Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Eloklaanin reviiri
//TAISTELUTARINA! Ensimmäiset 1307 sanaa(=13TaP) kertoo taistelusta, loput sen jälkeisestä ajasta.
Yö oli jo pitkällä, mutta taistelu riehui yhä Eloklaanin leiristä. Muutamia ruumiita lojui leirin verisellä hangella, mutta laskujeni mukaan kaikki kujakissat olivat yhä hengissä. Kissat, jotka olivat kohdanneet sodassa viimeiset hetkensä olivat kaiketi Kuolonklaanin ja Eloklaanin jäseniä, enkä tuntenut lainkaan sääliä heitä kohtaan. Jokainen tiesi, että sotaa ei voitettu ilman uhrauksia. Heikoimpien oli kuoltava, jotta vahvimmat voisivat jatkaa elämäänsä.
Aamu alkaisi pian valjeta, mutta taistelu oli edelleen pelottavan tasaväkinen. Minun olisi keksittävä jotain, ennen kuin loput eloklaanilaiset palaisivat leiriin. Sitä me emme kestäisi, jos Eloklaani saisi levänneitä taistelijoita tuekseen.
Silmäilin pimeää leiriä yrittäen löytää ratkaisua pulmaani. Valonlähteenä oli vain tähtien ja kuun valo, joten näkyvyys ei ollut mikään parhain. Leirin tarkimmat yksityiskohdat jäivät minulta takuulla huomaamatta. Katseeni pysähtyi karhunvatukkapensaikkoon, jonka edessä seisoi kolme soturia. He näyttivät suojelevan pesää, mutta miksi? Kenties se oli parantajan pesä, ja kissat suojelivat haavoittuneita ja yrttejään – ei, haavoittunut soturi oli aiemmin juossut aivan toiseen paikkaan, joten vastaus ei voinut olla se.
Seuraava ajatukseni oli pentutarha. Pesä näytti kyllin suojaiselta toimiakseen pentutarhana, eivätkä kissat varmasti vahtisi tyhjää pesää. Jälleen kerran ratkaisu ongelmiini oli Eloklaanin pentu tai pennut. Lämpimät muistot Päivänsäteen ja minun ensikohtaamisesta palasivat mieleeni. En olisi uskonut kidnapatessani Päivänsädettä, että hänestä tulisi minulle niin tärkeä mitä hän oli.
Olin keksinyt ratkaisun, ja nyt pitäisi keksiä kuinka pääsisin toteuttamaan suunnitelmani. Pujahdin takaisin kissameren sekaan ja sain tehdä työtä väistelläkseni niitä kaikkia kissoja, jotka vähän väliä lennähtivät kulkuväylälleni. Etsin Kharonia tai Tyrskytiikeriä, jotta he voisivat vahvistaa oletukseni pesän sisällöstä.
Joku eloklaanilaisista syöksyi yllättäen kimppuuni. Ehdin juuri ja juuri reagoida hyökkäykseen, mutta kissan kynnet iskeytyivät kipeästi lapaani ja repäisivät mukanaan karvatukon. Irvistin kivusta ja käännähdin nopeasti vihollisen puoleen ja loikkasin hänen päälleen. Valkea kissa ei ollut mikään loistotaistelija, eikä minulla ollut juurikaan hankaluuksia saada häntä maata vasten. Mutta nyt minulla ei ollut aikaa jäädä taistelemaan hänen kanssaan, joten iskin yhden nopean iskun hänen kasvoilleen ja käännähdin ympäri. Juoksin kissajoukon halki kauemmas vastustajastani ja etsin vihreällä katseellani Kharonia tai Tyrskytiikeriä. Näin ruskeaturkkisen Tyrskytiikerin kamppailevan yksin leirin laitamilla jotakin eloklaanilaista vastaan. Päätin olla reilu johtaja ja kiiruhdin auttamaan toveriani, vaikkei hänellä näyttänyt olevan ongelmia vastustajansa kanssa. Eloklaanilainen taisi älytä aika pian, ettei hänellä ollut mitään saumaa kahta kujakissaa vastaan. Päästin tarkoituksella otteeni irti hänestä ja annoin hänen rynniä päätä pahkaa kissajoukkoon. Katseeni kääntyi Tyrskytiikerin raivostuttavan vakavaan ilmeeseen.
