Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Klaanien lähialueet
Olimme vaeltaneet kaiken kaikkiaan jo kokonaisen kuun, ja yhteisön jäsenet alkoivat selvästi olla väsyneitä ja malttamattomia. Levottomuutta oli ilmassa joka päivä yhä vain enemmän, ja Ruskalinnun kuolema neljäsosakuuta aiemmin oli sattunut erittäin huonoon saumaan.
Sulkavirta oli mennyt pois tolaltaan ja Päivänsäteellä oli kova työ pitää naarasta silmällä, jottei tämä tekisi mitään typerää. Pian Ruskalinnun kuoleman jälkeen Härmä oli kertonut Sulkavirran odottavan pentuja, joka ei ollut oikeastaan hassumpi käänne! Nyt meillä oli sekä Kuolonklaanin varapäällikön tytär että tämän pennunpennut hallussamme.
En pitänyt siitä, että matkan aikana Päivänsäde oli kiintynyt yhä vain enemmän Kharoniin. Eräänä päivänä kaksikko oli saapunut luokseni ja tyttäreni oli kertonut heidän ryhtyneen kumppaneiksi. Pelkkä ajatuskin siitä sai aikaan etovan olon. Minun tyttärelleni kelpasi vain paras, eikä entinen eloklaanilainen ollut lähelläkään sitä! Mutta koska en halunnut ajaa Päivänsädettä pois luotani, yritin edes leikkiä olevani iloinen hänen puolestaan..
Olimme käyttäneet Päivänsäteen kanssa aikaa punoneet suunnitelmiamme ja tulleet lopulta siihen tulokseen, että kannattavinta olisi yrittää saada Kuolonklaani meidän puolellemme. Olisi hiirenaivoista hyökätä Eloklaaniin näin pienellä porukalla. Punatähti tuskin suostuisi moiseen, joten suunnitelmanamme oli tappaa hänet ja valita klaanista joku sellainen päälliköksi, joka voisi auttaa meitä, kenties se joku olisi Sulkavirta tai jopa klaanin nykyinen varapäällikkö, Henkäysvarjo. Hänen ja hänen syntymättömien pentujensa avulla voisimme tarvittaessa kiristää kuolonklaanilaisia.
Mikäli suunnitelma klaanin kaappaamisesta epäonnistuisi, Kuolonklaanistakin tulisi meidän vihollisemme. Vetäytyisimme hetkeksi klaanien läheiseen kaksijalkalaan etsimään lisää jäseniä yhteisöömme ja palaisimme yhä vain vahvempana ja kukistaisimme molemmat klaanit. Niin yksinkertaista se oli!
”Olemme perillä”, Tyrskytiikerin matala murahdus keskeytti ajatukseni, ja loin vihaisen katseen raidalliseen kissaan. Hän oli oikeassa, me olimme saapuneet aivan lähelle Eloklaanin rajaa. Emme halunneet tulla huomatuksi, joten vaihdoin suuntaa kohti etelää. Kiertäisimme Kuolonklaanin reviirin lähelle ja majoittuisimme sinne hetkeksi, kunnes lähtisimme pienellä porukalla metsästämään Punatähteä.
Olimme ylittäneet joen ja jatkaneet matkaamme Kuolonklaanin reviirin eteläpuolelle. Ilta hämärsi jo, ja yhteisön jäsenet alkoivat käydä levottomiksi. Puheensorina voimistui ja jouduin liian monta kertaa käskemään kissoja olemaan hiljaa, ennen kuin he tajusivat oikeasti vaieta.
Pienen metsän keskellä oli palanut kaksijalanpesä, jossa Leopardi ja Arpi olivat viimeksi asustaneet meidän oltuamme Kuolonklaanissa.
”Viivymme täällä tämän yön, ja huomenna suunnitelmamme etenevät. Pysytelkää kaukana klaanien reviireistä, saatte saalistaa vain pesän eteläpuolella”, komensin kovaan ääneen yhteisön jäseniä, kun kaikki olivat päässeet pesää ympäröivien aitojen sisäpuolelle. Ilmassa leijaili huumaava tuoksu, jonka tiesin tulevan kissanmintusta. Kuolonklaanissa parantajat olivat käyttäneet sitä yrttinä, ja kaiketi tästä pesästä sitä löytyi ja paljon. Toivoin, etteivät klaanien parantajat eksyisi hakemaan yrttejään pesältä, liekö he edes tiesivät niiden olemassaolosta. Kenties voisimme kertoa niistä kuolonklaanilaisille, jolloin heillä olisi yksi hyvä syy lisää toimia meidän liittolaisinamme.
Juuri kun olin astumassa sisään rähjäiseen, osittain mustaksi palaneeseen kaksijalanpesään, haistoin kuolonklaanilaisen tuoksun. Perässäni kulkeva Päivänsäde pysähtyi.
”Mitä nyt?” naaras kysyi ja haisteli ilmaa, ”vieras kissako?”
”Ei mikä tahansa vieras, vaan kuolonklaanilainen. Haju on vahva, meidän on saatava se kissa kiinni, ennen kuin se kipittää klaaninsa luokse ja kertoo meistä”, sihahdin ja viitoin tyttäreni eteenpäin. Lähdimme molemmat eri suuntiin pesän sisäänkäynnistä ja ryhdyimme etsimään viholliskissaa. En voinut olla miettimättä, mitä kuolonklaanilainen teki reviirin ulkopuolella. Kenties hän oli hakemassa kissanminttua tai karkuteillä? Olin varma, että pian saisimme sen selville.
Astuin sisään toiseen huoneeseen. Kävin läpi jokaisen nurkan ja kolon, muttei kuolonklaanilaista näkynyt missään.
“Keijukainen! Hän on täällä!” Päivänsäteen huudahdus sai liikettä jalkoihini, kun ravasin nopeasti toiseen huoneeseen tyttäreni ja kuolonklaanilaiskissan luokse. Tummanharmaa naaras oli ahdistanut muukalaisen nurkkaan. Musta kollikissa tuijotti herkeämättä yhteisön perijätärtä. Kissa oli soturin iän rajamailla, joten oli mahdollista, että hän oli yhä oppilas.
“Kas vain, mitäs täältä löytyy”, virnistin ja astuin huoneen sisäänkäynniltä lähemmäs mustaa kollia.
“Mitä kuolonklaanilainen tekee näin kaukana kotoaan? Tietääkö Punatähti, että olet täällä?” kysyin silmäillen kissaa. Hän ei näyttänyt olevan missään parhaassa kunnossa, sillä kissan turkilla oli haavoja. Istahdin alas jääden odottamaan, että kolli suvaitsisi vastata kysymyksiini.
//Toive?
