Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Kun olin laittanut Keijon ja Härmän hautaamaan Mäihän mätänevän ruumiin, haimme Deimoksen partioineen ja palasimme takaisin Kujakissayhteisön päämajaan, eli rakkaaseen kaksijalanpesääni. Oloni oli epämiellyttävän raskas, kun edes ajattelin Mäihän lasittunutta katsetta, jonka olin kohdannut löydettyämme hänet. Mäihän kuolema ei missään nimessä tehnyt minua surulliseksi, päinvastoin. Oli helpotus, että Mäihän kaltainen raskas seuralainen oli poissa. Enää ei tarvitsisi pelätä, että tiukan paikan tullen likaisenvalkea kolli ottaisi jalat alleen ja jättäisi meidät pulaan. Se jos jokin olisi ollut Mäihän kaltaista. Nyt hänen ruumiinsa oli ikuisesti vangittu kaksijalkalaan, minun kaksijalkalaani. Hän oli erinomainen esimerkki siitä, että kukaan, joka kaksijalkalaani astui, ei pääsisi koskaan pois.
Kerroin nopeasti Arvelle Mäihän kuolemasta. Kuten arvelinkin, vanha kolli ei reagoinut toverimme kuolemaan millään tavalla.
”Missä Päivänsäde on?” kysyin punaruskealta kissalta vakavailmeisenä. Rakas tyttäreni oli aina ollut paljon tekemisissä Mäihän kanssa, olihan kolli ollut iso osa Päivänsäteen kasvatusta. Häntä kollin kuolema varmasti koskettaisi jollain tapaa enemmän kuin minua. Hetken harkitsin jo valehtelevani Mäihän lähteneen, mutta olin saman tien todennut ajatuksen varsin surkeaksi. Kun totuus tulisi joskus julki, Päivänsäde pahimmassa tapauksessa voisi alkaa inhoamaan minua.
”Meni jokin aika sitten yläkertaan Kharonin kanssa”, Arpi vastasi murahtaen. Lähdin kulkemaan kohti yläkertaa ja huomasin myös Arven seuraavan minua. Yläkerrasta löysimme Päivänsäteen ja Kharonin. Valkoturkkinen kolli ei vaikuttanut iloiseltaan nähdessään minut. Kollin käytös ei yllättänyt minua, sillä enpä minäkään pitänyt hänestä. Ainoa syy, miksi siedin Kharonia oli se, että hänestä oli ollut huomattava apu Päivänsäteen kouluttamisessa. Aikaansaamaton vätys nimeltä Tyrskytiikeri oli nimittäin varsin kehno opettamaan tyttärellemme metsässä elämistä. Kaipa Tyrskytiikeri oli tottunut elämään kaksijalkalassa, ettei enää muistanut millaista elämä metsässä oli.
Päivänsäde jätti Kharonin aloilleen ja kiiruhti hymyillen minun ja Arven luokse portaikon eteen. Tummanharmaa naaras totesi, ettemme nähtävästi olleet löytäneet Mäihää vielä. En ehtinyt kertoa hänen olevan väärässä, kun naaras lisäsi hyväntuulisesti:
”Hän taitaa saada satikutia, kun palaa.”
Kasvoilleni piirtyi vakava ilme. En olisi halunnut olla ilonpilaaja, mutta Päivänsäteen oli kuultava totuus.
”Me löysimme Mäihän. Hän on kuollut ja haudattu. Näytti siltä, että hän oli pudonnut katolta kuolemaansa”, nau’uin vakavana samalla, kun katsoin Päivänsädettä tämän tummansinisiin silmiin. Ilo naaraan kasvoilta hävisi heti, kun kerroin Mäihän kuolleen. Aloin muuttua hermostuneeksi, kun pelot alkoivat hiipiä mieleeni. Mitä jos tämä romuttaisi Päivänsäteen täysin?’
//Päivi?
