Laku
Tassutin Ametistin ja Hurman kanssa metsässä. Nautin ajastani yllättävän paljon metsässä, vaikka edelleenkin pidin kaksijalkalaa ja kaksijalanpesiä itselleni ideaalina paikkana elää kaiken muun ylitse. Siellä oli ruokaa ja lämpöä riittoisasti, eikä minun tarvinnut huolehtia pienistä asioista.
Johdatin kaksikkoa eteenpäin, koska tiesin, että he eivät olleet olleet metsässä aiemmin juurikaan ja minä olin ollut jo useamman kerran. Ametisti ei suoranaisesti näyttänyt ilahtuneelta siitä, että tarjouduin näyttämää suuntaa, mutta ei myöskään suoraan väittänyt vastaan. Toivoin todella, että kolli löytäisi itselleen rauhan. Hän tuntui turhaan niin aggressiiviselta.
“Metsä on hieno paikka, eikö vain?” kysyin ja hidastin hieman tahtiani, jotta jäisin suunnilleen kahden muun kissan rinnalle. Hymyilin Hurmalle ystävällisesti ja naaras hymyili takaisin. Ametisti sen sijaan vain mulkoili minua. En ymmärtänyt miksi kollilla oli niin negatiivinen ja aggressiivinen suhtautuminen kaikkeen.
“Metsä on kyllä upea!” Hurma henkäisi ja lähti tassuttamaan pikaisemmin eteenpäin. Koetin pysytellä hänen lähellään, jotta naaras ei katoaisi katseestani ja päätyisi eksymään metsään. Karkaaminen minua ei huolettanut, sillä hän saisi ainakin tavoittelemansa elämän karkaamalla – ainakin oletettavasti.
Yhtäkkiä hurma kompastuikin puun juureen. Kiirehdin pikaisesti auttamaan hänet ylös ja huomasin heti, kuinka Ametisti saapui paikalle katsoen minua kuin minä olisin ollut se, joka naaraan kaatoi.
//Ame?
