Ametisti
Kuljin pitkin metsänpohjaa verisellä suulla ja vielä verisemmillä tassuilla. Koko kehoni oli siinä punaisessa aineessa, jonka Lakun entinen keho oli vuodattanut päälleni vastikään.
Hurma käveli peloissaan takanani ja arkaili minun lähelle astumista. Hidastin vauhtiani niin, että Hurma ei enää pelkäisi vierelläni oloa. Menin hänen viereen ja naaras sävähti, mutta äkkiä rauhoittui, kun aloin silittämään tämän selkää hännälläni.
”En minä sinua satuta, älä pelkää”, pidin tauon ja mietin seuraavia sanojani. ”Laku oli vaaraksi meille, hän halusi tappaa sinut. Et tiedäkään miten paljon pettureita tässä maailmassa on”, heilautin häntäni pois Hurman selältä keskustelun päättymisen merkiksi. Hurma tiesi, että olin oikeassa, mutta silti näytti hieman varovaiselta kanssani. Naaras ei puhunut mitään hetkeen. Hän vain oli hiljaa ja odotti.
Onnekseni näin edessäni suuren ja kirkkaan vesilätäkön. Se tuntui ja näytti melko huurteiselta, joten päätin pestä siinä vain tassuni. Minun olisi keksittävä jokin tapa, millä saada Lakun veri pois turkistani.
Makasin pedilläni, kun leirissä kuhisi puhe Lakun katoamisesta. En tietenkään voinut sanoa mitään, joten pysyin vain hiljaa ja katselin ympärilleni vihaisesti. Olin varoittanut Hurmaa kertomasta kellekkään, ja hän oli toivottavasti kuullut sanomani ja ymmärtänyt sen sataprosenttisesti.
Hyppäsin vastamainitun kirjavanvalkoisen naaraan viereen, kun eräs Lyran pentu yritti lähentyä tätä uhkaavan oloisena.
”Heipähei”, kuulin tämän sanovan Hurmalle. Liikuin vielä lähemmäs Hurman ja sitä sihinän saattamana. En päästäisi Lyran pentua lähellekkään Hurmaa, sillä se voisi olla katastrofaalinen liike naaraan hengelle.
”Mitä sinä teet? Etkai halunnut satuttaa ystävääni?” Annoin kehoni rentoutua, kun valkoinen naarasoppilas perääntyi Hurman luota. Sähähdin pari kertaa tämän perään ja pian se olikin poissa.
”Ametisti. Miksi sinä nyt noin teit? Ehkä Cassiopeia halusi vain saada keskusteluseuraa”, pudistin päätäni Hurman sanomisille. Tämä ei voinut pitää paikkaansa, sillä kukaan Lyran pennuista ei voinut olla hyväksi tälle maailmalle. Kaikilla niillä oli osa Lyran kylmästä ja vaaeallisesta sydämestä.
”Minä vain suojelen sinua, usko pois. En halua sinulle mitään pahaa, enkä tahdo jättää sinua tästä maailmasta ennen minua.” Henkäisin syvään ja jatkoin puhettani hiljaa: ”Minä – taidan itseasiassa — rakastaa sinua.” En ollut ajatellut, että tunnustaisin rakkauttani enää kenellekkään, mutta Hurma oli ensimmäinen otus, josta aidosti välitin. Tai siis, käytännössä ensimmäinen. En enää ollut sama kissa, kuin silloin. Olin käytännössä uudessa elämässä, joten voisin kenties sanoa Hurmaa ensimmäiseksi rakkaudenkohteekseni -tässä elämässä- .
”Minäkin rakastan sinua!” Hurma alkoi kehräämään ja antoi tilaa minulle omasta pedistä. Varmistin, ettei kukaan nähnyt ja nuolaisin Hurman päälakea ennen tämän viereen asettumista. Me rakastimme toisiamme, ihan oikeasti!
Katselin, miten muutama kissa katsoi minua sekä Hurmaa huvittuneesti. He eivät ymmärtäisi, he eivät koskaan joutuisi menemään saman läpi, kuin minä. Niillä oli onnellinen elämä, eivätkä ne ymmärtäneet todellisen rakkauden päälle. Kun minä vihdoinkin löysin timantin valekivien keskeltä, niin minulle naurettiin. Tämän vuoksi minulle aina sanottiin: ”Keskity itseesi, kenelläkään muulla ei ole väliä”. Näin hän sanoi, ja minä uskoin. Mutta nyt sain vihdoinkin jonkun josta välittää.
