Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Kun luulin jo päivieni olevan luetut, pelastus saapui: Kuulin Kharonin äänen kajahtavan jossakin ketun takana, ja samassa peto kääntyikin vastaamaan kumppanini iskuihin. Jäin kyyhöttämään juurakkoon kivun ja pelon lamaannuttamana. Jokin oli hullusti – en ollut ennen tuntenut näin vahvoja supistuksia. Piru meidät periköön, jos nämä kirotut pennut tahtoivat ulos tällaisella hetkellä!
Taistelun jatkuessa ulkona kipu vain voimistui. Suustani pääsi tuskan värittämä vingahdus, ja hengittäminen muuttui yhtäkkiä vaikeammaksi. Suljin silmäni ja yritin keskittyä hapen saamiseen.
“Päivänsäde?” Joku tökkäsi minua lonkkaan. “Älä sinäkin jätä minua, ole niin kiltti…”
Kharonin ääni toi minut takaisin kivuliaasta transsitilasta, johon olin vajonnut hengitysyritysteni aikana. Kohdistin hieman utuisen katseeni kumppaniini, joka oli kömpinyt luokseni juurakon alle ja katsoi nyt minua paniikissa.
“Päivänsäde, mikä sinulla on?”
Raotin suutani vastatakseni, mutta sanojen sijaan sieltä pääsikin kimeä vinkaisu. Supistukset ravistelivat koko kehoani, ja tunsin, miten kyyneleet tulvivat silmiini. “Pennut… ne tulevat nyt”, ähisin. Kharon näkyi menevän yhä enemmän paniikkiin, ja sen näkeminen sai myös minut panikoimaan. Haukoin henkeä pakokauhuisena, peläten henkeni edestä.
“Haenko apua leiristä?” kumppanini onnistui kysyä, mutta pudistelin rivakasti päätäni.
“Ei”, vastasin nieleskellen kyyneleitäni, “haluan sinun olevan täällä. En halua olla yksin.”
Kharon nyökkäsi vähän, mutta hän ei selvästikään tiennyt, mitä hänen olisi kuulunut tehdä. Olin itsekin aivan kuutamolla, ja ainoa asia, josta olin tietoinen, oli pentujen vääjäämätön syntyminen juuri nyt ja täällä.
“Päivänsäde, sinäkö siellä?”
Kharonin korvat ponnahtivat pystyyn, kun jostain ulkoa kuului uusi ääni. Olin niin tuskissani, etten melkein kuullut sitä saati kyennyt tunnistamaan, kenelle se kuului.
“Odota tässä”, Kharon sanoi yhtäkkiä ja peruutti ulos juurakosta. Mieleni olisi tehnyt huutaa hänen peräänsä ja anella häntä jäämään kanssani, mutta kykenin vain ulisemaan.
Pian luokseni ryömi Leopardi, joka katsoi minua huolestunut kiilto silmissään. Toisin kuin Kharon, naaras ei mennyt paniikkiin tilani huomatessaan, vaan kyykistyi rauhallisesti vierelleni ja ryhtyi lipomaan korviani.
“Ei mitään hätää, Päivänsäde kultaseni”, leopardilaikkuinen naaras vakuutteli tyynnyttelevällä äänellä ja hymyili minulle rohkaisevasti. “Sinä selviät tästä. Olen tässä apunasi.”
Leopardi auttoi minua pääsemään parempaan asentoon, ja hän pyysi Kharonia noutamaan jostakin lujan kepin. Kumppanini palasi pian kepin kanssa ja asetti sen leukojeni väliin Leopardin ohjeistuksen mukaisesti. Supistusten muuttuessa yhä sietämättömämmiksi puristukseni kepistä lujeni, ja olin aivan varma, että se kohta napsahtaisi katki.
“No niin, kullannuppu, kun tunnet seuraavan supistuksen tulevan, ponnista oikein lujasti.” En ollut ihan varma, mitä Leopardi ohjeellaan tarkoitti, mutta kun tunsin seuraavan supistuksen ravistelevan kehoani, jännitin lihaksiani ja yritin saada pennut tulemaan ulos sisältäni. Se ei kuitenkaan onnistunut ensimmäisellä kerralla, joten Leopardi kannusti minua toistamaan saman uudelleen seuraavalla kerralla.
Uuden supistuksen iskiessä laitoin kaiken peliin. Hampaani upposivat syvälle keppiin, ja tunsin oloni yhtäkkiä helpottavan. Vilkaisin voipuneena takapäätäni kohti ja näin Leopardin siirtävän jotakin syrjään. Hän nappasi hampaillaan jonkinlaisen kalvon pois vastasyntyneen pennun ympäriltä, ja sen sisältä paljastui pieni, valkoinen kissanpentu. Leopardi laski pennun Kharonin eteen ja pyysi tätä nuolemaan pentua tarmokkaasti, kunnes se alkaisi pitää ääntä.
