Rubiini
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Eloklaanin reviiri
//TAISTELUTARINA (ainoastaan viimeinen kappale on taistelua, eli siis 460 = 4TaP)
Myyrän kallo tuntui vainoavan Rubiinia. Aina kun hän havahtui mietteistään, se oli ilmestynyt johonkin hänen lähelleen – aivan kuin joku olisi pilaillut hänen kustannuksellaan ja liikuttanut sitä silloin kun hän ei katsonut. Aluksi asia oli vaivannut häntä kovasti, mutta ajan mittaan hän oli tottunut mysteerisen kallon läsnäoloon. Siinä oli jotakin sellaista, joka toi hänelle sanatonta lohtua.
“Jutteletko taas Pähkinälle?” Rubiini käänsi korvansa kohti Deimosta, joka oli tassuttanut hänen viereensä huomaamatta. Hän oli ollut niin keskittynyt katselemaan kalloa, ettei ollut pannut merkille muuta ympäristöä. Jokin Deimoksen kysymyksessä kuitenkin särähti hänen korvaansa – ja pahasti.
“Pähkinä on kuollut”, Rubiini luimisti korviaan katsahtaessaan Deimokseen hieman hämillään. Rubiinin reaktio näytti saavan myös Deimoksen hämmentymään, mutta sitten tämän ilme kirkastui kuin tämä olisi juuri hoksannut jotakin.
Deimos pudisteli päätään. “Niin, totta. Anteeksi”, kolli maukui pahoittelevasti. Hänen päänsä kallistui mietteliäännäköisesti. “Tulin vain muistuttamaan, että sanoit aamulla lähteväsi kanssani saalistamaan.”
Rubiini kurtisti kulmiaan – oliko hän luvannut sellaista? Hän ummisti hetkeksi silmänsä ja yritti muistella aamun tapahtumia, mutta jostain syystä kaikki hänen muistikuvansa siltä ajalta olivat utuisia ja vaikeasti tavoitettavissa. Kun hän yritti saada kiinni jostakin muistosta, se tuntui lipuvan kauemmaksi hänestä.
“Aivan, kyllä”, Rubiini ravisteli päätään, vieläkään muistamatta käyneensä minkäänlaista keskustelua aiemmin päivällä Deimoksen kanssa. Hänellä ei kuitenkaan ollut tähdellisempääkään tekemistä tällä hetkellä, joten hän voisi yhtä hyvin lähteä saalistamaan kollin kanssa. “Milloin mennään?” Hän levitti naamalleen ystävällisen hymyn.
Iltapäiväaurinko kultasi metsän, jossa tuoksui eloon heräilevä luonto, kun lumen alta paljastuivat hiirenkorvan ensimmäiset vihreät kasvit. Rubiini loikki astinkiveltä toiselle muutama hännänmitta Deimoksen jäljessä heidän ylittäessään jokea, jonka pinnalla näkyi yhä isoja jäälauttoja. Toisella puolella he lähtivät Deimoksen kanssa kumpikin eri suuntiin.
Rubiini suuntasi kohti metsän rajaa suu raollaan maistaakseen mahdolliset riistaeläimet, jotka saattoivat oleskella lähistöllä. Ei mennyt aikaakaan, kun hänen kielelleen laskeutui pehmeä hiiren tuoksu, joka sai hänen suunsa vettymään. Albiino lähti hiipimään hajujäljen perässä matalana ja ääneti. Mitä vahvemmaksi hiiren haju tuli, sitä nopeammin Rubiinin sydän alkoi takoa. Veri kohisi hänen korvissaan, ja hänen kyntensä työntyivät ulos, kun hän näki harmaan vilahduksen sulaneen lehtikasan päällä.
Täysin vaistojensa johdattamana Rubiini teki syöksyn saalista kohti kynnet ojennettuna. Hiiri päästi kimeän vinkaisun, kun Rubiinin kynnet takertuivat sen turkkiin ja pusersivat sen maata vasten. Naaras piti rimpuilevaa jyrsijää tassujensa välissä, tutkaillen sitä punertavalla katseellaan.
“Ole kiltti. Tapa minut!” Hiiri puhui Pähkinän äänellä. Rubiini siristi silmiään. “Olet paras ystäväni. Parhaat ystävät auttavat tällaisissakin asioissa. Eivätkö autakin?” Pienet, mustat nappisilmät katsoivat häneen vetoavasti.
“Olet oikeassa.” Rubiini lipaisi suupieliään. “Niin parhaat ystävät tekevät.” Nopealla liikkeellä hän tarttui eläintä päästä kiinni ja veti sen irti. Verta suihkusi hänen valkoiselle turkilleen, ja hän viskasi pään menemään.
