Roska
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Kolmen päivän kuluttua Cosmos tuli kuin tulikin lopulta taas luokseni kysymään, joko olin tehnyt päätökseni. En ollut yllättynyt siitä lainkaan, ennemminkin olin vain iloinen, vaikkei se ulospäin näkynytkään. Pidin ilmeeni vakavana, kun valkoturkkinen kolli oli kävellyt luokseni pesän syrjäisimpään kolkkaan. Cosmos näytti malttamattomalta, kun hän kyseli päätökseni perään. Kieltämättä nämä kolme päivää olivat olleet melko pitkästyttäviä, sillä itse olin myös tehnyt päätökseni heti, kun Cosmos oli ehdottanut lähtemistä. Minun täytyi kuitenkin ylläpitää kehittelemääni roolia ja siksi valehdeltava, ettenkö muka olisi vielä tehnyt silloin päätöstä. En halunnut paljastaa Cosmokselle liikaa siitä, kuka minä todella olin. Siristin keltaisia silmiäni ja vilkaisin pesässä hääriviä kissoja. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän meihin erityisemmin huomiota, mutta toisen kissan kanssa juttelu muiden ympäröimänä ahdisti. Erityisesti juttelu Cosmoksen kanssa, sillä valkoturkkinen kolli tunnettiin siitä, ettei hän ollut mikään hiljaisin tapaus. Huonolla tuurilla hän vetäisi hetkessä muiden huomion meihin ja kaikki tulisivat lopun ikäänsä muistamaan minut Cosmoksen ystävänä ja kissana, joka veti huomiota puoleensa. Ajatuskin siitä sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, joten nousin kylmän rauhallisesti ylös ja viitoin Cosmoksen sanattomasti perässäni kohti pesän uloskäyntiä.
”Ai, mekö menemmekin ulos”, kuulin valkoturkkisen kollin tokaisevan. Perässäni kuuluvien askeleiden perusteella kolli seurasi minua läpi tomuisen alakerran aina pesän uloskäyntinä toimivalle ikkunalle saakka. Kohtasin mahdollisimman neutraalina sisäänkäyntiä vartioivan Mesiläisen ilmeettömät, keltaiset silmät. Veljestäni – eikä sen koommin minustakaan – saanut lyhyen kohtaamisemme aikana pienintäkään tunnetta irti. Lyhyt kohtaaminen oli ohi hetkessä, kun loikkasin ikkunalaudalta alas ja laskeuduin ketterästi kaksijalkalan kiviselle pohjalle. Cosmos seurasi minua tiukasti kannoillani. Käännyin pesän nurkalta oikealle vievälle suuremmalle kadulle ja jatkoin sitä pitkin pesän seinää myöten. Jouduin kuitenkin pitämään pienen välimatkan seinään, sillä sitä verhoilivat hallitsemattomasti kasvamaan lähteneet pensaikot, joita kaksijalat eivät olleet siistineet aikoihin – ne olivat olleet tuollaisia koko elämäni ajan.
”Minne me menemme?” Cosmos kyseli perässäni malttamattomana ja kiri nopeasti minut kiinni. Vilkaisin rauhallisesti kollikissaa ja vastasin hänelle rauhoitellen:
”Emme kauas, malta vain pieni hetki.”
Kuulin kollin mutisevan jotain epämääräistä vastaukseksi, mutta niin hän vain kenties uteliaisuuttaan tyytyi seuraamaan minua vielä parin kaksijalanpesän päähän. Kun olimme mielestäni kyllin kaukana kotipesästämme, pysähdyin ja loikin kulkemamme pienen ukkospolun toiselle reunalle aivan suuremman ukkospolun reunalle. Hirviöitä liikkui tähän aikaan päivästä vain vähän, joten polun ylittäminen kävi vaivattomasti. Cosmos seurasi minua yhä sinnikkäästi aina ukkospolun toisella puolella sijaitsevalle, hieman syrjäisemmälle kujalle. Tiesin kujan toisessa päässä olevan pieni viheralue, jonka pensaikoissa usein tarkkailin kaksijalkoja ja heidän pentujaan. Tällä kertaa emme kuitenkaan kulkeneet kujan toiseen päätyyn saakka, vaan pysähdyimme metallisäiliöiden luokse. Varmistin nopeasti, ettei lähettyvillä ollut ylimääräisiä korvapareja – kenenkään ei olisi hyvä kuulla suunnitelmistamme.
”Olen tehnyt päätökseni”, lausahdin rennosti ja istuuduin alas Cosmosta vastapäätä. Levoton kollikissa ei malttanut istua alas, vaan hän tuijotti minua niin intensiivisesti kuin vain saattoi.
”No, mitä sinä olet päättänyt?” Cosmos kysyi ja siristeli erivärisiä silmiään.
”Jos hoidamme suunnittelun hyvin ja hätiköimättä, lupaan lähteä kanssasi klaanien luokse”, vastasin päätäni nyökäyttäen, mutta pitäen ilmeeni kuitenkin vakavana. En halunnut viestiä Cosmokselle lainkaan sitä, miten paljon oikeasti odotin matkaa ja klaanien luo pääsemistä – ennen kaikkea Varjotassun näkemistä.
”Mutta sinun on vannottava, että pysyt hiljaa suunnitelmistamme. Kukaan, ei siis kukaan, ei saa tietää aikeistamme tai pakoreissumme päättyy lyhyeen”, naukaisin hieman tavanomaista terävemmällä äänellä nuoremmalle kollille. Luottamukseni Cosmosta kohtaan kaikissa muissa tilanteissa oli hentoa kuin hämähäkin seitti, mutta nyt uskoin voivani luottaa kolliin. Hänellä oli itselleen tärkeä tavoite, jota hän tavoitteli tosissaan ja joka varmasti saisi hänet pitämään suunsa kiinni ja tavoittelemaan pakoa tosissaan.
//Cosmos?
