Kanerva
Kanerva loikoi pahvilaatikon suojissa seuraillen liikettä pesässä. Paljoa täällä ei tapahtunutkaan: Kujakissayhteisön päivät seurasivat samankaltaisuudessaan toisiaan, maisemat vaihtuivat vähän eikä seurakaan parantunut. Kanervan katse oli kiinnittynyt Härmään, keneenpä muuhunkaan, joka keskittyneesti pinosi kamomillan kukintoja suurelle vaahteranlehdelle. Kamomillaa oli Kanervakin viime aikoina alkanut silloin tällöin syömään vanhaa sydäntä vahvistaakseen.
Tuo vanha sydän sykähti, kun valkokeltaiset kukinnot toivat mielen perukoilta esiin rakkaan muiston. Siinä puutarhassa oli kukkinut kaikenlaista, kamomillaakin, jota nuori Kanerva oli turhautuneena etsinyt silloiselle potilaalleen. Viimein naaraan askeleet olivat kuljettaneet hänet kasvin luo, mutta samalla hän oli löytänyt jotain muutakin, jotain, mikä kamomillan tavoin vahvisti hänen sydäntään vielä näiden lukemattomien kuiden jälkeen… Kanerva sulki silmänsä, ja hänen mielensä seilasi unen ja todellisuudeen rajamaille, kauas Kujakissayhteisöstä ja Härmästä, vetreämpään kehoon ja nuoreen, uteliaan rohkeaan mieleen…
Nuori Kanerva kulki kaksijalkalan tummaa, auringon lämmittämää leveää polkua. Oli laiska iltapäivä, hirviötkin olivat vetäytyneet levolle. Välillä vastaan tuli kaksijalkapariskunta koirineen, mutta Kanerva tiesi, että peto pysyisi lieassa. Hän antoi huoletta nenänsä osoittaa tietä havittelemansa kamomillan luo.
Kanerva oli edellisenä päivänä tavannut vanhan kollikissan. Kissa oli heikko, ja kun Kanerva oli kuunnellut tämän rintaa, oli sydän iskenyt vaimeasti ja valitellen. Ei kissaa voinut ikääntymisen oireilta pelastaa, mutta ainakin niitä saattoi helpottaa. Kamomilla sen tekisi ja tuota yrttiä löytääkseen oli Kanervan täytynyt poistua metsän suojista. Hän oli toki tottunut kulkemaan kaksijalkalassa, jonne naaras usein saapui etsimään harvinaisempia yrttejä. Ei Kanerva kuitenkaan pitänyt näistä seuduista. Täällä oli outoja tuoksuja ja otuksia. Maata peitti kivi pehmeän sammalen sijaan. Sentään kaksijalkojen luona asuvat kissat olivat yleensä kohteliaita eivätkä toivoneet hankaluuksia. Samaa ei voinut sanoa kaikista metsässä kulkevista erakoista.
Kanerva pysähtyi valkoisen aidan eteen. Sen toiselta puolelta kantautui runsas yrttien tuoksujen kirjo, jonka seasta erottui myös kamomilla. Vesi herahti naaraan kielelle ja silkan innon synnyttämä väristys kulki hänen kehonsa läpi. Mitä aarteita tämä piha voisikaan hänelle tarjota… Yrttien lisäksi puutarhasta kuitenkin leijaili myös kissan tuoksu, lempeä ja peloton. Jos tuo kotikisu oli haistanut hänet, ei tämä ollut säikähtänyt. Hyvällä tuurilla kissa olisi ystävällinen ja antaisi Kanervan noukkia parin, muutaman kasvin pihastaan. Toisaalta jotkut kotikisut suhtautuivat hyvin puolustavasti omien kaksijalkojensa reviiriin. Jos tämä kissa ei olisi suopealla tuulella, Kanervan olisi palattava sitten, kun katti olisi kutsuttu sisään. Apaja oli liian houkutteleva hylättäväksi.
Aurinko säkenöi Kanervan ruskeasta turkista, kun hän ponnisti tarkkaan loikkaan lauta-aidan harjalle. Sieltä hän katseli alas pihaan. Puutarhassa oli tiheään pensaita ja puita; mehiläiset viihtyivät runsaissa kukkaistutuksissa. Keskellä pihaa kimalteli pieni, kivilaattojen rajaama lampi, johon virtasi vettä marmorisesta patsaasta. Veden ääressä istui kissa.
