Rhiannon
Päivät puksuttivat tylsästi ja hitaasti eteenpäin. Amorin esitys oli ollut… Suorastaan ilmiömäinen. No, se oli ollut jotain erityistä, kun ajatteli sen olevan ilmainen. En vieläkään ymmärtänyt mihin Amorin bisnesvaisto oli kadonnut. Kuin se olisi ottanut jalat alleen ja löytänyt tiensä ulos kaksijalkalasta. Olisin halunnut hyödyntää samaa reittiä. Vilkaisin kotipesämme ikkunasta ulos. Kuu oli nousemassa taivaalle. Höristin korviani ja valpastuin, kun näin minulle hyvinkin tutun valkoisen kissan hölköttelevän kohti pientä metsää. Tai viheralueeksikin sitä kutsuttiin, mutta minusta metsä oli lähempänä totuutta. Olihan siellä ruohikkoa ja puitakin. Se riitti minulle. Katseeni viipyili naaraassa pitkään. Olikohan hänellä kiire jonkun luokse? Lyran askelten ripeydestä päätellen oli. Joku odotti häntä. Minusta oli todella outoa ja epäreilua miten helposti jotkut kissat löysivät toisensa. Heidän ei tarvinnut edes yrittää. Saatika heidän ei tarvinnut harjoitella etukäteen keskusteluja, ilmeitä tai äänenpainoja. He vain ilmestyivät paikalle ja hups vain, maailma teki heille tilaa! En todellakaan voinut samaistua. Minä saatoin seistä kymmenen hännänmitan päässä keskustelusta eikä kukaan huomioinut minua. Ehkä minä olin vain liian hiljainen. Pudistelin päätäni. Ei se mennyt niin. Muut olivat vain huonoja katsomaan. Olin varma siitä, että maailma päätti kissojen kohtalot ennen heidän syntymää. Yksi sai paistatella muiden kissojen ihailussa, toinen taas taisteli rohkeasti kujakissoja vastaan ja kolmas taas sai kissat kuuntelemaan itseään. Minä sain vain kärsivällisesti odottaa vuoroani. Sitä ei kuitenkaan tuntunut tulevan. Se tarkoitti, että joku saisi luopua vuorostaan vuokseni. Äkkiä mieleeni välähti, että Lyra oli tuntunutkin tavallista innokkaammalta ja kiireisemmältä. Olinhan minä yrittänyt saada hänet jakamaan tuoresaalista kanssani, mutta Lyra oli ohittanut minut muutamalla pienellä sanasella. Naaraalla kuitenkin olisi ollut aikaa. Miksi hän oli valehdellut? Ehkä minun pitäisikin mennä ottamaan asiasta selvää. Ei sillä, että minä olisin välittänyt. Halusin vain ottaa selvää oliko Lyra oikeasti niin kiireinen. Olihan se nyt Yhteisön vuoksi tärkeää tietää oliko yksi perijöistä valehtelijatar. Nousin ikkunapaikaltani ja hiljaisin askelin hipsin Kujakissayhteisönpesästä ulos. Kaksijalkojen katuvalot valaisivat lämpimästi tummia kivipolkuja. Kaksijalat vaikuttivat todella ankeilta. Käyttää nyt pelkästään harmaata luodessaan jotain hienoa. Olisin pystynyt parempaan, mutta eihän kukaan vaivautunut kysymään minun apuani.
Jäin varjojen suojaan katselemaan naarasta. Hän suki pitkää turkkiaan pitkin ja hitain vedoin. Lyra piti turkistaan aina niin hyvää huolta. En ollut nähnyt Lyraa koskaan sotkuisella turkilla ja tuskin oli kukaan muukaan. Räpäytin silmiäni, kun Lyra lopulta huomasi jonkun tarkkailevan häntä. Naaras säpsähti, mutta pian rentoutui ja jopa hymyili. Hymyilin itsekin. Lyra oli ilahtunut! Naaras kuitenkin kutsui minua ensin Päivänsäteeksi ja pian taas Cassiopeiaksi. Cassiopeia. Naaras, jonka nimi oli niin muistettava, että kissat kutsuivat minua jatkuvasti sillä nimellä. Silmäni painuivat lyhyiksi viiruiksi, mutta astuessani esiin ne taas katsoivat emoani ystävällisesti. Lopulta Lyran suupielet laskivat hieman. Jos hänen silmät olivat äsken tuikkineet innosta, oli se into himmentynyt ja kadonnut naaraan eriparisten silmien sävyihin. Katsoin naarasta hieman ilmeettömäänä. Lyra, tiedoksesi vain, että en minäkään hyppinyt innosta sinut nähdessäsi.
