Aino
Makoilin kaksijanpesän uloskäynnillä. Odotin rakkaimpani paluuta sen jälkeen, kun hän oli poistunut ulos jonnekin sukulaistensa kanssa. Minua edelleen hieman huoletti hänen tilansa, mutta sukulaistensa kanssa hänen pitäisi olla turvassa ja hyvässä seurassa. Sillä välin minun vain täytyi odottaa hänen paluutaan, joka voisi viedä ikuisuuksia!
Huokaisten nousin tassuilleni ja suuntasin ulos luukustani, jonka kautta pääsin ulos pesästä, jos rakkaimpani ei voinut tulla päästämään minua ulkosalle. Siellä aioin vain ottaa hetken aurinkoa, mutta kuulinkin kissan äänen. Pian aidallani kulki kaksi kissaa peräkkäin kohti seuraavan pesän aitaa ja katsoin heitä hetken ihmeissäni. He eivät haisseet täkäläisille, joten he olivat varmaankin muukalaisia alueen kissoille.
“Hei, anteeksi?” naukaisin varovasti katsellessani kissoja. Toinen oli mustaturkkinen nuorehkon oloinen kolli ja toinen oli valkoisen, ruskean ja oranssin kirjava naaras, joka näytti kollia hieman vanhemmalta.
“Ai, tervehdys! Kukas sinä mahdat olla?” musta kolli kysyi innokkaasti loikaten alas aidalta luokseni. Hän vaikutti innokkaalta jutella muiden kissojen kanssa, joka ainakin kertoi minulle, ettei hän ollut täkäläisiä. Useimmat kissat alueella välttelivät monesti muille juttelemista, elleivät he yrittäneet sitten houkutella kissoja mukaansa.
“Hei vain! Minun nimeni on Aino! Asun tässä kaksijalanpesässä rakkaimpani kanssa. Huomasin, että olitte ohikulkumatkalla ja pohdin, jos tahtoisitte jutella kanssani hetken. Rakkaimpani on lähtenyt ulos perheenjäsentensä kanssa jonnekin, joten jäin yksin kotiin, eikä minulla ole muuta seuraa”, selitin muukalaisille ja katsoin, kuinka kirjava naaras lähestyi minua ja ystäväänsä hitaammin oranssit silmänsä epäluulosta kiiltäen.
“Onko sinulla kaksijalkoja sisällä? Emme haluaisi törmätä niihin enempää kuin on pakko”, naaras naukaisi ja vilkuili ohitseni kohti minun ja rakkaimpani pesää. Tajusin, etten ollut selittänyt tarkoittavani rakkaimmallani kaksijalkaani.
“Rakkaimpani on kaksijalkani. Hän on ainoa, joka asuu kanssani tässä pesässä. Hän on vanha ja herttainen kaksijalka, joten hänestä ei tarvitsisi huolestua, vaikka hän olisikin paikalla juuri nyt”, kerroin matkaajille hymyillen. “Mitkäs teidän nimenne mahtavat olla?”
“Minä olen Harjus ja tämä tässä on Lohi. Matkasimme tänne Tähdenlennon, Revontulen ja Mereten kanssa, mutta lähdimme kahden seikkailulle tutkimaan paikkoja, koska Tähdenlento on haavoittunut ja Revontuli halusi pitää häntä silmällä, ettei hänen haavansa aukea enää. Merete sen sijaan lähti omille teilleen jostain syystä. Hän luultavasti pysyttelee metsän lähistöllä”, musta kolli kertoi ja hänen seuralaisensa vilkaisi häntä epävarman näköisenä. Painoin heidän nimensä mieleeni. Musta kolli oli siis Harjus ja kirjava naaras Lohi.
“Jos tahdotte, voitte jäädä hetkeksi luokseni kyläilemään. Minulla on sisällä ruokaa, mikäli olette nälkäisiä. Voitte kulkea tuosta luukusta vapaasti sisään ja ulos, jos päätätte tulla sisään”, nau’uin vieralaisilleni, jotka vilkaisivat toisiaan lyhyesti. Lohi näytti epäröivän, mutta Harjus sen sijaan oli erityisen valmis tulemaan sisään.
“En tiedä pitäisivätkö Tähdenlento ja Revontuli siitä ajatuksesta…” Lohi naukui ja vilkaisi epävarmana toveriinsa. Musta kolli vain kehräsi häntä kippuralla.
“Minulla on ainakin sudennälkä!” hän huudahti innostuneena ja asteli minua päin. Hänen toverinsa ei vaikuttanut kovin innostuneelta asiasta.
“Älä huoli, en minä teitä halua kaapata”, naukaisin rauhoittelevasti Lohi nimiselle naaraalle. “Seura on kyllä mukavaa, mutta kunnioitan teidän haluanne pysyä vapaina kissoina. Jos ette molemmat halua tulla sisään, en aio teitä pakottaakaan.”
Lohi nyökkäsi ja Harjus vain virnisti ja katsoi toveriaan ilkikurisesti. Kirjava naaras kurtisti kulmiaan ja saatoin nähdä hänen hännänpäänsä nykivän hermostuneesti.
