Ametisti
//Kirjoittaja: Soturikissa
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön lähialueet
Koiria, paljon koiria. Aivan liikaa minulle päihittää yksin. Tiesin, että jäisin tämänlaiseen ansaan. Päivänsäde oli varmasti kaavaillut tätä jo pitkään. Nyt hän viimein onnistui minun tappamisessa. Ainut tehtävä, joka minulle nyt enää jäi, oli Hurman pelastaminen. Hän ei ansainnut kuolla minun typeryyteni takia. Minun piti pystyä pelastamaan hänet.
Peräännyin, kun näin koirat juoksemassa meitä päin. Heidän kimakat haukut tärähtivät korviini. Olin tietenkin hitaampi kuin ne, koska jouduin perääntymään. Onneksi osasin sentään taistella. Taistella tarpeeksi hyvin, ettei hän kuolisi tänään.
En ymmärtänyt miten olin niin tyhmä, etten haistanut koiria ja osannut juosta ajoissa turvaan. Kaipa hajuaistini oli vain niin surkea. Kaipa olin vain huono kissa joka ansaitsi kuolla. Ehkä Päivänsäde oli nähnyt tyhmyyteni läpi.
Kirjavanvalkoinen karvamytty pian kierähti sivultani. Se oli Hurma. Koirat olivat kerenneet jo lähestyä meitä niin paljon, että nyt ei auttanut kuin sihistä ja toivoa Hurman pikaista tokenemista. Hän ei kerennyt nousta ennen kuin yksi koirista keräsi rohkeutensa ja juoksi suoraan Hurman kimppuun. Pelotteluni ei siis auttanut.
Haistoin ja näin sen, verta. Se ei ollut kenen tahansa verta, vaan Hurman verta. Automaattinen suojelunvaistoni kertoi minulle, että nyt oli aika toimia. Vaalea koira katsoi minuun, Hurma suussaan. Veripisarat tahrasivat lumen ja Hurman turkin. Se oli ikävää katsottavaa.
”Te ette tapa häntä!”, yritin parantaa omaa mieltäni murinasihinälläni, vaikka tiesin että se oli turhaa. Koira ei päästäisi irti. Oli aika tappaa.
Hyppäsin tämän koiran päälle. Hän yritti ravistella minua selästään, muttei onnistunut. Löin tätä kovempaa, kuin mitään muuta ennen. Koira älähti tekemästäni haavasta ja tiputti Hurman. Hyppäsin naaraan eteen. Koira saisi mennä minun läpi ennen kuin edes ajatteli Hurmaan koskemista.
”A-ametisti?” Hento ääni rauhoitti minua, hän ei ollut kuollut. Käänsin nopeasti pääni varmistaekseni, etten ollut kuullut harhoja.
”Pysy siinä. En halua sinua kuolleena takaisin”, mau’uin synkkänä. Hän ei ainakaan kuolisi. Siitä olin varma.
Tein itsestäni seinän Hurman eteen, koirat näemmä aprikoivat hieman, mutta he eivät osanneet perääntyä. Seuraava asia mitä huomasin, oli koira syöksymässä minua kohti. Tönäisin Hurman kaikella voimalla suojaan ja kaaduin sitten itse. Jäin koiran alle puristuksiin, sen kuola tippui naamalleni. Sen henki haisi ja läähätys kuului ällöttävänä sekamelskana korvissani.
”Hurma, juokse!” Ääneni oli heikko, sillä koira painoi rintakehääni. Tämä olisi loppuni, tähän minut oli johdateltu.
Hapen puute tuntui keuhkoissani, en sanaut sitä kunnolla. En voinut selvitä tästä. Ainakin Hurma pääsi pakoon.
Yhtä-äkkinen helpotus tuntui eloon jäämisen todennäköisyyksissä, kun joku tai jokin tönäisi äsken henkeäni uhkanneen koiran päältäni. En voinut uskoa silmiäni, se oli… Päivänsäde… He olivat sittenkin tulleet auttamaan. Miksi hän ei halunnut, että kuolin? Miksi hän pelasti minut?
Kaksi koiraa oli enää kukistettavana, sillä molemmat seisoivat edessäni taistelemassa muita kissoja vastaan. Olin ottamassa hieman happea, jotta pääsisin paremmin mukaan taisteluun. Olin tehnyt virheen, oletin että yksi koira oli jo tapettu.
”Varo! Ametisti!” Hurman kauhistunut ääni kantautui korviini, mutta oli jo liian myöhäistä.
Koira kaatoi minut takaapäin, toisin sanoen järkevä veto sen osalta. Tämä yksilö oli voimakkaammasta päästä. Toki minullakin riitti voimaa, mutta olin kuluttanut jo osan siitä. Sen lisäksi koira seisoi päälläni, joten hänellä oli automaattinen etuasema.
Koira toimi nopeasti, hieman liiankin nopeasti. Se otus nimittäin puraisi niskastani, paikasta mistä tapettiin. Paksu turkkini suojasi minua pahemmilta havoilta, mutta se ei vähentänyt kipua. Niskani tuntui siltä, että siihen olisi osunut jonkinlainen… jonkinlainen… kaksijalan painava esine, jossa oli piikkejä.
Elävät kuvat entisestä kaksijalastani heittämässä minua erilaisilla esineillä nousivat tärykalvoilleni. Yritin pudistella niitä pois, mutta en onnistunut.
Tällä kertaa, joku partion muu kissa hämäsi päälläni seisovaa koiraa. Koska koira varmaan luuli että olin kuollut, se lähti toisen kissan perään. En todellakaan ollut kuollut, aijoin taistella siihen asti että olin.
Lämpimät verinorot valuivat selkääni pitkin, mutta yritin olla piittaamatta niistä. Veri oli arkipäivää, minä en kuolisi jonkun toisen hampaisiin. Minua ei enää kiinnostanut Hurma. Minua kiinnosti vain minä. Hän oli jo varmaan, toivottavasti juossut turvaan. Sitä mitä en tiennyt oli Hurman suuri vastustuskyky mennä kauas vaarasta. Hän nimittäin seisoi muutaman ketunmitan päässä minusta.
Hyppäsin taisteluun takaisin.
”Ametisti, EI! Tapat itsesi!” Hänen kauhistunut ääni oli harmillisen paikalla. Hän ei ollut turvassa. Voi voi.
Näin yhden koiran makaamassa maassa, se oli heikkona. Oli minun vuoro kostaa. Löin tätä pari kertaa naamaan, totesin ettei hän reagoinut enää. Päädyin siihen, että minun täytyisi varmuuden vuoksi purra.
”Uuf”, keuhkoni tyhjentyivät. Toinen jäljellä olevista koirista lensi suoraan kylkeeni. Molemmat meistä lensivät takana olleen puuhun, mutta minä otin osuman. Koko kehoni tuntui murskaantuvan puun ja koiran väliin.
Veri. Sitä oli nyt tassuissani, lumessa, Hurmassa, hajuaistissani, suussani, sitä oli kaikkialla. Ajatukseni pyörivät ainoastaan siinä, ennen kuin maailma musteni… … …
KP-boosti käytössä