“Rhiannon”, emoni sai sanotuksi. Kappas, muisti hän sentään vielä, että minullakin oli oma nimeni. Olisinpa minä voinut kertoa Lyralle kuinka monta kertaa minäkin olin pettynyt häneen. Vähintään yhtä monta kertaa, kun hän kuvitteli minun aiheuttaneen hänelle pettymyksen. Lyra oli niin täynnä itseään, niin täynnä! Hän ei ymmärtänyt miltä tuntui elää muiden kissojen varjossa. Jos he olisivat vain avanneet silmänsä, he olisivat nähneet minun potentiaalini. Mutta kukaan ei tehnyt niin. He vain kutsuivat minua väärällä nimellä ja öisin talloivat häntääni – kuin minua ei olisi ollutkaan. Eikä Lyraa edes kiinnostanut se miksi minä olin täällä. Ei tietenkään. En kuitenkaan edes vilkaissut meidän pesäpaikkamme suuntaan.
Olin harjoitellut puheenvuoroani niin paljon, että en suostunut lähtemään. Olin harjoitellut sitä aamulla muiden kissojen kuorsatessa. Iltapäivällä taas olin kertonut ajatuksistani vesilätäkölle. Vinkkinä vain, se oli osoittautunut erinomaiseksi kuuntelijaksi. Kannattaa kokeilla. Sitä paitsi olisi ollut ajan tuhlausta, että olisin vain palannut takaisin pesälle. Lyra oli vienyt ajastani jo ihan tarpeeksi. Oli siis suorastaan kohtuullista, että minäkin sain viedä hänen aikaansa. Lyra kuitenkin vain osoitti Kujakissayhteisön pesän suuntaan kuin olisin ollut eksynyt ja avuton pentu, joka ei edes muistanut missä suunnassa pesäpaikka oli. Vaikka kuinka annoin ajan kulua ja sekuntien muuttua kiusallisiksi, naaras ei kysynyt miksi olin täällä.
“Minä harjoittelin tätä”, sanoin lopulta. Lyran pitäisi olla kiitollinen. Olin antanut hänen varastaa ajatuksistani suuren osan. Lyran katse ei kuitenkaan muuttunut kiinnostuneeksi, vaan enemmänkin kärsimättömäksi ja vaivaantuneeksi. Olin varmaankin keskeyttänyt jotain todella tärkeää, kuten Päivänsäteen odottamisen tai hengittämisen. Voi Lyraa.
“Mitä?” Lyran raskas huokaus sai hännänpääni vääntelehtimään. Olisi voinut kuvitella, että minä olisin pyytänyt Lyraa kantamaan minut takaisin pesälle.
“No sitä mitä minä aion sanoa.” Minä olin harjoitellut keskustelun kokonaa. Oman osuuteni lisäksi olin käynyt päässäni läpi myös sen mitä Lyra sanoisi. Minun kuvitelmieni Lyra olisi ollut ensin hämmentynyt. Sitten pahoillaan, mutta ei tietenkään liian pahoillaan. Lyra ei koskaan kykenisi siihen, se olisi ollut liian epäuskottavaa. Lopulta hän olisi ymmärtänyt. Mutta minä olin selvästikin kuvitellut liikoja. Lyra vilkuili ympärilleen ja toistin hänen eleensä. Hän selvästikin odotti Päivänsäteen ilmestyvän tänne hetkenä minä hyvänsä. Naaran ele kuitenkin sai minut tuntemaan jonkinlaista raivoa. Olin kulkenut hänen perässään ja siitä huolimatta hänen huomionsa kuului kissalle, joka ei edes ollut vaivautunut saapumaan paikalle. Aika vaikuttavaa. Päivänsäde jätti minut varjoonsa, vaikka ei ollut edes paikalla.
“No sano se sitten, mutta minulla on oikeasti kiire. Päivänsäde tulee kohta.”
Siinä se taas oli. Päivänsäde. Päivänsäde oli tulossa. Päivänsäde odotti. Päivänsäde oli niin mahdottoman tärkeä. Päivänsäde, Päivänsäde, Päivänsäde! Minä olin paikalla, mutta eihän Lyralla ollut tietenkään kiirettä minun kanssani. Minä pystyin odottamaan. Ehkä Yhteisön johtajan nimen toistelu oli Lyralle jonkinlainen sairaus. Ikävä varmasti, mutta tuskin kuolettava. Hymyilin emolleni. Vielä pesässä sanat olivat olleet kurkussani odottamassa ulospääsyä, mutta nyt ne olivat menneet hukkaan.