Raahasin petiäni kohti Hurman petiä, jotta saisimme lisää tilaa ja suojaa. Ulkona oli alkanut pyryttämään lunta, eikä se katsonut rikkinäisiä ikkunoita rajoina. Lumi ja kylmä hiipivät sisään yhteisön pesään, joten halusin taata edes Hurman viihtyvyyden.
Ohjeistin Hurmaa kääriytymään pesääni, kaksijalan karvaiseen saappaaseen. Hurma toimi ohjeideni mukaan ja pian kertoikin, että hänellä oli paljon lämpimämpi sekä mukavampi olla. Minä vuorostaan makasin Hurman paljon viileämmällä pedillä, mutta ainakin hänellä oli mukava olla.
”Tulehan lähemmäs, rakas”, Hurma kehräsi ja puhui samaan aikaan. Miten kaunis tämän ääni olikaan. Lähestyin naarasta ja kuulin, miten kehräys jatkui. Oliko Hurma todella aidosti onnellinen kanssani?
”Saanko lämmittää sinua?”, Hurma kysyi ja nyökkäsin vastaukseksi. Pian tunsin naaraan karhean kielen turkillani, sillä hän alkoi nuolemaan turkkiani puhtaaksi siihen sataneesta lumesta. Petimme sijaitsi miltei suoraan ikkunan alla, joten karvani olivat jo kerenneet saada päälleensä lumipeitteen.
Ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan minusta tuntui, että voisin kehrätä. Ehkä se olisi heikkouden osoittamista, tai ehkäpä se olikin vain rakkautta. En sitä tiennyt, eikä vastausta ehkä ollutkaan. Mutta tiesin, että kehräsin, vaikkakin hiljaa.
Hurma hymyili ja yritti tehdä tilaa minullekkin pedistään, joka oli oikeasti minun. Minusta kuitenkin vaikutti siltä, ettemme olisi mahtuneet sinne mukavasti, joten kieltäydyin mahdollisimman ystävällisesti.
”Kyllä minä tässäkin selviän”, asetuin mukavampaan asentoon ja toivoin, ettei kukaan tulisi yön aikana tappamaan minua.
Heräsin kivuliaasti. Pahin pelkoni oli toteutunut. Poskeeni sattui, sillä siinä oli pieni purema. Miksi joku olisi käynyt puremassa minua näin vastikään? Nousin heti seisomaan, ja varmistin, että Hurma oli kunnossa. Näin naaraan nukkuvan rauhaisasti, joten en halunnut herättää tätä.
Katselin ympärilleni ja huomasin kaksi pientä keltaista viirusilmää muutaman hännänmitan päässä. Ne katosivat niin nopeasti, etten kerennyt juosta perään. Kenellä yhteisöstä oli keltaiset silmät? Ei, sen täytyi olla jokin muu.
Pudistelin aivan lumessa olevan turkkini ja menin takaisin makaamaan petiini, tällä kertaa pysyen valppampana.
”Oi ei Ametisti!” Näin Hurman kasvot ylläni. Olin nukahtanut, miten näin voisi käydä? ”Oletko kunnossa?” Hurma kuulosti paniikin viemältä.
Tunnustelin poskeani ja se todentotta oli haavoilla. En siis ollut nähnyt unta, vaan joku oli oikeasti tullut puremaan minua, kun olin nukkunut.
”Kyllä minä selviän. Mutta kuka tai mikä – ?”, nousin pystyyn ja ravistelin tuoreet lumet päältäni ympäri kujakissayhteisön pesää jättäen lauseeni kesken.
Hurma nuolaisi haavaa ja sai siitä jotain likaa, sekä kuivunutta verta pois. En vieläkään tykännyt hänen jatkuvasta läheisyydestä, mutta kai minä siitä selviäisin.
”Saitko sinä sentään nukuttua hyvin?” Kysyin hieman katkerana, mutta silti hyvällä ajatuksella. Tiesin aiheuttaneeni itselleni vaaran nukkumalla avoimessa pesässä.
”No kyllähän minä sain ihan hyvin nukuttua. Tärkeämpi on nyt kuitenkin tuo sinun haava, ja meidän täytyy näyttää sitä Härmälle tai Mesiläiselle”, Hurma nyökkäsi kohti parantajien aluetta.
”Eivät he osaa minua auttaa. Voin kyllä pestä sen ihan itsekin”, murahdin Hurmalle aivan kuin olisin jokin pikkupentu, joka ei osannut haavojaansakaan pitää puhtaana.
