Rhiannon
Rhiannonin meripihkasta kimmeltävät silmät suurenivat Amorin vaikeroidessa tuskasta. Kangaskappaleiden menetys taisi osua johonkin erityisen kipeään paikkaan eikä Rhiannon tiennyt miten hän voisi lohduttaa veljeään. kyllä he saisivat ne takaisin, Rhiannon uskoi. Eivät nuo kahdella jalalla hoipertelevat hujopit voineet olla niin ylivoimaisia heihin verrattuina! Naaras vaipui hetkeksi omiin ajatuksiinsa. Hän ei ymmärtänyt pystykulkijoiden konseptia. Siis olivatko he eläimiä? Vai jotain muita omituisia otuksia? He eivät puhuneet heidän kanssaan samaa kieltä, joka ei toisaalta vaikuttanut mitenkään tavattomalta. Tuskin puissa taiteilevat oravat tai vaikkapa kujilta löytyneet rotatkaan kykenisivät käyttämään kielenkantojaan niin, että he voisivat vaihdella kuulumisia heidän kanssaan. Mutta silti, jokin noissa kaksijaloissa oli erilaista. Ne eivät vaikuttaneet yhtä avuttomilta kuin saaliseläimet. Rhiannon puuskahti.
“Mitä sinä luulet, mitä kaksijalat ovat?” mustavalkea naaraskissa kysyi yllättäen, sivuuttaen Amorin pakosuunnitelmat ja räpäytti silmiään. Hän ei pitänyt mysteereistä.
“Rhiannon, haloo? Juuri kun minä tarvitsisin sitä Raaka-Rhiannonia, niin saan syvällisiä pohtivan Rhiannonin. Rakas, me ehdimme sitten matkalla bileisiin miettiä miten nuo kummalliset olennot toimivat!” Amor henkäisi ja näpäytti sisartaan hännällään. Rhiannonilla oli kuitenkin muunlaiset asiat mielessään. Jossain tuoksui kuolema ja kauempaa kuului lohdutonta itkua. Pompula sentään, mihin kissojen kaappauskeskukseen heidät oli viety!
“Amor. tämä saattaa olla meidän loppumme”, Rhiannon parahti. Pian kaksijalat tulisivat hakemaan heidät ja roijaisivat heidät kuoleman kolkkojen silmien eteen. Ja sitten se olisi siinä! He eivät saisi loppuaan edes kauniit kuteet niskoissaan, kuinka surullista.
//Amor? 😉