“En minä enää voi. Minä unohdin sen jo”, totesin valkoiselle naaraalle tyynesti ja suin karhealla kielelläni etukäpälääni. Eikö ollutkin ikävää, jos joku unohti jotakin?
“Ei se sitten kovin tärkeää tainnut olla. Mene nukkumaan, niin puhumme aamulla”, Lyra naukaisi ärsyyntyneenä ja räpäytin silmiäni. Katsoin emoani pää kallellaan. Hän sanoi sen niin kevyesti. Ei kovin tärkeää. Ei tietenkään. Kuin naaras olisi voinut päättää sen minun puolestani. Lyra olisi voinut tehdä niin paljon enemmän. Olin antanut hänelle enemmän mahdollisuuksia kuin laki salli ja silti hän epäonnistui. Taito kai sekin.
“Mutta et sinä edes kysynyt.”
“Kysynyt mitä?”
“Sitä, mitä minä aioin sanoa. Mutta ei se mitään.”
Hymy kasvoillani muutti muotoaan. Mutta naaras vain käänsi katseensa pois ja keskittyi turkkinsa sukimiseen. Siinä kaikki. Keskustelu oli Lyran mielestä päättynyt. Kuinka mukavaa, että naaras kuvitteli voivansa päättää puolestani kaiken. Katselin Lyran työskentelyä hiljaa. Hän suki turkkiaan pitkin vedoin. Naaraan turkki oli aina niin huoliteltu. Jotkut naaraat olivat sellaisia. Kauneus oli valttikortti pois ongelmatilanteista ja myös valttikortti siihen, jos halusi tehdä jotain ikävää. Minä olin tullut Lyran perässä pimeään, varjoiseen puistoon. Olin harjoitellut ja jopa yrittänyt näyttää helposti lähestyttävältä. Olin jopa suonut naaraalle hymyn, vaikka hän olikin luullut minua ensin Päivänsäteeksi ja sitteen rakkaaksi siskokullakseni. Minun nimeni oli löytynyt vasta kolmannella yrityksellä, mutta ehkä se oli ollut Lyran mittapuulla hyvä suoritus. Olihan hänellä niin paljon ajateltavaa. Oma takapuoli, Päivänsäde, kaikki ne kissat, jotka olivat hänen mielestään tarpeeksi kiinnostavia. Olin antanut hänelle mahdollisuuksia niin monta, että olin melkein työntänyt ne hänen kurkkuunsa. Lyra oli melkein tukehtunut niihin ja joku toinen kissa olisi voinut pitää sitä nolona. Joku olisi voinut kommentoida nokka pystyssä kuinka säälittävää se oli, että joutui lähes pakottamaan toisen kissan huomaamaan. Mutta se ei ollut kulkenut hetkeäkään minun käpälissään. Mutta jotkut kissat vain olivat sellaisia. Kuljeskelivat ympäriinsä hyväntuulisina ja huolettomina. Eivät katsoneet mitä jättivät jälkeensä. Tuollaiset kissat saivat toiset tuntemaan itsensä pieniksi ja sen jälkeen he lirkuttelivat sen olevan vahinko. Unohtivat nimet ja sanoivat päivän olleen pitkä. Valitsivat aina jonkun toisen ja kuvittelivat, että yksin jäänyt ei huomaisi. Ne olivat vaarallisia. Jos joku toinen olisi käyttäytynyt Lyran tapaan, hän olisi kurtistanut suloisia kulmiaan ja kertonut, kuinka se oli väärin. Lyra oli hyvä kissa silloin, kun siitä ei ollut hänelle mitään vaivaa tai vaiva oli hyödyn arvoista.
Ne lukemattomat mahdollisuudet… Lyra, hän oli käyttänyt jokaisen mahdollisuuksen väärin tai oikeastaan… Naaras ei ollut tarttunut yhteenkään. Siksi minun ei tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Jotkut asiat nyt vain olivat luonnollisia seurauksia toisista. Kuten se, että auringossa köllöttelyn jälkeen sinulle tuli jano tai yövartion jälkeen sinua alkoi väsyttää. Ajatukseni ei ollut järin suuri. Se oli lähes huomaamaton. Ymmärsin vain, että Lyran ei enää tarvitsisi odottaa sitä kuuluisaa Päivänsädettä. Tämä ratkaisisi niin monta asiaa. Päivänsade ei saisi jälleen kerran haluamaansa. Lyra ei pääsisi levittämään myrkkyään muiden kissojen keskuuteen. Minun ei enää tarvitsisi vaivata päätäni sillä, mitä olisin voinut sanoa toisin. Me kaikki voitimme. Lyran osuus olisi ehkä hieman pienempi kuin muiden, mutta eihän reiluus tarkoittanut sitä, että kaikki saivat saman verran.