“Älä näytä noin nyrpeää naamaa, Tyrskytiikeri”, tuhahdin päätäni pudistellen, “me voitamme tämän taistelun.” Raidallinen kolli siristi silmiään. Epäilikö hän sanojani?
“Miten sinä tarkalleen aiot sen tehdä? Kokoontumisessa olijat palaavat pian, eikä tämä taistelu näytä olevan päättymäisillään”, kolli murahti vastaukseksi. Pidin silmällä taistelevia kissoja siltä varalta, että joku heistä päätyisi hyökkäämään kimppuumme, mutta katseeni käväisi sotureiden vahtimassa pesässä.
“Muistelemme vanhoja hyviä aikoja ja kidnappaamme pari pentua”, naurahdin huvittuneena, mutta Tyrskytiikeriä ei naurattanut.
“Eikö tuo olekin pentutarha?” kysyin ja viitoin katseellani karhunvatukkapensaikon suuntaan. Tyrskytiikeri nyökkäsi, ja se vastaus riitti minulle. En tavallisesti luottanut lainkaan tähän kissaan, mutta nyt hänellä tuskin oli mitään syytä valehdella.
“Alahan tulla Tyrskytiikeriseni, etsitään pari auttajaa ja käydään vierailemassa pentutarhalla”, komensin kissaa ja viitoin hänet perässäni kissojen sekaan jäämättä odottamaan kollin vastausta. Hänen oli myönnyttävä, sillä hän tiesi että minä olin tosissani.
Olimme taistelleet tiemme ensin Pimentovarjon luokse. Naaras oli lähtenyt pyynnöstäni mukaamme leirin laitamille. Olin kertonut kuolonklaanilaiselle suunnitelman, eikä tällä näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Naaras oli ehdottanut, että ottaisimme neljänneksi suunnitelmaamme mukaan Tuimakatseen. Muistin tummanharmaan soturin etäisesti siltä ajalta, kun olin itse elänyt hetken Kuolonklaanissa Hentotassuna. Tiesin hänen olevan hyvä taistelija ja uskollinen kuolonklaanilainen, joten hän takuulla suostuisi lähtemään mukaan suunnitelmaan – vaikkei hänellä liiemmin ollutkaan edes varaa kieltäytyä, kun käskijöinä toimimme minä ja Pimentovarjo.
Tuimakatse löytyi litteän kiven takaa. Hän oli kamppailemassa kahden eloklaanilaisen kanssa melko tasaväkisesti, mutta pelastimme kollin ja revimme hänet mukanamme taas etäämmälle eloklaanilaisista ja kerroimme suunnitelman. Kun kaikki neljä olimme kasassa, lähdimme toteuttamaan suunnitelmaa vauhdilla; Pimentovarjo ja Tuimakatse hoitelisivat vartijat, kun minä ja Tyrskytiikeri livahtaisimme pesään ja nappaisimme pentuja ja veisimme heidät leiriin uhaten tappaa ne.
Pentutarhaa vartioimassa oli vain kolme kissaa, joista yksi oli aiemmin kohtaamani kolmijalka. Pimentovarjolle ei tuottanut vaikeuksia kaataa kolmijalkaista kissaa maahan. Musta soturi jätti ruskeaturkkisen naaraan siihen ja syöksyi heti toisen vartijan kimppuun. Tuimakatse onnistui repimään sisäänkäyntiä puolustavan kollikissan mukanaan pois sisäänkäynnin edestä, jolloin minä ja Tyrskytiikeri saimme tilaisuuden toimia. Juoksin toisen kujakissan edellä kohti pensaikkoa ja livahdin taistelevien kissojen ohitse sisään pimeään, maidontuoksuiseen pesään.
