivät värähtäneetkään.
Ei. Tämä ei voinut olla totta.
Ei, ei voinut.
Haukoin henkeä. Hengenvetoni muuttuivat yhä hätäisemmiksi, mutta en pystynyt hidastamaan niitä.
Silmissäni sumeni, ja pian tunsin miten etutassuni alkoivat kastua. Räpäytin vielä kerran silmiäni nähdäkseni rakkaan emoni elottoman ruumiin. Ruumiin, joka emon eläessä oli vielä ollut käsittämättömän kaunis ja turvallinen. Ruumiin ja sielun, joka oli turmeltu käsittämättömän raa’asti ja vailla minkäänlaista oikeutusta. Lyran kaulassa oleva syvä viilto paljasti sen. Viilto, jonka pystyin kuvittelemaan vain toisen kissan tekemäksi.
Emo oli ollut suurin turvani. Ja nyt… hänet oli viety minulta. Viety meiltä kaikilta.
Veri oli karannut korvistani, kun haukoin happea kiihtyneesti suu auki kykenemättä lopettamaan. Nojasin Cassiopeiaan, ja kauhea näky sumeni jälleen silmissäni, ennen kuin tajusin tajuni hämärtyvän ja pyörryin lysähtäen siihen paikkaan.
