Järkäleloikka
Järkäleloikka istuskeli Sepon vierellä ladon katolla. Kolli katseli kuinka kissojen kaksijalat keräilivät puusta punertavia hedelmiä. Seppo ja Ulla olivat kertoneet niiden olevan omenoita. Kuulemma lehtisade oli sadonkorjuuaika. Silloin kaksijalat keräsivät kaiken istuttamansa. Heillä olikin pitänyt kiirettä. Seppo ja Ulla olivat laittaneet heidät auttamaan kaksijalkojaan. Järkäleloikka oli poiminut puista pudonneita omenoita ja kantanut niitä metsän laitamille. Kuulemma peurat söisivät ne eikä ne ehtisi pilaantua maassa.
“Kaunis auringonnousu, eikö vain?” Järkäleloikka naukaisi matalalla äänellään ja hieraisi viimeisetkin unihiekat silmistään. Kujakissayhteisön aikoihin hänellä oli ollut ihan erilainen mielikuva kaksijaloista. Hän oli pitänyt niitä hiirenaivoina, jotka ajattelivat vain ja ainoastaan itseään. Mutta täällä Ullan ja Sepon ladossa hän oli oppinut huomaamaan, että ainakin nämä kaksijalat halusivat hyvää kissoille ja luonnolle.
“Lehtikadon aikaan erityisen kaunis. Taivas on lähes samoissa väreissä kuin lehdet”, Seppo naukaisi ja haukotteli kita leveästi ammollaan. “Mutta kuules, Ulla taitaa jo ihmetellä mihin minä olen unohtunut. Kipakka rouva, häntä ei sopine suututtaa.”
Järkäleloikka hymyili vanhemmalle kollille ymmärtäväisenä ja heilautti häntäänsä hyvästeiksi. Ulla oli eilisiltana määrännyt hänet jälleen omenoiden keruu -tiimiin ja Järkäleloikka oli kuullut, että Tyrskytiikeri oli valikoitunut hänen kanssaan samaan tiimiin. Kun Seppo oli lähtenyt matkoihinsa, pienen tuulenvireen saattelemana lähti Järkäleloikkakin. Kolli loikki ladon pesäkaton kattoluukun kautta takaisin sisään ja suunnisti Tyrskytiikerin pedille katsomaan nukkuiko kolli edelleen. Järkäleloikka valmistautui herättämään kumppaninsa, mutta hetkinen… Vielä illalla kolli oli makoillut olkipatjallaan yksinään, mutta nyt aivan hänen turkissaan makoili Max. Järkäleloikan kurkkua ja sydäntä kouraisi, kun hän näki kollien hännät kietoutuneina yhteen. Järkäleloikka kääntyi sanaakaan sanomatta ja suunnisti suoraan omenapuiden luokse. Varpaiden alla tuntuva aamukaste sai hänet heräämään kunnolla. Järkäleloikka ei siltikään tiennyt mitä hänen pitäisi ajatella. Halusiko Tyrskytiikeri erota? Olihan Järkäleloikka itsekin ollut etäinen ja välttelevä, mutta hän oli silti ajatellut heidän olevan edelleen kumppaneita. Olivathan he aina välillä jutustelleet, jopa jakaneet riistaa ja suorittaneet yhdessä heille annettuja askareita. Mutta ehkä Järkäleloikka oli nähnyt heidän suhteensa aivan eri tavalla. Kolli painoi silmänsä kiinni estääkseen kyyneleiden virtaamisen. Hän ei halunnut itkeä, ei juuri nyt.
“Järkäleloikka? Saitko sinäkin tehtäväksesi omenoiden keräämisen?” kuului ystävällinen ääni hänen takaansa. Pörheä kolli kääntyi Tyrskytiikerin puoleen ja kohautti olkiaan.
“Joo”, hän vastasi lyhyesti ja kääntyi sitten potkimaan omenoita laiskasti. Oikeastaan Järkäleloikkaa ei olisi lainkaan huvittanut tehdä päivän tehtäviä, mutta kumpikaan vanhemmista latokissoista ei sietänyt lainkaan laiskottelua. Eikä Järkäleloikka olisi juuri nyt jaksanut kuulla heidän säksätystään.
“Mihin Max jäi?” kolli kysyi hiljaa ja pyöritteli pudonneita omenoita kohti ojanpenkkaa.
//Tyrsky? 🙁
