Rhiannon
Amorin hännänpää valahti Rhiannonin lavoilta naaraan liikahtaessa. Kolli oli ohjannut naaraan kauemmaksi tuon tuntemattoman kulkurin luota, mutta henkisesti Rhiannon oli yhä siellä. Ainoa mitä hän näki oli tuon kissan pilkkaavat silmät. Hänet oli unohdettu. jälleen unohdettu. Naaraan hengitys kiihtyi ja hänen häntänsä huiski puolelta toiselle.
“Noniin päivänpaisteeni, jatketaanhan matkaa! Vai että oikein juhlat…”
Amorin sanat kaikuivat Rhiannonin korvien ohitse naaraan tuijottaessa tyhjään ja yrittäessään kasata itseään. Ei. Ei. Rhiannonilta oli loppumassa happi. Hänen oli saatava sitä lisää. Muutamalla askeleella Rhiannon pääsi erakon luokse, mutta silmiin katsominen oli yllättävän vaikeaa. Naaraan katse harhaili siellä sun täällä, lavat laskivat ja nousivat.
“Sinä et näe minua”, Rhiannon kuiskasi ääni vapisten. “kuvittelet olevasi niin paljon parempi, arvokkaampi kuin minä, niin todellakin kuvittelet. Mutta sinä olet todellisuudessa ihan samanlainen, kuin kaikki ne muut. Kuin Lyra.”
Lyra taisi toimia jonkinlaisena taikasanana, sillä Amor kiiruhti paikalle todistamaan siskonsa hiljaista romahdusta. “Meitä taidetaankin jo odotella!”
Mutta kukaan ei odottanut Rhiannonia. Miten voisi odottaa jotain, jonka olemassaolosta ei aina tiedetty? Se oli oikeastaan mahdotonta. Naaraan huolimattomasti teroitetut kynnet liukuivat esiin. Naaras oli kuin transsissa. Rhiannon oli vain yhden pienen käpälän heilautuksen päässä siitä, että hän saisi taas tuntea olevansa elossa. Niin lähellä.. Niin kaukana..
“Selvitätte juhlien sijainnin, tulette paikalle ja teette itsenne näkyväksi, niin saatte jatkossa kutsut ensimmäisten joukossa”, hän sanoi iskiessään silmää. Mutta hän ei katsonut tai iskenyt silmää Rhiannonille. Kollin katse oli jossain ihan toisessa. Tehdä itsensä näkyväksi. Mitä tuollainen hurskastelija siitä mitään tiesi? Hän vsikutti saaneen kaiken niin helposti, hän ei tiennyt Rhiannon elämästä yhtikäs mitään.
“Tehdä itsensä näkyväksi”, Rhiannon lausui hiljaa, hengittäen sanojensa välissä raskaasti. Naaras nieleskeli ja vääntyili. Ei. Nyt se happi loppui, hänen aivonsa kärsisivät pian hapenpuutteesta. Tuollaiset kollit vain aiheuttivat ongelmia. Ne hukuttivat tämän maailman epäoikeudenmukaisuuksiin, muka jotkut kissat ansaitsivat enemmän.. Rhiannon iski kyntensä katukatin kurkkuun, upotti ne syvälle lihaan ja rääkyi. “Näetkö sinä minut nyt? Voitko sinä unohtaa minut?” Rhiannon tärisi imiessään kollin elämää itseensä.
“Kohtelit Amoria todella epäreilusti. Ja minua. Meitä molempia”, naaras nyyhkytti, mutta ei saanut kollilta vastausta. Kulkurin suusta kuului vain pihinää. Ehkä hän yritti vastata, mutta Rhiannon ei vain enää puhunut hänen kanssaan samaa kieltä. Ehkä hänen kyntensä olivat rikkoneet kollin äänihuulet. Kai sellaista voisi sattua?
“Tuollaisista kolleista minä”, henkäys, syvä sellainen. “en ainakaan pidä.” Rhiannon vilkaisi veljeensä. “Kun kysyit sitä aikaisemmin.” Sisarusten välille laskeutuneen hiljaisuuden rikkoi hentoinen sade, joka ropisi katukivetykseen kauniisti. Pian Rhiannonin tassuissa oleva veri huuhtoutuisi sen mukana pois ja he unohtaisivat tämän koko hässäkän. Rhiannonin kuvajainen heijastui pesän kyljessä olevaan pintaan. Naaras katseli kuvajaistaan ja rääkyi keuhkoissaan olevan ilman pihalle. Nyt hän oli räyh. Hän oli enemmän räyh mitä oli koskaan aiemmin ollut. Rhiannon hymyili.
//Amor…