Hurma tuhahti ja jatkoi aihetta eteenpäin: ”Mitä haluaisit syödä? Eihän meillä paljoa vaihtoehtoja ole, mutta voisimme vaikka käydä etsimässä jotain ruokaa meille ulkoa.”
Pian lähdimmekin ulos, sillä lumisade oli lakannut. Heitin lunta pois roskisten kansien päältä ja kaivelin niiden kohmeista sisältöä. En löytänyt kuin keltaruskean, paksuhkon ja limaisen nahan lisäksi pari homeista tomaattia ja muutaman pähkinän.
”Ametisti, ei tuo toimi. Katsos tätä!” Hurma meni hitaasti kohti ohi kävelevää kaksijalkaa. Hän maukui ja kehräsi, kun taas minä puolestani painauduin roskakorin taakse odottamaan pahinta. Luotin Hurmaan jonkin verran, mutta en uskaltanut itse jäädä kaksijalan armoille. Tietenkin menisin auttamaan häntä, jos kaksijalka yrittäisi kaapata naaraan. En vain tahtonut taas joutua *sellaiseen* tilanteeseen.
Katsoin ihmetyksissäni, kun kaksijalka ojenti Hurman suuhun yhden pitkän oranssin asian ja palan lihaa. Käveltyään takaisin luokseni Hurma pudotti ruokasaaliinsa lumiseen maahan ja sanoi: ”Näitkö? Minähän sanoin!”
Puraisin palan siitä oranssista tikusta, ja yllätyksekseni se ei maistunutkaan aivan hirveälle. Se oli samaan aikaan makea ja tuore.
”Maistahan sinäkin”, miltei kehräsin taas, sillä tämä oli todennäköisesti parasta ruokaa, mitä tulisin saamaan koko Lehtikatona. Kyseistä oranssia juttua piti pureksella melko pitkään, mutta sentään sain siitä mahan täydeksi. Ehkäpä joihinkin kaksijalkoihin pystyikin luottamaan jonkin verran.
Seuraavaksi suuntasin kohti kaksijalan antamaa lihanpalaa, vaikka Hurma oli vielä syömässä omaa osuuttaan siitä oranssista asiasta. Maistoin ensin pienen osan reunasta, ja kun totesin sen maistuvan tuoreelle ja syömäkelpoiselle miltei hotkaisin siitä puolet. Liha oli sitkeää, mutta rasvaista.
Hurmakin oli nyt syömässä sitä samaa lihanpalaa, ja hänkin näytti nauttivan siitä. Varmistin, että hänelle riitti melko tasan puolet ruoasta. Menin istumaan vartiopaikalle taukopaikkaamme reunaan Hurman viimeistellessään ateriaansa.
”Menemmekö me vielä pienelle kävelylenkille?” Hurma ehdotti, vaikka huomasin hänen olevan kylmissään. Halusiko hän miellyttää minua, vai halusiko hän mennä oikeasti kävelemään kylmyyteen?
”Kyllähän me voim–” Hurman päälle iskeytyi suuri määrä lunta vierellämme olevan kaksijalanpesän katon päältä. Hurman käpälä sojotti lumikasasta, mutta mikään ei liikkunut. Paniikissa kaivoin lunta pois naaraan päältä. Onnekseni näin pian hurman päälaen ja hänen kauniit silmät.
Kaivettua vielä hetken Hurma pääsi kaivautumaan pois lumen alta. Nyt hän tärisi, ja oli minun tehtävä saatta lumen peittämä naaras takaisin yhteisön pesään. Hurma vaikeroi matkalla, mutta en saanut selvää tämän sanoista.
Kun pääsimme takaisin makaamaan peteihimme, Hurma todellakin kärsi kylmyydestä. Menin hänen viereen ja kääriydyin tämän ympärille niin hyvin kuin pystyin. Lämmitin häntä parhaani mukaan nuolemalla ja silittelemällä, ja pian hän näyttikin onneksi tokenevan.
”Kiitos Ametisti”, naaras pystyi nyt taas kehräämään. Se oli kaunista ja samalla ihanaa kuultavaa. Hurma oli todellakin tämän maailman paras kissa. Kunpa voisimme viettää lopun ajan yhdessä, mutta tiesin, ettei se ollut mahdollista.
Pian molemmat meistä nukahdimme toistemme viereen.
”Älä välitä heistä…”
”Tapa, älä pelasta…”
”Älä välitä kenestäkään muusta, kuin itsestäsi…”
”Täällä määrään minä…”
”Veri on paras opetus…”