Kissalla oli valkoinen turkki, jota koristivat mustat laikut. Kanerva ei nähnyt hänen silmiensä väriä, sillä kissan katse oli suunnattu keskittyneesti alas veden pintaan. Hänen toinen tassunsa oli ilmassa, hännänpää vääntyili. Sievä korva värähti, kun Kanerva laskeutui aidalta nurmikolle ja asteli lähemmäs. Hän seisoi hetken paikoillaan naaraskissaa katsellen ja odotti, että tämä olisi jollain tapaa huomioinut, että pihaan oli saapunut tunkeilija. Lopulta Kanerva rykäisi hieman kiusaantuneena.
“Kalastatko sinä?”
Kissa piti katseensa kirkkaan veden pinnassa ja Kanerva seurasi sitä. Vedessä ei uinut yhtä ainutta kalaa; pohja oli laatoitettu ja keinotekoinen.
“Kyllä.”
Kanerva kallisti hämmentyneenä päätään. Naaras ei edelleenkään katsonut häneen. Aika tuntui pysähtyneen ja Kanerva pohti hetken, oliko hän unessa.
“Siellä ei taida olla kaloja”, parantaja sanoi viimein. Kissa laski hitaasti tassunsa ja räpäytti ilmeettömänä silmiään.
“Ai. No, aina kannattaa yrittää.”
Viimein heidän katseensa kohtasivat ja Kanervan sydän heitti ylimääräisen lyönnin. Kauniit pyöreät, keltaiset silmät hymyilivät hänelle kuin pari täysiä kuita pimeältä taivaalta. Hänen niskakarvansa kohosivat hieman, kun katse muuttui ilkikuriseksi. Yhtäkkiä Kanerva ei ollutkaan varma siitä, oliko tämä kissa hullu tai hölmö, vai oliko hän itse jonkin vitsin kohde.
Nopeasti hetki katosi, kun kissa nousi jaloilleen ja venytti antaumuksella selkäänsä.
“No, kukas se sinä olet? Etsitkö ystävää?” naaras kysyi leveästi hymyillen ja kierähti maahan jatkamaan verryttelyään. Kanerva siristi silmiään.
“En. Etsin erästä yrttiä.”
Kissa kiepsahti innostuneena takaisin jaloilleen. Tuore nurmi oli värjännyt hänen valkoista turkkiaan vihreäksi. Naaras otti pari askelta lähemmäs, Kanerva pari taaemmas.
“Yrttiä? Vau, mitä sinä sillä?”
“Se ei taida kuulua sinulle.”
Kissa mutristi huultaan, mutta ei näyttänyt olevan aidosti pettynyt. Kanerva tunsi olonsa jotenkin paljaaksi, kun tämä mittaili häntä lumoavalla katseellaan. Hän oli yhtä aikaa jännittynyt ja utelias.
“Entä mikä on nimesi? Minä olen Kyllikki.”
“Ei sekään kuulu sinulle.”
“Äh, älähän nyt. Kyllä kuuluu. Jos tulet pihaani tuosta vain, niin vähintä mitä voit tehdä on kertoa oma nimesi”, Kyllikki nauroi hampaat vilkkuen. Hänen naurunsa ei ollut niinkään kaunista, se oli vallatonta ja muhkeaa ja sai Kanervan sydämen sykkimään kiivaammin.
“No, keksinkö sinulle sitten lempinimen? Naapurissani asuu Pernilla, haluatko lainata hänen nimeään?”
Kanerva irvisti. Kotikisut osasivat olla kummallisia. Toisaalta hän oli kuullut, että kaksijalat usein keksivät heidän nimensä. Ehkä niin oli Kyllikinkin kohdalla – mitä se edes tarkoitti?
“Eikö? Entä Wilhelmiina?”
Parantaja puuskahti voimattomana.
“Olen Kanerva.”
Kyllikki nyökkäsi tyytyväisenä. He katsoivat toisiaan pitkään. Mustavalkoisen naaraan hymy oli hurmaava: Kanervasta tuntui, että tämä oli aidosti onnellinen heidän kohtaamisestaan.
“No niin! Oikein mukava tavata. Ja tervetuloa.”
Kanerva räpytteli silmänsä auki. Hellän lämmin viherlehden päivä oli vaihtunut kolkkoon kaksijalan pesään. Lantiota kivisti, kuten nykyään useimmiten hänen herätessään. Hän veti henkeä ja nousi istumaan.
Kyllikki. Mitä Kanerva olisi antanutkaan, jos olisi vielä kerran päässyt tapaamaan rakastamansa kissan. Mitä hän olisi tehnytkään, jotta olisi voinut päästä takaisin noihin päiviin, jotka olivat täynnä naurua, toveruutta, hiljaisia hetkiä, kaipausta, helliä kielenvaihtoja. Kanerva tukahdutti niiskahduksen. Eihän hän edes tiennyt, oliko Kyllikki enää elossa.
