Rhiannon
Selvä, Amor oli hyväksynyt minun tekoni. Olin ollut vain liian äänekäs sen kertomisessa. Asia ymmärretty, rakas veliseni. Olin yllättynyt siitä miten mainiosti keskusteluni Amorin kanssa sujui. Olin olettanut, että veljeni saattaisi tuhista jotain elämän arvokkuudesta. Ja olihan se, elämä oli arvokkainta mitä meillä oli. Sen takia minua oli suorastaan kiittäminen, että Lyra ei enää pilaisi meidän omiamme. Tai ei pilaisi ainakaan minun.
“Jos olisit kuristanut minut, he olisivat luulleet sinun tappaneen myös Lyran”, huomautin Amorille leikkisällä äänensävyllä. Kolli ei kuitenkaan edes naurahtanut. Oikeastaan saatoin nähdä kuinka kollin korvista nousi savua. “Enkä minä nyt puhunut niin kovaa.”
“Aivan tarpeeksi kovaa kuitenkin. Eikö sinun päässäsi liiku mitään?” Amor puhalsi keuhkojensa täydeltä ilmaa ulos. Kohautin olkiani. Mikään tässä maailmassa ei ollut varmaa. Olisihan joku saattanut kuulla minut, mutta jos joku olisi kuullut minut, olisi hän jo kertonut asiasta muille. Kallistin päätäni viattomasti.
“Rhiannon, onko tämä sinusta jotenkin hauskaa?” Amor kysyi ja jatkoi kehänsä kiertämistä.
“Eikö sinulla mene pää pyörälle?” kysyin kollilta, joka ei pysähtynyt hetkeksikään. Kohautin jälleen olkiani. Minulla ainakin olisi mennyt.
“Ja ei tietenkään. Emomme on kuollut. Se on todella surullista”, vastasin kollin kysymykseen. Amor kirosi uudelleen. Hänen sanavarastoon oli kertynyt sanoja, joista minä en ollut edes kuullut. Hauskaa.
“Mitä?” huokaisin yrittäen ymmärtää mitä hän ajoi takaa. “Yritän vain ymmärtää mikä sinua tässä oikeastaan risoo. Se että minä tapoin hänet vai se, että minä en kertonut asiasta jossain äänieristetyssä puskassa?”
“Rhiannon, jos joku sai tietää tästä, niin-” Amor ähkäisi. Mutta minä en ollut enää yksin.
“Sitten me selviämme siitä”, totesin ja kumarruin tutkimaan kaatuneen metallipöntön antimia. Ehkä sieltä löytyisi jotain, joka saisi Amorin paremmalle tuulelle. Kunhan kolli vain ymmärtäisi miksi minä olin toiminut näin, voisimme jatkaa eteenpäin. Minä olin jo valmis uusiin kuvioihin.
“Me?” Amor kysyi nopeasti ja katsoi minua epäuskoisena. Käännyin veljeni puoleen hymyillen.
“Niin, me. Paitsi jos sinä pyysit minut tänne kertoaksesi, että aiot ilmiantaa minut Päivänsäteelle”, naukaisin ja hymyilin vitsilleni. Amoria ei kuitenkaan naurattanut. Aloin epäillä, että kolli oli tyystin unohtanut hymyilyn taidon. Jos hän vain olisi osannut arvostaa huumoriani myös näissä tilanteissa, hänellä olisi paljon mukavampaa!
//Amor? 😉