Kun pöllähdin suin päin sisään pesään, törmäsin täysikasvuiseen kissaan. Se ei tullut minulle yllätyksenä, sillä olisin itsekin laittanut itse pesän sisällekin ainakin yhden vartijan. Tyrskytiikeri saapui aivan kannoillani sisään pesään.
Onnistuin kukistamaan viholliskissan vaivatta, sillä hän oli vanha naaras, joka ei selvästikään loistanut taistelussa. En vaivautunut tappamaan niin vanhaa kissaa, kärsiköön vielä tympeästä elämästään jonkin aikaa. Kun vastustaja oli maassa, käänsin katseeni pimeään pesään. Silmäni tottuivat pimeyteen nopeasti ja näin pesän lattialla kykkivät pennut. Yksi heistä oli jaloillaan ja katsoi meitä hurjistuneena. Ellei meillä olisi ollut muita suunnitelmia, olisin voinut napata ruskeaturkkisen pennun matkaani ja kasvattaa hänet yhteisön jäseneksi. Pentu sähisi karvat pystyssä, luullen selvästi liikoja itsestään.
“Otetaan nuo hiljaisemmat pennut. En usko, että Eloklaani piittaa tuollaisesta öykkäripennusta tarpeeksi paljoa”, nau’uin Tyrskytiikerille pilkaten virnuillen raidallista kollipentua. Kujakissa murahti jotain epämääräistä vastaukseksi, mutten jäänyt kuuntelemaan, sillä meillä oli kiire. Hetkenä minä hyvänsä pesään rynnisi varmasti lisää eloklaanilaisia pelastamaan rakkaita pentujaan. Nappasin pennun hampaisiini ja lähdin Tyrskytiikerin edellä ulos pesästä. Pimentovarjo ja Tuimakatse olivat pitäneet eloklaanilaiset aisoissa, mutta pesän edustalle oli kertynyt enemmän vihollisia. He olivat kaiketi arvanneet aikeemme ja yrittäneet pelastaa pikkuruiset pentunsa. Kun Tyrskytiikeri oli päässyt ulos pesästä, viitoin hänet perässäni kissajoukon läpi leirin keskustassa sijaitsevalle kivelle. Tuimakatse ja Pimentovarjo lähtivät peräämme.
Olimme päässeet Tyrskytiikerin ja kahden pennun kanssa litteän kiven päälle.
“Seis!” ulvaisin niin kovalla äänellä kuin suinkin pystyin, ja se selvästi tehosi – joskin hieman viiveellä. Ensin muutama kissa lopetti taistelun ja kääntyi hämillään katsomaan meitä, ja pian muut ymmärsivät tehdä samoin. Kissat irrottautuivat vihollisistaan ja kujakissat sekä kuolonklaanilaiset kiiruhtivat lähellemme leirin keskustaan, jotta eloklaanilaiset eivät pääsisi hyökkäämään kimppuumme. Katselin tyytyväisesti virnuillen eloklaanilaisia, jotka katselivat kauhuissaan meitä ja kahta pentua.
“Piiskupentu!” kuulin kolmijalkaisen kissan parahtavan. Hän yritti juosta luoksemme, mutta kiven ympärille kerääntyneet kissat estivät häntä painaen naaraan vasten jäistä maata. Katsoin tilannetta tyytyväisenä, eloklaanilaiset eivät uskaltaneet edes hievahtaa, kun Tyrskytiikeri piteli klaanin yhtä nuorinta jäsentä hampaissaan. Leirin ylle laskeutui piinaava hiljaisuus, kun viholliset odottivat seuraavaa siirtoamme. Minä nautin tästä tilanteesta äärimmäisen paljon. Minulla oli valta päättää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Jalkojeni juuressa kököttävä naaraspentu yritti paeta kiven päältä, mutta painoin empimättä käpäläni pennun selän päälle. Kun kynteni hipoivat pennun nahkaa, tämä jäykistyi kauhusta ja pysähtyi.