Sillä välin keskityin itse uuteen ponnistukseen, jonka tulemisessa kesti hetki, sillä supistusten välissä oli lyhyt tauko. Kun ne alkoivat taas, jatkoin ponnistamista niin kauan, että ulkona oli toinen pentu. Viimeinen, kolmas pentu syntyi melkein heti toisen perään, ja samalla kun Leopardi puhkoi ensin tulleen pennun kalvoa, nappasin itse kolmannen pennun eteeni ja kuorin sen hieman kömpelösti esiin verisestä pussista. Seurasin Leopardin esimerkkiä ja nuolin tummanharmaata pentua lyhyin, ripein kielenvedoin, kunnes se alkoi kiemurrella ja miukua.
Lopulta vatsani vieressä oli kolmen pennun kasa. Kaikki kolme pentua omasivat tummanharmaata ja valkoista turkissaan. Ensimmäisenä syntynyt pentu oli melkein täysin valkoinen, keskimmäisenä syntyneen turkissa kumpaakin väriä oli melko tasaisesti ja kolmas pentu oli minun tapaani tummanharmaa lukuun ottamatta valkoista väriä kasvoissa ja etutassuissa.
“Naaras ja kaksi kollia”, Leopardi ilmoitti hymyillen, osoittaen samalla hännällään pentujen sukupuolet. “Onneksi olkoon! Pärjäsit todella hyvin.” Naaras kehräsi ja kurkotti nuolaisemaan korviani uudestaan.
Töllistelin väsyneenä kolmea jälkikasvuani, jotka olin juuri tuskan ja monen mutkan kautta tuonut tähän maailmaan. Kaikki näyttivät terveiltä ja hyvinvoivilta, vaikka enhän minä juuri mitään pennuista tiennyt. Pääasia, että ne olivat elossa, kuten myös minäkin.
Vilkaisin ensin Leopardia ja sitten Kharonia, jonka katse oli tiukasti kiinni pennuissa. Kolli vaikutti olevan onnensa kukkuloilla, ja sen näkeminen kevensi hieman omaakin oloani. Ehkä tästä jotenkin selvittäisiin. Ei kai pentujen kasvattaminen kovin vaikeaa voinut olla?
“He ovat niin upeita”, kumppanini henkäisi ihastuksissaan ja tuli lähemmäksi katsomaan. Hänen katseestaan paistoi ylpeys, ja hänen tyytyväinen kehräyksensä tarttui myös minuunkin. Niin – olivathan ne aika suloisia omalla oudolla tavallaan. Tosin nyt ne näyttivät enemmän märiltä rotilta kuin sööteiltä kissanpennuilta, mutta tuskin omassa ulkonäössänikään oli kauheasti kehumista tällä hetkellä.
Kun olimme ihastelleet pentuja oman aikamme, päätin, että meidän olisi paras viedä ne leiriin. En voinut sanoa tuntevani oloani erityisen turvalliseksi, kun vähän matkan päässä makasi verinen ketun raato. Sitä paitsi, veren haju saattaisi houkutella lisää petoja, eikä kukaan meistä varsinaisesti ollut tällä hetkellä taistelukunnossa.
Kukin meistä nappasi yhden pennuista kannettavakseen, ja matkalla leiriin otin tukea Kharonista, sillä oloni oli yhä kovin voimaton poikimisen jäljiltä. Voimattomuuden lisäksi minulla oli myös melko epätodellinen olo – kannoin juuri suussani yhtä niistä palleroista, jotka olivat vallanneet sisälmykseni parin kuun ajaksi. En ollut koskaan tuntenut mitään näin voimakasta, ja se tuntui samaan aikaan hyvältä ja kamalalta.
Leirissä veimme pennut sotureiden pesään alemman tason onkaloon, jossa petinikin sijaitsi. Saimme muilta Yhteisön jäseniltä osaksemme hämmästyneitä katseita, jotka saivat korvani kuumottamaan vaivaantuneesti. Laskimme pennut sammalille.
“Voi että ne ovatkin niin ihania!” Leopardi lirkutti jo viidettä tai kuudetta kertaa. Hän puski päällään kaulaani. “Jätän teidät nyt hetkeksi keskenänne. Huikatkaa, jos tarvitsette jotakin!”
Nyökkäsin naaraalle kiitollisena, hymyillen väsynyttä hymyä. Kun tämä oli mennyt, asetuin makaamaan pentujen viereen ja oikaisin itseni kyljelleni, jotta pennut pääsisivät juomaan maitoa, koska niin kai niiden kuului tehdä. Toivoin, ettei minun tarvinnut erityisemmin ruveta ohjeistamaan niitä siinäkin.
Onneksi jälkikasvuni olivat sen verran fiksuja, että ne älysivät seurata maidon tuoksua nisilleni ja ruveta juomaan. Huokaisin ja käänsin katseeni Kharoniin, joka ei ollut vieläkään lopettanut hymyilemistä. Tuntui hassulta ajatella, miten kolli ollut vielä tänä aamuna kuin yksi myrskyn merkki, mutta nyt hän oli taas oikea herra Aurinkoinen. Kurkustani pääsi huvittunut hyrinä, ja se sai kumppanini siirtämään katseensa minuun.
//Kharon? Lyrakin saa jatkaa 😀
