Ametisti
Kuljin rusehtavaa metsänpohjaa pitkin haistaen kaikki sen mädääntyneet ja ei niin mädääntyneet hajut.
”Metsä on niin hieno paikka, eikö niin?”, Laku puhui kohti Hurmaa, eli lähinnä ignoorasi minut kokonaan. Johtopäätöksenäni oli, että olin hänellekin varmaan samanlainen turhake ja haitta, kuin kaikille muille kissoille tässä maailmassa.
Lakun suurempi ja pidempi keho oli hieman nopeampi meihin verrattuna, tai ainakin Hurmaan. Luonnollisesti se kulki pian edellämme, mutta hidasti sitten hieman tahtiaan huomatessaan meidän kahden jääneen jälkeen. Toisaalta se ei minua niinkään kiinnostanut, sillä hän ei kuitenkaan väittänyt minustakaan.
Laku tunkaisi itsensä minun ja Hurman väliin, joten nyt olin käytännössä yksin. Näytin hänelle hampaitani, mutta häntä ei tainut kiinostaa minun hyvinvointi.
Aivan kuin koko elämäni, saisin olla edelleen aina ja ikuisesti yksin. Halusiko Laku varastaa ainoan kissan, jota kohtaan minulla edes oli tunteita… Tunteita? Hurma?
”Metsä on kyllä upea”, Hurma kiihdytti omaakin tahtiaan pikkuhiljaa lähemmäs Lakun tahtia, ja saikin kollin menemään mukaansa. En viitsinyt mennä heidän perään, sillä varmaan vain häiritsisin heitä vain olemassaolollani ja estäisin heidän tekemisensä. He eivät varmaankaan halunneet minun seuraa, ja ehkäpä vain tahtoivat eksyttää minut metsään.
Yritin keskittyä oranssinkeltaruskeaan metsäpohjaan, jonka Lehtisade oli metsään tuonut mukanaan. Moninaiset lehdet narskuivat tassujeni alla, eivätkä ne tuntuneet loppuvan vielä pitkään aikaan. Ehkäpä näkisin niitä vielä ensi Viherlehtenä, jos selviäisin elossa sinne asti.
Huomasin silmäkulmassani puiden takana äkkipikaista liikettä ja kuulin tömähdyksen. Toista kissaa ei näkynyt kuin maantasossa, ja puuttuva ei valitettavasti ollut Laku. Pystyyn jääneiden turkkien väreistä päätellen minun täytyi mennä auttamaan.
Kiirehdin apuun ja pian murisin, tietenkin kohti Lakua. Hän oli juuri satuttanut Hurmaa, joka näytti nyt varovan tassuaan, kun nousi taas pystyyn. Mitä Laku olikaan juuri mennyt tekemään? Toivoiko hänkin pientä tönäisyä kohti kuoleman kitaa, vähän niin kuin Lyra?
Tuotapikaa siristelin silmiäni ja liu’utin kynsiäni edestakaisin.
”Minä vain –”, Laku yritti vieläpä peitellä tekosiaan, nyt riitti!
Heilautin pari kertaa häntääni varoittavasti kohti Hurmaa ja sitten loikkasin Lakun päälle tassut ojossa hänen kaulaan tähdäten.
Laku tömähti maahan alleni, sain hänen painon juuri ja juuri kaadettua. Kolli yritti räpiköidä ylös, mutta estin hänen yritykset tassujeni pikaisella toiminnalla.
Lämäisin kynteni voimakkaasti Lakun kaulaan ja vedin ne mahdollisimman kivuliaasti pois hänen turkistaan. Verta roiskahti minun ja hänen päälle. Harmikseni Lakun turkki oli liian paksu kynsiini.
Laku yritti taistella takaisin potkaisemalla minut päältään pois. Lensin kohti puuta ja törmäsin siihen. En syntynyt heikoksi möntyksi, niin kuin *se yksi* aina sanoi, joten en luovuttanut tähän, vaan lähdin suoraan kohti uutta hyökkäystä.
”Ametisti! Mitä sinä teet?!?” Hurman pelästynyt huuto meni toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos.
Juoksin kohti Lakua ja läimäisin häntä uudelleen oikein kovaa. Kynteni välähtivät ja jättivät jälkeensä verta vuotavan kuonon sekä suupielen vastustajani naamassa.
En ollut huomannut Lakun pikaista siirtymistä näkökenttäni toiselle puolelle. Kollivastustaja vuorostaan löi minua suoraan takaraivoon omilla aseillaan. Tällä kertaa pelosta paikalleen jäätynyt Hurma sai myös pienen osuman punaisesta nesteestä, joka tämänkin taistelun lopulta ratkaisisi jomman kumman hyväksi.
Käännyin suoraan kohti vihollistani ja tajusin, että hänen takana oli parin hännänmitan korkuinen kallionkieleke. Latasin kaiken energiani tassuihini ja juoksin sillä energialla kallionreunaa kohti, tähdäten siinä seisovaan Lakuun.
Katsoin, kuinka mustavalkoinen vastustajani kimposi kerran alas kiveyksestä ja tumahti sitten maahan.
”Hurma, älä tule katsomaan”, murahdin viestini perille tuomiseksi.
Juoksin läheistä rinnettä alas kohti maassa makaavaa suurta karvapalloa. Hän oli edelleen sillä paikalla, mihin hän oli tippunut.
Laku katsoi minua kauhistunein silmin, kun vielä verestä puhtaat hampaani vilahtivat hänen edessään muutaman kerran.
”Ei… minä… en…”, epätoivoista. Laku ei saisi minua enää hyvälle puolelleen.
”Mitäpäs menit satuttamaan Hurmaa?” Seuraavat hetket olisivat verisiä.
//Laku… 🙁