“Lyra?” kysyin lopulta ja sain vastaukseksi sen saman kyllästyneen katseen. Tarkkailin hänen kasvojaan. Naaras ei edes vaivautunut katsomaan minua kunnolla. Hänen katseensa vain käväisi minussa ja katosi sitten puiden suuntaan. Tuota minä kutsuin jo taidoksi. Katsoa nyt suoraan toista kissaa näkemättä häntä. Bravo, Lyra.
“Mitä nyt? Enkö minä jo sanonut, että sinun yöretkesi päättyy tähän?”
Katseeni kulki hänen luonnottoman siistillä kaulaturkilla. Sen alla sykki jotain, jonka olemassaolosta hänen kohdallaan en ollut niin varma. Elämä, kai. Miksiköhän niinkin tärkeä elin oli jätetty noin lähelle pintaa? Lyran katse käväisi jälleen metsässä. Pian Lyra ei voisi enää valita häntä. Tällä kertaa hän joutuisi jäämään minun kanssani. Katsoa minua. Ehkä jopa muistaa minun nimeni ensimmäisellä yrityksellä. Kallistin päätäni. En kutsunut tätä suunnitelmaksi Niissä oli aina vaiheita, vaihtoehtoja ja aikaa harkita. Tässä ei ollut suunnitelman tyypillisiä tunnusmerkkejä. Oli vain Lyra, hänen kärsimätön ilmeensä ja hänen kaulallaan sykkivä elämä. Huomasin jotakin hänen poskellaan. Tai päätin huomata. Ne olivat oikeastaan sama asia, eikö?
“Sinulla on jotain. Tuossa”, sanoin.
Koskettelin Lyran pehmeää poskiturkkia käpälilläni. Emoni piti turkistaan todella hyvää huolta. Se oli niin pehmeää, että sitä olisi voinut käyttää makuualusissa. En edes muistanut, milloin viimeksi olin ollut yhtä lähellä emoani. Viimein Lyra katsoi suoraan minuun. Hänen katsessaan oli hämmennystä.
“Tuossa noin”, naukaisin hiljaa ja kynteni liukui hänen poskeltaan kaulalle. Lyra kavahti hieman ja pyyhkäisi kaulaansa käpälällään. Olin jo valmis antamaan hänen syntinsä anteeksi, mutta sitten hän jälleen meni ja pilasi kaiken. Lopulta Lyran sanat muuttuivat korinaksi, mutta minä vain katselin häntä. Koko Kujakissayhteisön täydellisin kissa ja tuossa jamassa. Kuinka huolimatonta.
Pian Päivänsäde saapuisi. Hänen ajoituksensa ei vain ollut kovin hyvä.
Pesän lämpö otti minut ystävällisesti vastaansa. Olin pessyt käpäläni läheisessä vesilammikossa. Muut kissat eivät ymmärtäisi. He eivät vain nähneet, että minun tekoni oli ollut väistämätön.
Suuni oli hieman raollaan. Lyran ruumis retkotti keskellä pesää ja hänen ympärilleen oli kerääntynyt paljon kissoja. Tyypillistä Lyraa, varastaa nyt huomio noin.
“Mitä luulet, kuka sen teki?” Amor kysyi minulta.
“Minä. Minä tein sen. Minä tapoin Lyran. Hän ei huomannut minua, Amor. Hän luuli minua Cassiopeiaksi. Minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja”, kerroin Amorille, kuin olisin kertonut partion kuulumisia. Sanat tulivat suustani yhtä vaivattomasti. Jos joku kissa ymmärtäisi minua, se olisi Amor. Amor oli järkevä, hän tajusi nämä asiat. Hän oli ainoa kissa, joka tuntui ymmärtävän mitä minun päässäni liikkui. Kutsuin sitä veljeni erityistaidoksi. Mutta nyt ensimmäistä kertaa ikinä kolli vaikutti jääneen todella sanattomaksi. Oliko hänellä kaikki hyvin?
//Amor? 😉
