Amor
Rhiannon pyyhälsi paikalta kihisten. Mikä draamakuningatar! Olkoon vaikka mehukatti, Amor ei aikoinut mennä naaraan perään. Tulisi kujakissayhteisöön kuin tulisi, ei ole hänen ongelmansa jos naaras halusi hankaluuksiin. Oli hyvä vaan, että meni tuulettumaan.
Amor jatkoi lompsimista kohti kotia aivan hiljaa, vain sateen piiska kohisi hänen korvissaan, vaikka pian hänen korvansa senkin unohtivat ja ne hyväksyivät sateen äänen uudeksi hiljaisuudeksi. Jokaisella uloshenkäyksellään hänen sisäänsä pakkautunut kuuma höyry purkautui ulos, katkerat ajatukset laimentuivat lähinnä lapsellisiksi loukkauksiksi. Jääräpäisyys ei kuitenkaan kadonnut. Amor seisoi edelleen sanojensa takana. Eihän hän niitä muuten olisi sanonut. Hän olisi voinut muotoilla kaiken vain hieman eri tavalla. Sitä hän ei kuitenkaan jaksanut miettiä nyt, kaikki hänessä oli vain sateessa rypistynyt pala paperia, limainen löllykkä jossa ei pahemmin tuuli viuhunut.
Kujakissayhteisön majapaikka ilmestyi hänen eteensä lähes yllätyksenomaisesti. Se katseli märkää kissaa ilkeästi, vain ukkoset ja salamanlieskat puuttuivat. Tällä hetkellä mikään paikka ei kuitenkaan kutsunut häntä niin. Hän halusi kuivalle pedilleen ja niin hän aikoi myös tehdä. Rhiannon saisi tulla itse kun tulisi. Hän ei lähtisi anelemaan. Draamailkoot minkä halusi, se ei tehonnut Amoriin.
Amor oli luikahtanut sisälle onnistuneesti ja jäänyt hetkeksi aivan uloskäynnin tuntumaan kuivaamaan itseään siltä varalta, että hän epätoivotusti kohtaisi jonkun yön hämärässä. Enää ei ollut edes kovin pimeää, eikä aamun valkenemiseenkaan menisi enää kauaa. Kolli sipsutti pedilleen ja käpertyi tiukalle kerälle, painoi tassut silmiensä ylle ja upotti kuonon niin syvälle kuin vain kykeni. Amor ei ollut koskaan ollut näin väsynyt, mutta silti uni ei tullut. Kolli kierähteli pedillään, huitaisi epähuomiossa tassullaan Cassiopeiaa joka alkoi nurista unissaan. Amor venytti etutassujaan ja odotti niiden osuvan viereisellä pedillä nukkuvaan kissaan, mutta pian sai karun muistutuksen sisarensa poissa olosta kun hänen käpälänsä haroi ilmaa. Amor keskusteli itsensä kanssa kiihkeästi ajatuksissaan. Tunteet esittivät kysymykset ja järki tarjosi vastauksia, jotka eivät ollenkaan tyydyttäneet kysyjää. Naaras halusi vain osoittaa mieltään. Rhiannon olisi vain innoissaan, jos tietäisi Amorin ajattelevan häntä. Amoria ärsytti ajatella kuinka tyytyväinen Rhiannon olisikaan. Mutta kollin kiukku oli viilentynyt. Eihän hän voisi jättää Rhiannonia yksin kurjaan keliin. Millainen veli hän silloin olisi? Ei hän halunnut olla inhottava. Siellä jossain naaras lilluisi kuravellissä ja hänen uusi upea sininen kankaansakin likaantuisi. Amor oli piilottanut oman krumeluurinsa varmana paikkaan, ei hän sitä halunnut muille esitellä, mutta sitä katsoessaan kuva Rhiannonista kaksijalkalan lehdettömien katulamppujen alla sai hänen olonsa surkeaksi.
Tuuli viuhui pesän nurkissa kalseasti kuin olisi nauranut reikäisellä suullaan. Amor nousi ylös huokaisten. Olihan hänen mentävä. Tietenkin olisi. Eivät he olleet ketä tahansa, he olivat Rhiannon ja Amor. Ja he eivät jättäneet toisiaan.
Amor juoksi takaisin omia jälkiään kilpaa tuulen kanssa. Aamutaivas alkoi jo kellertää, yö oli ohitse. Voi niitä kauneusunia mitä hän kaipasikaan nyt. Nyt hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä niitä, hänen olisi löydettävä Rhiannon nopeasti ja heidän olisi oltava takaisin pesässä kun kujakissayhteisön jäsenet alkaisivat heräilemään hyvin nukutun yön jäljiltä. Voi kuinka pitkä yö se olikaan ollut. Loppujen lopuksi Rhiannonia ei ollut vaikea löytää, hän ei ollut lähtenyt kovin kauas kohdasta jossa heidän tiensä olivat ristenneet. Naaras oli asettunut sateensuojaan ja kökötti siinä. Amor ravasi paikalle.
“No niin kullannuppu nyt on ainoa mahdollisuutesi lähteä unten bulevardille. Kyyti lähtee ihan än yy tee nyt, eikä tarjous toistu”, Amor sanoi hiljaa ja jäi vähän matkan päähän. Ei Amor ollut leppynyt tai juttutuulella, mutta he ehtivät keskustella asioista myöhemmin.
//Rhiannon? 😉
