Amor
Rhiannonin edellinen lausahdus paljastui hyvinkin enteileväksi mitä tuli episodimme seuraaviin tapahtumiin. Voi kuinka Amor olisikin ollut ainoa, joka huomasi Rhiannonin. Mutta kun naaras oli syöksynyt pikkuisten rasvamussukoiden sekaan ja ne alkoivat pidellä naaraan turkkia tahmakäpälillään. Siinä vaiheessa Amor jo pelkäsi Rhiannonin puolesta – tai siis hänen turkkinsa puolesta. Mitä naaras oikein ajatteli, antaa nyt noiden kosketella hänen pyhintä omaisuuttaan? Amor ei todellakaan aikonut hypähtää riemusta kiljuen kekkereiden sekaan. Ei todellakaan. Mutta voi taivas sentään, sitten se tapahtui. Pitkät kaksijalat kaappasivat Rhiannonin kuin lennosta – ironisesti juurikin lentoon. Häkkyrä liiteli taivaiden halki sisar sisällään vain yhden kaksijalan tassun varassa.
Rhiannon pursuili mustavalkoisena metallisesta säleiköstä vuorotellen metallin kanssa kuin kerrostarjottimesta. Hyvänen aika, toivottavasti kaksijalat eivät suunnitelleet syövänsä Rhiannonia. Amor ymmärsi tämän täysin käsittämättömäksi ajatukseksi ja tiesi, ettei se ollut totta, mutta niin hänen ajatuksensa lauloivat ensireaktiokseen kun kiukkuiset nahkanäädät lähtivät kuskaamaan raaka-Rhiannonia kuin mitäkin pikku kisumirriä.
“Hei, roistot! Pysähtykää. Lain nimessä!” Niin. Se oli paras mitä Amor keksi lausahtaa hädän hetkellä loikatessaan pihan halki kohti sisarensa vankipaikkaa. Ei prinssien kuulunut pelastaa prinsessoita! Missä ne kaikki ritarit oikein olivat? Aina kaikki pitää hoitaa itse, kyllä saavat kaikki alamaiset kuulla!
Amor hyökkäsi ärhäkästi kakaran nilkkaan. Siitä saatte! Amorin teki mieli kakoa kun hänen hampaansa ja kyntensä upposivat pehmeään lihaan. Luulisi, että nyt aikuisten huomio kiinnittyisi toisaalle. Tai sitten he olivat sadistisia, eivätkä välittäneet pennuistaan.
//Rhiannon… 😉
