Kalle
Kalle toden teolla mietti, miten hän voisi koskaan pärjätä pentujen kanssa. Se kaikki kuulosti niin kovin vaikealta, että kolliparan pää meni aivan pyörälle. Loppujen lopuksi Kallen mielessä pyöri vain ruoka ja se, miten hän saattaisi vahingossa syödä jälkeläistensä ateriat, jos ruoanhimo kasvaisi liian suureksi. Naamiokuvioisen kollin suusta pääsi raskas huokaus, aikuistuminen toden totta oli todella vaikeaa. Kalle oli laskenut katseensa etukäpäliinsä pettyneenä, kun Muru tönäisi häntä hellästi kylkeen.
”Tuota.. Voisiko ruokahaluasi jotenkin vähentää?” kirjava naaras kysyi mietteliään oloisena. Kalle nosti sinisen katseensa ystäväänsä ja kurtisti kulmiaan.
”En ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Minulla on koko ajan nälkä, Muru. Nytkin kun edes ajattelen ruokaa, minä tahtoisin vain syödä. Söitkö sinä aamulla ruokakuppisi tyhjäksi?” Kalle kysyi ja heilutteli hännänpäätään levottomana. Nyt oli Murun vuoro kurtistaa kulmiaan. Naaras kallisti päätään ja oli hetken hiljaa.
”Kalle, ne ovat minun ruokiani”, Muru ilmoitti nyt selvästi terävöityneellä äänellä, ”sinä et voi syödä minun ruokiani. Olet syönyt jo omasi.”
Kalle oli niin kamalan nälkäinen, että olisi voinut pillahtaa itkuun. Ruoasta puhuminen teki olosta aivan kauhean. Kun edelliset keskustelut sekoittuivat hänen nälkäänsä, hän alkoi jo mielessään pelätä, että söisi vahingossa tulevat pentunsakin. Kalle tiesi, ettei sitä kannattanut sanoa Murulle ääneen. Se säikäyttäisi ystävän pahanpäiväisesti, eikä Muru varmastikaan sen jälkeen haluaisi olla Kallen perhettä.
”Voitaisiinko sitten puhua jostain muusta”, Kalle naukui päätään pudistellen, ”etsitään vaikka se kaksijalkojen ostama uusi lelu, jolla me leikimme silloin yhtenä päivänä.”
Muru näytti hieman epäröivän, mutta sitten naaras loikkasi alas ikkunalaudalta ja kipitti sanaakaan sanomatta kaksijalkojen nukkumishuoneeseen. Kalle ehti vain loikata kömpelösti lattialle, kun Muru jo saapui pieni punainen hiirilelu suussaan ystävänsä luokse. Kalle katsoi pölyistä lelua pää kallellaan.
”Missä sinä olet oikein pitänyt sitä?” Kalle kysyi. Muru pudotti lelun maahan.
”Se oli kaksijalkojen nukkumapaikan alla. Siellä on aika pölyistä”, Muru totesi ja huitaisi käpälällään hiiren kohti Kallea. Kalle lähti juoksuun takajalat kovaa maanpintaa vasten sutien. Hän huitaisi toisella etukäpälällään hiirilelua kohti, osuen siihen aivan pelkällä tuurilla. Kolli huitaisi lelun takaisin kohti Murua.
”Näitkö sinä?! Minä osuin!” Kalle hihkaisi innoissaan.
//Muru?
