Roihu
Jokin aika vierähti kaksijalanpesässä. En vieläkään ollut keksinyt tietä ulos, mutta ikkunoista vilkuillessa ulkoilma alkoi näyttämään joka hetki vähemmän kutsuvalta. Lehtisade oli saapunut ja ei aikaakaan, kun olisi jo lehtikato.
Lehtikadon aikaan en voisi selvitä yksin kaduilla, en millään. Ehkä se antoi minulle luvan jäädä vielä hetkeksi nauttimaan pesän loputtomasta ruuasta, vaikka se olikin edelleen mielestäni aika pahanmakuista. Kaipasin tuoresaalista ja kaduilta löytyviä tärppejä kuten kalan palasia tai vastaavia.
Minun teki mieli kuitenkin päästä taas hengittämään raikasta ilmaa ja tuntemaan ulkomaailman äänet ja tuoksut. Vankina eläminen ei ollut oikeaa elämää kissalle, joka oli ennen saanut olla vapaana ja kuljeskella kuten tahtoi.
“Tyrni?” huhuilin kollin perään pimeässä tilassa. Kesti hetki silmiltäni tottua uuteen ympäristöön. Vietin päiväni yleensä oleskelemassa avoimilla puolilla kaksijalan pesää kun taas Tyrni tuppasi piiloutumaan.
Vastaus kutsuuni tuli sihahduksen muodossa. Vaikka olin päässyt kollin hyvälle puolelle, ainakin omasta mielestäni, ei hän silti laskenut varautunutta suojaansa alas kovin usein.
“Ajattelin, että voisimme miettiä kuinka pääsisimme ulos täältä. Minua ei huvita enää loikoilla vankina koko päivää”, nau’uin loikattuani kaksijalan tyhjälle pedille. Olisi täydellinen aika juonia, sillä Tyrnin omistajaa ei ollut näkynyt hetkeen kuten muinakaan päivinä.
Se oli usein poissa osan päivästä ja palasi sitten ruokkimaan ja katsomaan meidän peräämme. Se käyttäytyi vähän kuin olisimme olleet pieniä itsestään huolehtimaan kykenemättömiä pentuja, mutta toisaalta ehkä se oli sen tapa yrittää auttaa.
//Tyrni?
