Kuiske
Kuiske lähti Mirrin kannoilla pois roskapönttöjen luota. Naaras oli keksinyt hyvän idean kätkeä mehevä lihakimpale turvalliseen kätköpaikkaan, josta he voisivat hakea sen myöhemmin kaksijalanpesään lähtiessään. Piilopaikka oli niin salainen ja ahdas, että mikään muu olento ei varmasti löytäisi saalista ennen kuin he palaisivat takaisin.
He kääntyilivät sokkeloisilla kujilla suunnasta toiseen, mutta mustia kiiltäviä roskapönttöjä ei näkynyt ollenkaan. Kuiske raapi kovaa maata kynsillään hermostuneesti ja vilkuili kohti Mirriä. Oliko tämä joku kaksijalkojen ansa saadakseen heidät siepattua? Se ei onnistuisi kuuna päivänä! Yhtäkkiä edestäpäin kuului kova, kumiseva kolahdus. Kuiske hätkähti ja kiepsahti ympäri säikähtäneenä. Hän pälyili ympärilleen hämmentyneenä ja pörhisti karvansa kuin odottaakseen hyökkäystä. Mirri perääntyi hänen vierelleen ja lähti sitten hiipimään hitaasti eteenpäin. Kuiske veti hetken henkeä, kokosi itsensä ja lähti hivuttautumaan varjojen peittämänä kohti äänen aiheuttajaa. Kun he saapuivat kujan päähän, Kuiske odotti näkevänsä murhanhimoisen koiran tai vähintään äkäisen kaksijalan, joka sieppaisi heidät pesäänsä. Sellaisia ei kuitenkaan näkynyt. Kujan päässä lojui kaatunut kaksijalkojen roskapönttö, jonka kansi oli irronnut ja josta tipahteli kummallista nestettä. Kuiske katseli käpäliinsä nolona ja nuolaisi lapaansa pikaisesti. Mirri katsahti häneen pilke silmäkulmassaan, mutta ei sanonut mitään. He yrittivät yhdessä puskea roskapönttöä ylös, mutta se oli aivan liian painava kahden kissan nostettavaksi. Kummallista mustaa nestettä oli myös valunut Kuiskeen käpälille, ja hänen turkkinsa oli värjäytynyt kokonaan mustaksi niistä kohdista mihin sitä oli osunut. Hän haistoi sitä varovasti. Se haisi ukkospolulta – niissä oli samanlainen savuinen katku, joka piti kaiken loitolla.
“Saitko sinäkin tuota mönjää käpäliisi?” Mirri kysyi inhoten. Kuiske nyökkäsi vastaukseksi.
“Meidän pitäisi pestä tämä ällöttävä töhnä pois. En minä ainakaan uskalla nuolla tätä..” Naaras kohotti värjäytynyttä käpäläänsä ja ravisteli sitä vimmatusti. Mustia roiskeita lennähti Kuiskeen kuonolle, ja hän ei pystynyt peittämään kehräystä. “Ravistele vain, mutta älä aivan naamani lähellä!”
Mirri huiskutti häntäänsä pahoittelevasti. “Anteeksi, anteeksi! Ehkä meidän pitäisi odottaa pesälle pääsyä ennen kuin pesemme nämä pois”, hän maukui. Kuiske maukui pikaisen hyväksyntänsä ja lähti Mirrin perään hakemaan heidän aikaisempaa saalistaan.
Kävellessään takaisin hylätylle kaksijalanpesälle heidän leiriinsä herkullinen lihakimpale suussaan Kuiske aisti painavan, surullisen tunnelman. Jokin oli varmasti vikana. Ei kai kukaan ollut hyökännyt heidän leiriinsä sillä välin kun he olivat olleet poissa? Ei, Kuiske mietti, ei kukaan varmasti uskaltaisi hyökätä niin ison joukon kimppuun. Mutta miksi sitten kaikki tuntui olevan niin pielessä?
Heidän saapuessaan pimeään pesään kissat olivat kerääntyneet yhdeksi ryhmäksi tuijottamaan sanattomina liikkumattomana makaavaa kissaa. Kuiske pudotti saaliinsa hampaistaan ja hiipi hämmentyneenä ja tyrmistyneenä lähemmäs. Kuolleen naaraan silmät olivat kauhun lasittamat ja valkoisessa turkissa näkyi yhä himmeitä veriläiskiä. Kuiske säpsähti kauhusta tunnistaessaan kissan.
Se oli Lyra, Päivänsäteen pentu.
Mutta mitä ihmettä hänelle oli tapahtunut? Oliko hän kuollut jossain onnettomuudessa? Vai oliko joku… ei kai kukaan olisi voinut tappaa häntä? Miksi kukaan Yhteisön jäsen haluaisi haavoittaa, saati tappaa oman jäsenensä – kaiken lisäksi sen johtajan tyttären? Eihän kukaan Kuiskeen leiritovereista tekisi sellaista… vai tekisikö? Vaikka jotkut Yhteisön jäsenistä saattoivatkin olla kykeneviä murhaan, olivat nämä kaikki varmasti uskollisia Päivänsäteelle eivätkä koskisi tämän sukulaisiin kynnenkärjelläkään.
Kuiske hivuttautui lähemmäs surevia kissoja ja painoi päänsä kunnioittavasti. Lyran perhe ja sukulaiset olivat piirissä muiden keskellä ja surivat tätä hiljaa. Kuiske ei ollut itse koskaan tuntenut Lyraa kunnolla. He olivat tuskin vaihtaneet paria sanaa keskenään, sillä tämä ei ollut koskaan osoittanut erityistä kiinnostusta uusia jäseniä kohtaan. Kuiske oli pitänyt Lyraa ylempiarvoisena, lähes johtajan veroisena kissana, mutta ei kuitenkaan yhtä arvokkaana kuin jalo Päivänsäde.
Olen kiitollinen siitä, että olit kanssamme tähän asti, Kuiske mietti, ja on pettymys ettemme ehtineet tutustua paremmin.
Ei Kuiske oikeasti uskonut, että hän olisi koskaan kehdannut jutella tälle korkea-arvoiselle naaraalle, mutta hän ei halunnut häpäistä vainajan muistoa ajattelemalla itseään. Hän huomasi Mirrin kyyristyvän hänen viereensä ja surevan kuollutta naarasta voimakkaammin. Kuiske olisi halunnut keksiä jotain lohduttavaa, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa ja hän päätyi vain istumaan hiljaa. Mirri näytti ymmärtävän miltä hänestä tuntui, ja naaras vetäytyi hieman sivummalle antaen Kuiskeelle hänen tarvitsemansa tilan. Kuiske ei olisi koskaan olettanut, että hän olisi ansainnut näin empaattisen ja aidon ystävän. Hänen pitäisi arvostaa Mirriä yhä enemmän – ei nimittäin olisi täysin varmaa, että hän olisi aina tässä.
//Mirri jos haluut vielä jatkaa
Author: Yuzu
Päivittelen joskus 😉