Rhiannon
He olisivat voineet jo olla nukkumassa. He voisivat parhaillaan nauttia elämänsä makeimmista unosista Matteon esittelemässä mörskässä. Jos jotain, niin se olisi ollut rauhallisempi, kuin Kujakissayhteisön pesä, joka välillä kuulosti remontin kohteena olevalta. Ja myös pehkut olisivat olleet pehmeämmät! Hehän olisivat voineet kääriytyä ties mihin silkkiin. Mutta sepäs ei Amoria tuntunut kiinnostavan. Rhiannon vetäisi koristeellista asustettaan tiukemmalle ja ynähti. Sadepisarat olivat painaneet hänen normaalisti tarkasti suitun ihoonsa kiinni ja saanut naaraan näyttämään aivan viemäristä revityltä katurotalta.
“Amor ja hänen ymmärtämättömyys, tässä sitä sitten ollaan! Ja minä kun näin niin paljon vaivaa sen Matteon mielistelyyn”, Rhiannon puhisi itsekseen viikset heilahdellen. Hän ei todellakaan pitänyt tuosta katujen vitsiniekasta, mutta jostain syystä hänen veljensä tuntui oudon mieltyneeltä siihen. Rhiannon ei ymmärtänyt, kollihan oli selkeästi flirttaillut hänelle ensin! Mutta Rhiannon ei koskaan suostuisi kilpailemaan Amorin kanssa samoista rakkauden suihkulähteistä. Onneksi Matteo oli hänelle sellaisen vastakohta. Amorin vuoksi Rhiannon edes yritti sietää sitä eikä poksahtaa simapullon lailla Matteon ilmestyessä hänen näkökenttäänsä.
“Meinasitko sinä ottaa minut reppuselkääsi?” Rhiannon kysyi kuivasti, mutta kampesi itsensä sitten dramaattisen hitaasti ylös. Hän venytti jokaisen koipensa ja varpaansa tarkasti.
“Tämä kyyti harjoittaa itsepalvelua. Hop hop, tassua toisen eteen”, Amor vastasi sanojaan koristelematta ja lähti sitten johdattamaan siskoaan takaisin heidän tuttuun pesäänsä. Sisarukset eivät olleet todellakaan selvittäneet välejään, mutta pesään yhdessä palaaminen oli ensimmäinen askel. Matka takaisin lämpöön kului tuskallisen hitaasti. Kumpikaan ei naukunut sanaakaan, taustaäänenä toimi pelkkä sateen ropina. Hiljaisuus seurasi heitä pedeilleen eikä jättänyt kaksikkoa silloinkaan rauhaan. Kumpikaan ei kuiskannut edes hyvän yön -toivotuksia tai hipaissut toisen turkkia. He vain nukahtivat, yön seikkailut harteillaan.
Aurinko oli noussut jo korkealle ja sen kylmät säteet leikkivät Rhiannonin turkillaan. Kun ne osuivat naaraan silmiin, ne saivat hänet vaihtamaan asentoaan. Naaras olisi voinut nukkua vaikka kokonaisen päivän! Mutta valon käydessä liian kirkkaaksi, naaraan oli pakko raottaa silmiään ja nousta ylös. Ja sitten vain päivän askareisiin reippaana – ei. Rhiannon alkoi sukimaan turkkiaan pitkin vedoin. Sadevesi vaikutti huuhtoneen kaiken veren turkistaan. Punainen väri ei normaalisti hänen turkkiinsa kuulunut ja se voisi saada muiden kissojen epäilykset heräämään. Rhiannonin katse harhaili Amorin nukkumapaikalle. Hän oli arvannut oikein, Amorinkin yöunet olivat venähtäneet. Kolli ei ollut koskaan ollut mikään Päivänsäteen oikea tassu mitä tuli tehtävien suorittamiseen. Mutta nyt Rhiannon oli hyvin vaikean päätöksen edessä. Hän ei nimittäin tiennyt halusiko hän keskustella kollin kanssa vai jättää toisen omaan arvoonsa. Naaras tuli kuitenkin siihen tulokseen, että hän kaipasi Amoria. Joten Rhiannon nouti pesän sopukoista mahdollisimman mehevän näköisen hiiren ja laski sen Amorin käpälien juureen. Oli oikeastaan suoranainen ihme, että hän oli onnistunut löytämään jotain tuollaista. Kujakissayhteisön kissat olivat nimittäin surkeita saalistamaan. Pikku hiljaa Amor alkoi heräillä, räpytellä karheita unihiekkoja silmistään.
“Minulle tuli paha mieli, eilen. Sinä loukkasit minua, ajattelit minusta niin pahoja asioita. Mutta en minä ole sellainen kissa”, Rhiannon naukaisi varoittamatta. Suoraan vain syvään päätyyn!
//Amor? 😉
