Päivänsäde

603 sanaa | 15 kokemuspistettä | ⚡ KP-boosti käytössä (1.15x)

Olin miettinyt paljon asioita, mitä minä inhosin. Olin jopa laittanut ne inhokkijärjestykseen. Tällä asteikolla numero yksi oli migreenin laukaiseva närkästyminen ja kymppi sekä kehoa että mieltä kurittava kokemus. Synnyttäminen oli ehdottomasti kymppi kaikilla osapuilla. Yhtä lähelle pääsi vain Keijukaisen menetys ja Kharonin petos. Mutta synnyttäminen, se oli täysi kymppi. Ei epäilystäkään.
Härmä hääräsi ympärilläni ja puheli minulle, sen verran minä tajusin tuskan verhoni läpi. Hän antoi minulle jotakin voimakkaasti tuoksahtavaa – itse asiassa niin voimakkaasti, että minulta melkein pääsi yrjö – tahnaa, jonka piti auttaa olooni. Siihen en uskonut hetkeäkään: siinä hetkessä kivuilleni ei tuntunut olevan mitään lievitystä. Olin kuitenkin liian tuskissani – ja sanomattakin epätoivoinen – että nuolin tahnan kuuliaisesti vaahteran lehdeltä.
Sitten alkoi se kamalin osuus. En osaa tarkalleen sanoa, kauanko se kesti, mutta se tuntui yhtä aikaa ikuisuudelta sekä silmänräpäykseltä. Ei aivan yhtä pitkältä ajalta kuin silloin kun olin synnyttänyt ensimmäisen kerran, mutta lähelle. Kun ensimmäinen pentu liukui ulos, olin varautunut ponnistamaan vielä monta kertaa uudelleen.
“Niitä taitaa tulla vain yksi”, Härmä sanoi takapääni luota.
“Yksi?” ähkäisin ja käännyin katsomaan märkää pientä möykkyä, jonka parantajakolli oli siirtänyt lähemmäksi minua. “Jouduinko minä käymään tämän kaiken läpi vain yhden surkean rääpäleen takia?” En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Saatoin tehdä molempia siinä tilanteessa.
Härmän varmistettua, että pentuja todellakaan ei ollut tulossa enempää, lyyhistyin makaamaan pesän lattialle. Kyyhötin paikallani tuijottaen eteenpäin katse sumeana. Kuulin Härmän siirtävän syntyneen pennun vielä lähemmäksi, ja kohta tunsin sen hapuilevan pikkuruisilla tassuillaan vatsani aluetta.
Minä inhosin sitä tunnetta.

Oli kulunut jo useita päiviä siitä, kun pentu oli syntynyt. Härmä oli tullut tuomaan minulle yrttejä ja ruokaa pariinkin kertaan päivässä. En tiennyt, osasivatko muut epäillä hänen poissaoloaan, mutta toisaalta ehkä Härmän menemiset eivät kiinnostaneet muita yhtä paljon kuin minua.
Härmän mukaan pentu oli naaras. Se oli harmaa niin kuin minäkin, mutta nyt kun sen turkki oli kuivunut ja selvästi pörhistynyt, huomasin siinä olevan myös tummempia ja vaaleampia sävyjä. Helpotuksekseni se ei muistuttanut Seesamia juuri lainkaan. Parempi niin – en halunnut ajatella koko kollia enää.
Alusta asti suhtautumiseni pentuun oli ollut varsin välinpitämätön. Annoin sen imeä maitoa ja häärätä lähelläni, mutta sen emollisemmaksi en suostunut ryhtymään. Minun oli ollut vaikea kiintyä Lyraan, Cosmokseen ja Fornaxiinkin silloin kun nämä olivat syntyneet, mutta jopa he olivat tuntuneet läheisemmiltä kuin tämä rääpäle, jonka ei olisi koskaan pitänyt syntyäkään. Ehkä siitä syystä en ollut vaivautunut edes nimeämään sitä vielä.
Minulla oli ollut aikaa miettiä, mitä tekisin, kun palaisin Yhteisöön. Olin kehitellyt valheita, jotka muut välinpitämättömyyttään saattaisivat niellä. Eivät kaikki. Mutta tarpeeksi iso osa.
“Kuinkas täällä voidaan?” Härmän nauku pesän suulta sai minut kääntämään kuononi hänen suuntaansa. Kolli oli tuonut taas mukanaan lisää yrttejä.
“Maitoa tulee vähän heikonlaisesti, mutta sen pitäisi riittää, kun pentuja on vain yksi”, parantaja puheli nuuhkiessaan juuri syömässä olevaa pentua. Minusta se oli potristunut huomattavasti. “Toin kuitenkin lisää purasruohoa tehostamaan sen syntymistä.”
Kolli ojensi yrttejä minua kohti. Katsoin niitä ensin reagoimatta mitenkään. Sitten katseeni lipui pentuun ja siitä taas yrtteihin. Katsahdin Härmään.
“Minkä ikäisenä tuo selviää hengissä ilman maitoa?” esitin kysymyksen tyynesti.
Härmä katsoi pentua hetken. “Yleensä pentujen on juotava emonmaitoa vähintään ensimmäisen kuun ajan, mutta monet imettävät pidempään.”
Nytkäytin hännänpäätäni. “Selviääkö se vähemmällä ajalla?”
Härmän katse palasi takaisin minuun. Näytti siltä, että kolli taisi tajuta, mihin olin pyrkimässä.
“Härmä, sinä otat tuon pennun mukanasi Yhteisöön. Kukaan ei saa tietää, että se on peräisin minusta.” En aikonut pyytää Härmää ottamaan pentua – se jättäisi hänelle tilaisuuden kieltäytyä. Niinpä se oli käsky. “Esitä sen isää; leiki että löysit sen kadulta; sano että se putosi taivaalta – sama se minulle, kunhan sitä ei yhdistetä minuun.”
Ennen kuin kolli ehti vastata mitään, minä lisäsin: “Ja Härmä. Tämä ei ole pyyntö.”

//Härmä?

Author: EmppuOmppu

.

Kirjoittaja: EmppuOmppu