Cosmos
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Hopeanharmaa naaras, jonka Cosmos oli haastanut lätäköiden yli hyppelyyn, oli leikissä raivostuttavan hyvä pitkine jalkoineen. Cosmos ei kuitenkaan epäillyt omia taitojaan – hänhän oli paras kaikessa!
Pentu janosi lisää haastetta peliin, ja hän valitsikin koko ajan edellistä isomman lätäkön, vaikka hänellä oli ollut ehkä hitusen vaikeuksia ylittää aiemmatkin. Sitä hän ei tietenkään myöntäisi kellekään – ei itselleen eikä kilpakumppanilleen.
Cosmos keikutti hieman takapäätään samalla kun valmistautui elämänsä loikkaan. Seuraava ltäkkö oli valtava! Hän ei kuitenkaan epäillyt hetkeäkään pystyvänsä hyppyyn, sillä olihan hän selvinnyt aiemmistakin niin mallikkaasti.
Kun kolli viimein ponnisti ilmaan, hän tunsi kotvan miltei lentävänsä. Ilmavirran pörröttäessä hänen turkkiaan hän kuvitteli riemuissaan näkevänsä naaraan ilmeen, kun hän laskeutuisi sulavasti jättilammikon toiselle puolelle.
Läts!
Vesipisaroita lenteli ympäriinsä, kun pennun takajalat läsähtivät lätäkköön. Cosmos haukkasi henkeä epäuskoisena ja kiirehti äkkiä pois vedestä. Hänen järkyttynyt katseensa liukui väreilevästä lätäköstä hopeanharmaaseen kissaan, joka ei selvästikään ollut näkemästään vaikuttunut.
”E-en osunut veteen!” Cosmos intti, edelleen tolaltaan juuri tapahtuneesta tragediasta. ”Onnistuin kyllä!”
Mutta naaraan ilme ei värähtänytkään – hän ei uskonut Cosmosta! Cosmos puristi kynsillään maata, ja shokki muutti muotoaan epäoikeudenmukaisuuden tunteen kautta kiukuksi.
”Et sinä voittanut mitään! En minä osunut veteen!” hän väitti kivenkovaan, sillä ei kestänyt ajatusta häviämisestä. Häviäminen tarkoitti samaa kuin häviäjä, eikä Cosmos ollut sellainen! ”Minä voitin, sillä en koskenut kertaakaan veteen, ja viime lätäköllä sinä läsähdit veteen kuin olisit luullut olevasi kala!” Kollipentu tuijotti naarasta silmät säkenöiden, ja naaras sihahti.
”Mikä sinua vaivaa…” Murahdus oli niin hiljainen, että sitä hädin tuskin kuuli, mutta Cosmoksen huomio kiinnittyi siihen välittömästi. Naaraan äänensävy sekä ilmeet ja eleet olivat kuin myrkkyä nuorelle pennulle, jonka itsetunto oli juuri kokenut kovan kolauksen. Hän ei kaivannut enää yhtään enempää arvostelua keltään.
”Mikä itseäsi vaivaa?! Olet aivan hiirenaivoinen!” Cosmoksen karvat pörhistyivät ja hän sähisi vihaisena ja loukkaantuneena. ”Olet yhtä typerä kuin kaikki muutkin!” Hän ryntäsi naaraan ohi leirin uloskäyntiä kohti, eikä hänen vauhtinsa hiljentynyt edes tunnelin suun tullessa vastaan. Pentu oli aivan liian kuohuksissaan välittääkseen säännöistä, jotka koskivat leiristä poistumista. Hiiteen kaikki säännöt!
Cosmos luisui pysähdyksiin vasta piikkihernemuurin toisella puolella, jossa hän pysähtyi tasaamaan hengitystään ja räpyttelemään silmiään, jotka olivat täyttyneet kuumista, katkerista kyynelistä. Hän niiskaisi nenäänsä ja katsahti ympärilleen, alkuun säikähtäen metsän suuruutta. Puiden epäjärjestelmälliset rivistöt näyttivät jatkuvan loputtomiin, ja joka puolelta leyhähti uusia, outoja tuoksuja, joita hän ei ollut haistanut ennen.
Hänen huomionsa oli niin keskittynyt uusien asioiden tutkimiseen, ettei hän heti kuullut takaansa tunnelista lähestyviä askelia.
//Ruusunen?