“Varmasti olette jo ymmärtäneet sen, että tämä on sodanjulistus Eloklaania vastaan”, aloitin voimakkaalla äänellä, jotta kaikki aukiolla seisovat kissat kuulisivat minut, “Kujakissayhteisö ja Kuolonklaani ovat liittoutuneet teitä vastaan. Te olette epäreiluja valehtelijoita, jonka vuoksi olette ajautuneet viholliseksemme. Olen armollinen, enkä aio tappaa teitä. Teillä jokaisella on nyt mahdollisuus valita oikea puoli ja liittyä Kujakissayhteisön joukkoihin.”
Harmikseni – tai ehkä oikeastaan onnekseni – kukaan eloklaanilaisista ei tuntunut olevan kiinnostunut klaaninsa pettämisestä. Se ei minua harmittanut, sillä pentujen hallussapidon myötä minulla oli valta päättää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Annoin eloklaanilaisille vielä hetken odotuksen, ennen kuin selitin, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan:
“Mikäli tahdotte pitää pentunne, teidän on antauduttava ja Eloklaanin on muutettava pikimmiten pois leiristään. Kuten sanoin, olen armollinen myös vihollisiani kohtaan: te saatte pitää reviirinänne nummet, kun minä ja yhteisöni otamme muun alueen haltuumme.”
Leirin ylle laskeutui jälleen hiljaisuus, kun eloklaanilaiset katsoivat epäröiden toisiaan. Pitkän, liiankin pitkän hiljaisuuden päätteeksi tummanruskea tabbykuvioinen soturi astui esiin. Hän näytti tutulta, olin taistellut häntä vastaan aiemmin tänä yönä, mutta tiesin nähneeni hänet viime vierailullamme. En vain saanut päähäni, kuka kissa oli ja missä olin hänet kohdannut.
“Me suostumme vaatimuksiinne”, kolli ilmoitti vakaalla äänellä ja kohtasi vihreän katseeni. Hän ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä, mutta kissoilla ei ollut muuta vaihtoehtoa, mikäli he halusivat pitää pentunsa. Onneksemme eloklaanilaiset olivat niin heikkomielisiä, että he tekivät mitä vain pelastaakseen typerät ja avuttomat pentunsa. Pennut olisivat olleet hyvä lisä myös kujakissoille, mutta kidnappaus ei ollut nyt vaihtoehto; emme nimittäin pääsisi pakoon, kun eloklaanilaiset tietäisivät missä asuisimme ja he tulisivat hakemaan jälkikasvunsa.
Taistelu oli loppunut, ja Pimentovarjo alkoi muiden avustuksella keräämään eloklaanilaisia yhteen paikkaan. Kujakissat ja kuolonklaanilaiset kävivät läpi leirin jokaisen kolkan varmistaakseen, ettei yksikään eloklaanilainen jäänyt lymyilemään uuden väliaikaisen kotimme nurkkiin.
Kun eloklaanilaiset olivat kasassa, lähdin heidän edellään ulos leiristä kantaen yhä onnetonta pikkupentua suussani. Eloklaanilaisista näki, että he olivat kaikkea muuta kuin tyytyväisiä taistelun lopputulokseen. Minä sen sijaan olin äärimmäisen iloinen; kaikki oli mennyt juuri niin kuin olin toivonut!
Kehossani olevia naarmuja pisteli inhottavasti. Olin välttynyt suuremmilta vammoilta, ja kaikki haavat tuntuivat olevan vain pintanaarmuja, jotka paranisivat itseksen ajan kanssa. Tyrskytiikeri kulki vierelläni toinen pentu suussaan. Myös Pimentovarjo, Tuimakatse, Järkäleloikka ja Härmä olivat lähteneet kanssamme saattelemaan vihollisia pois metsästä. Oli ehkä riski jättää eloklaanilaiset osittain omalle reviirilleen, mutta koin tämän olevan paras ratkaisu. Jos ajaisimme vihollisemme liian ahtaalle, he hyökkäisivät heti uudestaan ennen kuin ehtisimme toipua ensimmäisestä taistelusta. Kun annoimme heille hieman enemmän tilaa, he toivottavasti kokisivat edukseen odottaa pidempään, ennen kuin päätyisivät hyökkäämään kimppuumme – jos niin edes kävisi. Mistä sitä tiesi, jos Eloklaani tottuisi uuteen järjestelyyn ja haluaisi Kujakissayhteisön jäävän metsään.
