Rhiannon
Oli oikeastaan todella loogista, että Amor halusi tietää miksi Lyran oli pitänyt kuolla. Olivathan kissat perusluonteeltaan niin uteliaita. Heitin sinisen kangaspalan selkäni päälle ja nostin kaksijalkojen jätteiden seasta litteän kiven, joka oli varastanut kuvani. Kangaspala näytti ihan hyvältä harteillani. Vilkaisin Amorin ja kallistelin päätäni esitelläkseni sitä.
“Mitä sinä pidät? Sininen taitaa pukea minua?” kysyin veljeltäni, mutta huokaisin nopeasti. Amor ei selvästikään ollut tällä tuulella, että voisin vastata kysymykseen omalla kysymykselläni.
“Koska hän oli Lyra”, vastasin kollille. “Hänhän itse käski minua ottamaan enemmän tilaa. Minun piti kuulemma päästä kuorestani ja jättää varjot taakseni.”
Korjailin hartioillani roikkuvaa kangastilkkua ja katselin jälleen kuvajaistani. Omituinen keksintö. Työnsin sen Amorin käpäliin, jotta hän voisi nähdä saman. Kolli ei kuitenkaan näyttänyt kovinkaan innostuneelta, vaikka hänen käpälissään oli mitä mahtavin löydös. Ehkä Amor taas myöhemmin jaksaisi innostua aarteiden etsimisestä. Me molemmat nimittäin olimme todella hyviä siinä hommassa ja omia taitojahan kannatti hyödyntää.
“Amor, ei sinun tarvitse näyttää tuolta. En minä vaadi sinua myöntämään, että hän ansaitsi kuolla. Halusin vain kerrankin tuntea olevani voimakas ja Lyra kirjaimellisesti käski minua näyttämään vähän kynttä muille kissoille. Hän sanoi, että minun pitäisi olla enemmän “räyh!”. Ja minähän olin, enkö ollutkin?” nau’uin ja tein käpälälläni ilmaa leikkaavan liikkeen. Olin hyvä kuuntelemaan muita kissoja ja muistamaan heidän pyyntönsä.
//Amor!??!
