Rhiannon
Raaka-Rhiannon. Siinä sanaparissa oli jotain voimaa. Se oli räyheä ja rohkea, aivan toista mitä naaras muiden silmissä oli. Mutta vain ja ainoastaan muiden silmissä. Amorin sen jälkeiset sanat eivät iskostuneet naaraan tajuntaan, vaan hän uppoutui miettimään Amorin keksimää sanaa.
“Ainakin sinä huomaat minut”, Rhiannon naukaisi hiljaisella äänellä, aivan yllättäen. Sen sanottuaan hän katosi kaksijalan pentujen vilinään. Kukaan täysikasvuinen kaksijalka ei ollut vielä tuntunut huomanneen naarasta, joten hän saattoi kierrellä tutkimassa näitä omituisia, kitukasvuisia otuksia. Kunnes yhtäkkiä jokin koski häneen. Rhiannonin suusta pääsi pieni sihahdus, kun joku pieni pentu taputti häntä päälaelle ja hihkui. Voi kun hän olisi ymmärtänyt mitä tuo sanoi! Mutta Rhiannonin korvat eivät taipuneet tuohon taajuuteen. Pennun käpälät tuntuivat tahmeilta eikä Rhiannon pitänyt siitä. Miten hän edes saisi puhdistettua päälakensa? Kauaa Rhiannon ei kuitenkaan ehtinyt sitä miettimään, kunnes maa katosi hänen jalkojensa alta. Mitä ihmettä tapahtui? Rhiannon ei edes ehtinyt prosessoida tapahtunutta, kun hänet oli jo pistetty metalliseen ansaan. Voi ei, oliko tämä hänen loppunsa! Kaksijalat sieppaisivat hänet ja pistäisivät johonkin lihamyllyyn.
“Amor!” Rhiannon naukaisi kauhistuneena ja yritti työntää kuononsa ansan väleistä, mutta ne olivat niin pienet, että hyvä kun tassu mahtui. “Auta minua!”
Rhiannonin huudoilla ei kuitenkaan ollut paljoa merkitystä, sillä kaksijalkojen puhe muuttui yhä kiivaammaksi ja pian hän oli häkkinsä kanssa jälleen ilmassa. Lentäminen ei todellakaan ollut hänen juttunsa ja hän olisi voinut jo laskeutua alas.
//Amor…
