Rhiannon
Rento vankilakierros olikin muuttunut silmänräpäyksessä pakohuonepeliksi. Nuo kissat taisivat olla suorastaan elinkautisvankeja, kuin eivät olisivat maistaneet vapautta ties kuinka pitkiin aikoihin.
”Minä satun tietämään reitin ulos!” Rhiannonin uusi kaveri naukaisi itsevarmasti ja lähti rynnimään kissajoukkion lävitse. Osa kissoista siirtyi syrjään hänen lähestyessä ja katseista päätellen he olivat jonkinlaisia tuttuja keskenään. Rhiannon loi Amoriin lyhyen vilkaisun ja kultasisarukset lähtivät kollin perään hännät huiskien. Tapansa mukaisesti Amor laukoi joitain kujeilevia kutsujaan nälkäisille kissoille, mutta loikki vankikarkurin perässä, laatikoiden kautta kohti kattoa. Rhiannon kompuroi kollien perässä, mutta terävien kynsien avulla sai pidettyä tasapainonsa. Aikamoinen urheilusuoritus, naaras ajatteli. Häntä ei oltu todellakaan luotu agilityyn. Vapaus! He olivat päässeet ikkunan luokse, siis ainakin Rhiannon oletti sen olevan sellainen. Mutta muut kissat olivat kutsuneet sitä sillä nimellä. Naaras ei ymmärtänyt miksi Kujakissayhteisön kissat käyttivät kaksijalkojen härpäkkeistä niin omituisia nimiä. Naaras huokaisi, yhteisön kissat… Kaikki samanlaisia! Paitsi hän ja Amor. Rhiannon asteli vilakkaan ilmaan ja luimisti korviaan navakan tuulen pureutuessa hänen kaulaturkkiinsa. Kuinkahan kauan he olivat olleet vankeina? Ilta oli nimittäin vaihtunut sysimustaan yöhön. Jossain raakkui lintu ja jostain kuului vihaista sähinää. Rhiannon vilkaisi taakseen. Gulp.
”Meidän ehkä kannattaa pitää kiirettä, jos emme halua joutua kissalauman nälkäiseen kitaan”, Rhiannon totesi kaksikolle tyynesti. Muut karkurit nimittäin saavuttivat heitä. Heidän olisi kuulunut olla kiitollisia siitä, että heidän ansiosta he pääsivät pois tuolta karmeasta paikasta! Mutta he sortuivat siihen mihin kissat sortuivat aina; ahneuteen. Mikään ei riittänyt. Ei vapaus, ei ystävälliset sanat, kauniiden kissojen ihailu. Pian he haluaisivat päästä heidän lähipiiriinsä. Sitten niin lähelle, että olisi oikeastaan aivan sama syödä heidät. Ja saisivatko he tänä aikana yhtään kiitosta? No eivät. Ei tietenkään. Sellainen ei sopinut kissojen luontoon, ei varsinkaan katukissojen. Oli naaras joskus kuullut kotikissoista ja tavannutkin sellaisen. Kotikissat eivät ehkä olleet itsekkyydessään yhtä raakalaismaisia, mutta hienovarainen ja ylimielinen itsekkyys oli naaraasta, jopa ehkä pahempaa. Pyörää, kauniisti valaiseva kuu oli noussut korkealle. Katujen varsiin pystytetyt lyhdyt valaisivat kuitenkin sen verran, että kuun oma loiste ei välittynyt naaraan sieluun asti. Aika surullista. Tästäkin saattoi syyttää kaksijalkoja. Rhiannon taiteili kapeilla laudoilla kaksikon perässä ja Amorin hölötys ei päässyt hänen aivoihinsa asti. Rhiannon ei nimittäin ollut ketterimmästä päästä eikä putoaminen ollut erityisen kaukana. Lopulta maankamara ei ollutkaan enää niin kaukana ja Rhiannonkin saattoi loikata tukevalle pinnalle.
“Huh, sepäs oli! Mutta sitten tärkeimpiin asioihin, bisneksiin. Minun veljeni nimittäin järjestävät tässä kaupungissa bileet.”
//Amor? 😉
