Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön lähialueet
Tätä puolta Kharonista näin aniharvoin: hän oli rennompi kuin yleensä ja vitsaili ilman, että siihen oli piilotettu ivallista piikkiä. Se sai hymyn leviämään minunkin naamalleni. Olimme tunteneet kollin kanssa useita kuita, mutta siitä huolimatta tällaiset yhdessä vietetyt, huolettomat hetket olivat hyvin harvinaisia. Yleensä tapasimme toisiamme vain harjoitusten tai partioinnin merkeissä, sillä muuten tämä tuntui välttelevän minua kuin ruttoa.
”Vai niin”, hymähdin takaisin kollille, joka oli kehottanut minua pysymään kaukana vesistöistä tai hänen lähellään, jotta hän voisi pelastaa minut, mikäli joutuisin veden varaan. ”Siinä tapauksessa saat kyllä luvan tulla pelastamaan minut joka kerta, kun tipun johonkin jorpakkoon, tai revin sinulta korvat päästä.” Levitin kasvoilleni ilkikurisen virneen.
Kharon naurahti, eikä virne pyyhkiytynyt hänen naamaltaan. Tiesin, että alkoi olla jo myöhä, mutta en halunnut palata vielä takaisin. Halusin nauttia tästä hetkestä Kharonin kanssa, kunnes se olisi ohi.
Lehtisade oli saapunut. Vaaleanharmaaseen kivikatuun ilmestyi tummia täpliä, kun sadepisaroita tipahteli sille taivaalta. Puista varisi värikkäitä lehtiä tuomaan väriä kaksijalkalan harmaaseen ulkoasuun.
”Minne olemme menossa?” Kharonin ääni kysyi vierestäni. Katsahdin kolliin salaperäisesti virnistäen.
”Sitten näet!” hihkaisin ja jatkoin kävelemistä. Kuulin Kharonin tuhahtavan. Olin pyytänyt häntä mukaani kävelylle, mihin tämä ihme kyllä oli suostunut. Eilen metsästäessäni olin löytänyt metsästä upean paikan, jossa lehtisateen väriloisto oli parhaimmillaan, ja halusin ehdottomasti näyttää sen Kharonille. Olin varma, että myös hän ihastuisi siihen.
Asutus kävi harvemmaksi, mitä pidemmälle kävelimme. Metsän raja tuli näkyviin, ja nopeutin askeliani. Kharon sen sijaan näytti vihdoin pääsevän kulkemaan normaalia vauhtia, sillä aiemmin hän oli joutunut hidastelemaan, jotta olimme voineet kulkea rinnakkain.
”Juostaan kilpaa!” ilmoitin varoittamatta ja näpäytin kollia lapaan hännälläni. Samassa ampaisin juoksuun. Kharon lähti perääni, eikä häneltä mennyt kauaakaan saada minua kiinni. Laikukas kolli viiletti ohitseni häntä perässä hulmuten, ja jäin auttamatta toiseksi.
Kharon pysähtyi vasta metsään päästyään ja kääntyi katsomaan minuun hieman omahyväisesti hymyillen. ”Taisin voittaa.”
”Koska minä annoin sinun voittaa”, tokaisin ensin mukamas pahastuneena, mutta huvittunut virne valtasi nopeasti naamani ja purskahdin nauruun. Vedin sitten syvään henkeä ja hillitsin itseni. ”Haluan näyttää sinulle jotakin.” Kävelin Kharonin ohitse syvemmälle metsään ja käännyin siihen suuntaan, mistä kuului puron soliseva ääni.
Tuokion päästä tulimme kapean puron varrelle, jonka ympärillä kasvoi paljon lehtipuita, joiden lehdet olivat värjäytyneet ruskan väreistä. Osa lehdistä oli tippunut jo maahan. Virran mukana kulki satunnaisia lehtiä. Vesi oli kirkasta ja sen läpi näki matalaan pohjaan, jossa oli kiviä ja vanhoja lehtiä.
Katsahdin Kharoniin odottavasti. ”Eikö olekin kaunista?” henkäisin hiljaa, kuin mikään ylimääräinen ääni olisi voinut tuhota paikan harmonian.
//Kharon?
