Kuiske
//Kirjoittaja: Yuzu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
“Älä tee mitään partiokierrosta raskaampaa muutamaan päivään, ettei haava aukea uudestaan”, Yhteisön parantaja Härmä maukui. Kuiske nyökkäsi kuuliaisesti ja tunsi käpälässään olevan viillon kivun hellittävän, kun parantaja siveli siihen jotakin yrttitahnaa. Oikeastaan Kuiske ei ollut kovinkaan huolissaan omista haavoistaan, vaan tämä pelkäsi Päivänsäteen loukkaantuneen. Jos johtaja oli haavoittunut, syyttäisikö hän asiasta Kuisketta? Hän oli yrittänyt parhaansa puolustaa itseään ja Päivänsädettä, mutta rottia oli ollut vain liikaa. Kuiske tassutti ulos pienestä nurkkauksesta, missä parantajat säilyttivät yrttejään. Hän piti käpäläänsä hieman koholla yrittämättä kuitenkaan näyttää mitään heikkouden merkkejä. Hän kyyristyi nukkumapaikkansa eteen ja nuoli käpäläänsä. Kipu oli hellittänyt jo sen verran, että Kuiske pystyi varata sille hieman painoa. Hän lyyhistyi vuoteelleen ja antoi itsensä nukkua pitkät, makeat unet.
“Sinä siellä!” Terävä huuto sai Kuiskeen ponnahtamaan pystyyn kauhuissaan. Hämyisen pesän varjoista huolimatta Kuiske näki auringon heikot säteet, jotka täplittivät kaksijalanpesän uloskäyntiä. Hän vilkuili hermostuneena ympärilleen. Oliko hän tehnyt jotain väärin? Kuiske erotti varjoissa lihaksikkaan kollin, jonka oransseissa silmissä oli uhkaava loiste. Hän yritti tukahduttaa huokauksen nähdessään Hennon. Kuiske piti Kujakissayhteisöä kotinaan ja sen kissoja perheenään, mutta Hentoa hän vihasi.
“Hento.” Kuiske nyökkäsi teeskennellyn kohteliaasti. “Oliko sinulla jotain asiaa minulle?”
“Mene partioimaan. Rottia on nyt paljon liikkeellä, eikä sinusta ole mitään hyötyä täällä laiskottelemassa.” Kollin ääni oli kylmän halveksuva.
“Kuten haluat”, Kuiske kuittasi, mutta samalla tätä ärsytti Hennon pomotteleva käytös. Viimeksi Päivänsäde oli ollut heidän johtajansa, eikä tuo hiirenmielinen Hento. Kuiske lampsi ulos nukkumanurkastaan, tuntien vieläkin vanhemman jäsenen pistävän tuijotuksen selkäpiissään.
Partioidessaan ympäri kujia, Kujakissayhteisön reviiriä, Kuiske haistoi kummallisen hajun. Se oli kissa – mutta ei kukaan Yhteisön jäsenistä, siitä hän oli varma. Mitä vieras kissa teki heidän reviirillään? Hän seurasi hajujälkeä pitkin kujia, kunnes se voimistui – ja silmänräpäyksessä hänen edessään seisoi pienikokoinen naaras, jonka turkissa oli yhä pehmeää pentukarvaa. Naaraan kaulassa oli punainen panta, josta roikkui pieni helisevä kivi. Kuiske ei tiennyt, tuliko hänen hyökätä. Tämä kotikisu ei kuitenkaan vaikuttanut kovin suurelta uhalta.
“Mitä sinä teet reviirillämme?” Kuiske kysyi.
“Minä karkasin kotiväeltäni! Haistoin muita kissoja, ja sitten tulin tänne. Missä sinun kotiväkesi asuu?” naaras selitti ja kyseli asioita niin paljon niin nopeaa tahtia, että Kuiske ei pysynyt perässä.
“En asu kaksijalkojen kanssa. Asun Kujakissayhteisössä, ja sinä olet nyt meidän reviirillämme”, Kuiske toisti asiansa uudelleen. Naaraan silmät levisivät suuriksi ihmetyksestä.
“Mistä sitten saat ruokaa? Voi, ovatko kaksijalkasi hylänneet sinut?” Hänen silmänsä pyöristyivät säälistä. Kuiske ravisteli päätään ärtyneenä. Ei hänen tarvitsisi vastata kotikisun kysymyksiin – hänet olisi pitänyt häätää pois heti.
“En ole koskaan asunut kaksijalkojen kanssa. Synnyin kulkukissana, ja nyt olen kujakissa”, Kuiske vastasi antaen puhtaan ja rehellisen vastauksen.
“Minäkin haluan olla kujakissa! Olen tosi hyvä vaanimaan kujilla ja syömään niiden roskapönttöjen makoisia tähteitä. Kaksijalkani antavat minulle monesti kestiensä tähteet, ja ne ovat niin hyviä!” kotikisu huudahti innokkaasti. Kuiske pudisti päätään pahoittelevan torjuvasti. Päivänsäde ei ikipäivänä ottaisi joukkioonsa kotikisupentua, joka ei ymmärtänyt mitään reviireistä tai rajoista.
“Kujat ovat meidän reviiriämme. Et kuulu Kujakissayhteisöön, joten et saa tulla tänne.” Kuiske yritti selittää nuorelle kotikisulle asian mahdollisimman selkeästi. Juuri silloin kujien poikki kajahti möreä kaksijalan huuto. Se tuntui kuuluvan melko läheltä, ihan kuin se kaksijalka olisi etsimässä jotakin. Nuori kotikisunaaras höristi korviaan ja vastasi huutoon kovaäänisellä maukumisella.
“Se on minun kotiväkeäni! Nähdään taas, outo kujakissa!” tämä huikkasi viilettäessään kohti kaksijalan kutsuvaa ääntä. Kuiske ei voinut sanoa samaa – tämä nimittäin toivoi, että pentu pysyisi aina jatkossa pesässään.
