Ruusunen
Ruusunen katseli hiljaa Urhoa, joka harjoitteli taistelua Riemun kanssa. Ulkosalla alkoi olla jo viileää, joten naaraan turkki oli pörrössä hänen seuratessaan harjoittelua kaksijalanpesän katolta käsin. Hän oli pyytänyt myös Kaihoa mukaan, koska koki, että hänen tyttärensäkin oli hyvä osata edes taistelun perusaskeleet. Oli hyvä osata puolustautua muita vastaan, jos jokin meni pieleen ja joku päättäisi ryhtyä petturiksi. Kuitenkin Kaiho oli ollut juuri lähdössä itse metsäpartioon ja joutunut kieltäytymään harjoituksista.
“Koittakaa olla kuitenkaan satuttamatta toisianne oikeasti! Emme tahdo nöyryyttää itseämme sillä, että palaamme takaisin verisinä omien harjoituksiemme takia!” Ruusunen huusi kumppanilleen ja esikoiselleen. Harmoniakaan ei ollut paikalla. Siihen oli kaksi syytä. Harmonia ei olisi kuitenkaan halunnut käyttää kynsiään toisia kissoja vastaan, eikä hän olisi voinut muutenkaan harjoitella kovin hyvin, koska hänelle olisi ollut hankalaa antaa ohjeita harjoitustaistelun aikana naaraan kuurouden takia.
“Varovasti, Riemu! Sinun täytyy pitää huolta siitä, ettei isäsi onnistu käyttämään suurta massaansa sinua vastaan!” Ruusunen ohjeisti. Olihan hän pennuilleen toisinaan hieman taistelua kyllä opettanut, mutta ei se tarkoittanut sitä, että he olisivat siinä täydellisiä. Harmonian olisi edelleen hankalaa huomata takaa tuleva vastustaja, koska ei voisi kuulla tämän tuloa. Kuitenkin ehkä hän osasi edes hieman puolustautua.
“Hienoa työtä, eiköhän tämä riitä!” Urho naukaisi, kun molemmat kolleista alkoivat olla väsyneitä harjoitteluun. Ruusunen ei ollut täysin tyytyväinen. Hän olisi halunnut, että he jatkoivat harjoittelua, kunnes taistelu oli täydellistä tai kumpikaan ei voisi enää lähes liikkua väsymyksen takia.
“Hyvä on, palataan takaisin”, naaras naukaisi hiljaa ja nousi itsekin tassuilleen. Hän lähti suuntaamaan takaisin leiriin toisinaan taakseen vilkuillen sen varalta, että toinen kolleista päättäisikin harhautua omille teilleen syystä tai toisesta.
