Rhiannon
En edes ehtinyt vastaamaan velikullalleni, sillä nyt tuli kiire. Yhtäkkiä meidän henkisen valaistumisen saliin oli astellut mies, jolla oli päässään omituisen pitkulainen asuste. Mitäköhän hänkin sen alla piilotteli? Mies halkoi lonkeroillaan ilmaa, yritti tarttua meihin ja mölisi jotain kiihkeällä äänellä. Hänkin taisi pitää tästä keitoksesta ja oli varmaan vain pettynyt, että me olimme ehtineet ensin. Mutta niinhän sitä sanottiin, että hitaat ne syövät nopeat, joten meillä oli kiire. Pian me päätyisimme samaan pataan ja valeltaisiin tällä samalla kastikkeella. Sitten me ainakin sulaisimme.
”Ja sitten mennään!” kiljaisin Amorille ja ampaisin juoksuun. Juoksin kaksijalan ohitse tilaan, jossa oli paljon kaksijalkoja. Rauhallisen tasainen puheensorina vaihtui kiivaisiin ja säikähtyneisiin kiljahduksiin. Kaksijalat taisivat todella elää täydellä sydämellään mitä tuli ruokailutilanteisiin. Minun oli pakko arvostaa sitä.
”Olemme vain läpikulkumatkalla, ei hätää!” huikkaisn kaksijaloille loikkiessani pöydältä toiselle. Tasapainoni ja otteeni meinasi lipsua käpälieni muussatessa kaksijalkojen edessä olevia aterioita. Mutta sitten nenääni leijaili taas jotain erityistä herkkua. Kuin hiiri, mutta paljon paljon parempaa. En voinut vastustaa kiusausta, vaan nappasin kaksijalan edessä olevalta – siis kuin tarjottimelle laitetulta – alustalta mehevän lihakimpaleen. No nyt me vasta juhlittaisiin! Ilta ei voisi enää muuttua paremmaksi. Olimme saaneet kokea ehkä koko maailman parhaimman ruokaelämyksen ja sitten vielä tämä… Jos tämä oli saman kaksijalan nappaama, se ei voisi olla huono.
//Amor? 😉