“Älähän nyt, Lohi! Ei kotikisu meitä voisi muutenkaan kaapata. Pääsisimme kaksin karkuun alta aikayksikön!” musta kolli naukaisi ja vilkaisi minua anteeksipyytävästi. Hymyilin hänelle vain lempeästi. Ymmärsin mistä hänen ajatuksensa ja sanansa tulivat. Useimmat kotikissat, kuten minä eivät olleet parhaimpia kissoja pitämään puoliaan ja ennemmin turvautuivat kaksijalkoihinsa. Minä sen sijaan en vain halunnut taistella ylipäänsä. En nähnyt hyvää syytä käyttää väkivaltaa noin vain muita kissoja vastaan, joten ennemmin juttelisin heille, jos välillemme tulisi jotain kiistaa.
“Älä turhaan pakota ystävääsi sisälle. On hyvä, että hän osaa olla varovainen. Voitte täydentää toisianne sillä hyvin. Lohi – sehän oli nimesi – pitää sinulla tassut maanpinnalla ja sinä pidät huolta siitä, että Lohi myös osaa toisinaan lähteä seikkailuun. Olette mainio kaksikko”, naukaisin mustaturkkiselle kollille hymyillen ja hänen vierellään istuskeleva kirjava naaras katseli vaivaantuneena toisaalle. En ollut varma, mutta se olisi hyvin voinut olla rakkautta. En tuntenut kissoja aivan niin hyvin, että olisin osannut sanoa, milloin he pitivät toisistaan, ellei asia ollut itsestään selvä.
“Lohi nyt vain on toisinaan turhan varovainen, ties mistä hän on sen oppinut!” Harjus naukaisi ja tuuppasi toveriaan hieman päällään tämän kylkeen.
“En vain tahdo, että meille tapahtuu mitään. Sinä toisinaan satut vain puhumaan aivan liikaa. Kaikki eivät ole kuten Revontuli ja Tähdenlento, emme tiedä koskaan tarkalleen, milloin johonkuhun voi luottaa. Olet antanut meistä jo tarpeeksi tietoa muukalaisille, joten en tahtoisi ottaa riskiä siitä, että meitä vastaan käännytään ja hyökätään silloin, kun olemme heikoimmillamme”, naaras mutisi hiljaa mustaturkkiselle kollille ja silmäili edelleen ympäristöään kuin odottaen yllätyshyökkäystä. En voinut häntä asiasta syyttää. Alueella oli varmasti monia kissoja, jotka halusivat silkkaa pahaa muille, eivätkä tahtoneet muita kissoja alueelleen.
“Minä taidan siirtyä sisätiloihin odottelemaan rakkaimpaani. Ellette halua tulla sisään, voitte myös lähteä. Tai jäädä, ei se minua haittaa. Tehkää mitä tahdotte, minua saa tulla aina tervehtimään”, totesin kissoille, kun auringossa seisoskelu alkoi käydä inhottavan tukalaksi. Molemmat nyökkäsivät ja sanoimme pikaiset heipat ennen kuin pujahdin takaisin sisään pesään. Jättäisin heidät taas kaksin ja voisin itse mennä takaisin pesän toiselle uloskäynnille odottamaan, kunnes rakkaimpani viimein palaisi paikalle. En tiennyt, kuinka kauan siinä tulisi menemään, mutta olin valmis odottamaan. Tietysti seura olisi ollut hyvä asia, sillä se olisi saanut odottamisesta helpompaa, mutta jos muukalaiset eivät halunneet tulla sisään, joutuisimme valitettavasti jättää pienen tapaamisemme siihen paikkaan.
Tassutin takaisin toiseen tilaan, josta kävin juomassa hieman vettä pienestä kulhosta, jonka jälkeen siirryin takaisin kiinni olevalle uloskäynnille odottamaan. Toivoin vain, että rakkaimpani tulisi pikaisesti. Aina kun hänellä kesti tulla takaisin, minua alkoi pelottaa, että hänelle oli käynyt jotain pahaa. Toivoin vain kovasti, että hänelle ei ollut oikeasti sattunut mitään. En tiennyt, mitä olisin tehnyt, jos hän ei koskaan palaisi takaisin luokseni ja jäisin elämään yksikseni loppu elämäkseni ilman häntä ja hänen rakkautaan. En varmaan koskaan voisi toipua siitä, sama se, vaikka olisin saanut uuden kaksijalan, jonka kanssa asuisin.
Se ei vienytkään kuin vain pienen hetken, kun kaksijalanpesän uloskäynti avautui ja rakkaimpani asteli sisään sukulaiset perässään. Katsoin silmät kirkkaina tulijoita ja iloitsin siitä, ettei minun tarvinnut olla enää yksin. Nyt rakkaimpani pitäisi sukulaistensa kera minulle seuraa.
Rakkaimpani otti päällään olevan kankaan pois, jota hän piti pitääkseen itsensä lämpimänä ulkona – vaikka ihmettelinkin, miten kenenkään tarvitsi pitää itseään lämpimänä sellaisessa helteessä. Hänen sukulaisillaan oli mukanaan tavaraa. He toivat ruokaa ja kaikkea muuta. Katsoin heitä innoissani. He olivat tainneet olla ulkona saalistamassa yhdessä. He olivat saaneet kaiken sen ruoan yhdessä tiimityöllä! En voinut muuta kuin arvostaa sitä.