Lähistöltä kuului askeleita. Rubiini nosti punaiseksi värjäytynyttä kuonoaan ja nuuhki ilmaa – eloklaanilaisia! Hän nousi nopeasti ylös ja lähti liikkumaan hajun suuntaan kuin olisi vaaninut saalista. Pian hänen näkökenttäänsä osui punertava turkki puiden takana, juuri ja juuri metsän ulkopuolella.
“Päästä minut tästä… En parane enää.. Sinun täytyy tehdä se”, Pähkinä kuiski hänen päässään. Rubiinin häntä nytkyi pahaenteisesti, kun lähti lähestymään suurempaa kollia. Kissa ei ollut vielä huomannut häntä, ja kun tämä viimein tajusi kääntyä katsomaan sivulleen, Rubiini oli jo tämän kimpussa.
“Mitä ihmet-” Eloklaanilainen horjahti Rubiinin loikatessa tämän niskaan ja ryhtyessä repimään hampaillaan tämän poskea. Samalla hän porasi kynsiään kollin turkkiin, mikä sai tämän ulvahtamaan kivusta.
Rubiini hyppäsi pois soturin päältä sellaisella voimalla, että se sai kollin menettämään tasapainonsa kokonaan. Se antoi Rubiinille tilaisuuden hyökätä kissan haavoittuvaisemman vatsapuolen kimppuun. Juuri kun hän oli aikeissa upottaa hampaansa kollin vatsaan, tämä sai jostakin voimansa takaisin ja läimäisi naarasta pään sivuun suurella käpälällään. Isku oli niin tuju, että Rubiinin korvissa sirisi hetken.
Sivusilmällä hän näki, että eloklaanilainen yritti nousta uudestaan. Rubiini sivuutti tykytyksen takaraivossaan ja kävi uuteen raivokkaaseen hyökkäykseen, antamatta kollille tilaisuutta toipua. He pyörivät maassa hyvän tovin, kunnes Rubiinin onnistui päästä tämän kaulan alle. Hän pureutui kissan pehmeään kaulaan ja tunsi lämpimän veren purskahtavan suuhunsa. Eloklaanilaisen kurkusta kuului kurlutusta ja tämä yritti yhä huitoa Rubiinia tassuillaan, mutta liikkeet hidastuivat joka lyönnin jälkeen. Rubiini ei päästänyt irti, ennen kuin kissa valahti maahan kyljet vaivalloisesti kohoillen.
Hän katseli kollia, jonka vihreissä silmissä oli kivusta lasittunut katse. “Älä huoli, minä päästän sinut pois tästä kivusta”, hän maukui myötätuntoisesti kissalle, joka ei kuitenkaan enää liikkunut.
“Rubiini?” Rubiini käänsi tyynesti katseensa heitä kohti hölkkäävään Deimokseen, jonka naamalla oli kireä ilme. Kollin silmissä välähti kauhuntapainen, eikä Rubiini ymmärtänyt, mistä se johtui.
“Pähkinä halusi pois kivuistaan”, hän selitti Deimokselle rauhallisella äänellä, vilkaisten ohimennen eloklaanilaisen ruumista, jonka kaulassa olevasta haavasta pulppusi vuolaasti verta, “joten minä autoin häntä – aivan kuten parhaat ystävät tekevät.”
Deimos näytti hetken ajan avuttomalta, mutta sitten hänen korvansa nousivat pystyyn, kun kauempaa kuului hätääntynyt huuto.
“Lehmusjalka? Lehmusjalka!” Toinen, punertavaturkkinen eloklaanilainen tuli heitä kohti juoksujalkaa, ja tämän turkki sojotti viimeistä karvaa myöten pystyssä.
Rubiini räpytteli silmiään ihmeissään, kun Deimos asettui hänen eteensä ja viittoi häntä hännällään menemään kauemmaksi. Deimoksen olemuksesta Rubiini arvasi, että tämä tiesi heidän eteensä muristen pysähtyvän kollin entuudestaan. Eloklaanilainen kyyristyi järkytyksestä tolaltaan toisen kollin ruumiin viereen ja yritti tuuppia tätä kuonollaan. Lehmusjalaksi kutsuttu kissa ei kuitenkaan reagoinut. Rubiini oli päästänyt hänet kivuistaan, aivan kuten Pähkinä oli halunnut.
“Lieskakajo”, Deimos yritti puhua punertavaturkkiselle soturille, jonka hurjistunut katse oli nyt kohdistunut Rubiiniin, jonka rähjääntynyt ja verinen turkki paljasti hänen tekonsa, “Rubiini ei tehnyt sitä tahallaan! Hän ei ole ollut oma itsensä – hän on sairas!”
Rubiini ei ymmärtänyt, mistä hänen toverinsa puhui. Hän ei ollut sairas vaan Pähkinä oli. Hän oli auttanaut Pähkinää. Nyt Pähkinä ei ollut enää sairas.
//Lieska?