Mutta minulle moinen ei sopisi. En aikoisi pysytellä metsässä yhtään kauempaa kuin oli pakko! Heti kun tehtävämme oli suoritettu eli Mesitähti oli kuollut, lähtisimme yhteisöni kanssa takaisin rakkaaseen kaksijalkalaamme. Voi, miten kovasti kaipasinkaan kaikkia niitä kaksijalkalan tuoksuja, ukkospolkuja, kujien tähtiä ja kivisiä pesiä.
Aamu oli jo valkenemassa päästyämme nummille.
“Teidän olisi hyvä odotella tässä kokoontumisesta tulijoita. Mikäli he eksyvät leiriin, vannon että teemme lopun heistä kaikista”, nau’uin pudotettuani pennun hankeen eteeni. Kissa, joka oli ilmoittanut Eloklaanin antautuvan syöksähti auttamaan hankeen uponnutta, kauhuissaan vikisevää pentua. Kollikissa nosti pennun hangesta ja laski tekemällemme polulle.
“Ei mitään hätää, Sarastuspentu. Kaikki on hyvin”, kolli rauhoitteli säikähtänyttä pentua rauhallisella äänellä. Mielestäni kollin käytös oli säälittävää. Pennut piti kasvattaa kovalla kurilla eikä moisella pehmostelulla. Ei ihmekään, että kaikki eloklaanilaiset olivat sellaisia kuin olivat. Sitten kollin jäänsininen katse nousi minun suuntaani. Hän kietaisi hännän pennun ympärille ja katsoi minua silmiään siristellen.
“En voi luvata mitään, sillä päätös paluusta tai sen unohtamisesta on yksin Mesitähden. Minä voin kuitenkin välittää hänelle viestisi”, kollikissa lupasi vakaalla äänellä. Hän puhui kummallisesti, joka varmasti johtui soturin hänen katkenneesta hampaasta, joka vilahteli hänen suustaan kissan puhuessa.
“Sepä hyvä. Minä luotan, että osaat sanoa päälliköllesi juuri oikeat sanat”, tokaisin ja viitoin muut taistelutoverini takaisin kohti metsää. Kun pääsimme pois eloklaanilaisten luota, hidastin hieman tahtiani ja vilkaisin taakseni.
“Tyrskytiikeri ja Järkäleloikka, jääkää tähän hetkeksi pitämään vahtia. Vartioikaa, etteivät nuo kapiset kissat eksy takaisin reviirillemme”, komensin kaksikkoa antamatta heille mahdollisuutta kieltäytyä, kun lähdin jo jatkamaan matkaani muiden kanssa kohti Eloklaanin leiriä.
Kun olimme palanneet takaisin Eloklaanin leiriin, kujakissat ja kuolonklaanilaiset näyttivät odotelleen meitä. Ilmoitin heille, että eloklaanilaiset olivat jääneet suosiolla nummille ja Kujakissayhteisö muuttaisi leiriin sodan ajaksi. Kukaan ei väittänyt vastaan, eikä heillä olisi ollut moiseen edes varaan. Minä olin yhteisön johtaja ja päätösvalta oli yksin minulla.
“Kharon, Härmä ja Rubiini, te lähdette minun ja kuolonklaanilaisten kanssa Kuolonklaanin leiriin. Minä jään keskustelemaan Henkäystähden kanssa tapahtuneesta, kun te käytte hakemassa Päivänsäteen ja muut uuteen väliaikaiseen leiriimme”, komensin kissoja tottuneesti ja jatkoin sitten, “muut jäävät siivoamaan leiriä. Hoitakaa nuo ruumiit nyt ainakin jonnekin ja selvittäkää, missä kukakin nukkuu.”
