Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Ärtymykseni oli huipussaan, kun onnistuin vetämään itseni katolle juuri pelastamani kollin perässä. Arven raportit lisääntyneistä rottahavainnoista eivät olleetkaan siis aivan perättömiä. Olin toivonut, että kyse olisi pienestä rottayhteisöstä, jonka hoiteleminen ei tuottaisi liikaa päänvaivaa. Äsken todistamani rottavyöry kertoi kuitenkin jostain paljon isommasta ongelmasta, joka oli päässyt pesiytymään minun Yhteisöni kotiseudulle.
“Sinä olet naaras!” Idiootti vieressäni huudahti kuin se olisi ollut hänen elämässään jotenkin käänteentekevä hetki. Vastasin siihen tavanomaisen kärkkääseen tyyliini, ennen kuin tulin toisiin aatoksiin ja päätin kokeilla pehmeämpää lähestymistapaa. Tämä kissa vaikutti tarpeeksi yksinkertaiselta ympäri puhuttavaksi. Tai ainakin toivoin niin, sillä kokonsa puolesta kolli oikea korsto, eikä minua olisi huvittanut ruveta painimaan hänen kanssaan.
“Minä olen Päivänsäde. Entä sinä?” Katsoin rotevaa kissaa uteliaana. Hänen turkkinsa oli tuuhea ja niin hyvin hoidettu, että epäilin hänen olevan entinen kotikisu. Jos tämän kollin taistelutaidot olisivat puoliksikaan niin vaikuttavat kuin tämän ulkoinen olemus, hänestä voisi olla Yhteisölle kosolti hyötyä.
Kolli tuijotteli minua pitkän aikaa kuutamoisen näköisenä, että pelkäsin hänen saaneen jonkin sortin aivohalvauksen. Kohta hän kuitenkin puhkesi puhumaan, naamallaan aivan uudenlainen, viekas ilme: “No sinä ainakin olet minun päivänsäteeni, sillä ilman sinua olisin varmaankin jo mennyttä kattia. Minua voit kutsua Seesamiksi – tai miksi ikinä haluatkaan.” En voinut uskoa näkemääni, kun tajusin hänen vinkkaavan minulle silmää.
Ääliöksi minun olisi tehnyt mieli kutsua häntä, keksin varmasti vielä sitäkin halventavampia nimityksiä, mutta pidin kieleni kurissa. Kollin yli-innokkuudesta voisi nimittäin olla minulle hyötyä monessakin mielessä.
“Vai niin, Seesami”, hymyilin lipevästi ja tein kollin ympäri pienen kierroksen, arvioiden tätä hännästä korviin. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, etteikö hän olisi ollut kotikisu. “Oletko eksynyt? Sinunlaisiasi pehmeitä ja pulskia kotikisuja ei näe täällä päin kovin usein.”
“En ole eksynyt – olen seikkailulla!” Seesami vastasi rintaansa ylpeästi röyhistäen. “Tulin tänne metsän takaa.”
Metsän takaa? Sehän oli loistavaa! Vaikka tämä hölmö olisikin ollut jonkun kaksijalan lemmikki, ei häntä osattaisi etsiä täältä. Ei etenkään Yhteisön huomasta. Sitä suuremmalla syyllä minun olisi maltettava leikkiä siirappisen mukavaa, jotta saisin hänet mahdollisimman mutkattomasti Yhteisön pesälle.
“Mikä sattuma”, henkäisin innostusta tavoitellen, “minäkin olen seikkailulla!”
Seesamin silmät levisivät. “Ihanko oikeasti? Tämän täytyy olla kohtaloa!” Tiedä sitten, mitä kolli noilla sanoilla todellisuudessa tarkoitti, mutta minulla oli aavistukseni. Minä kuitenkin vain nyökkäilin myötämielisesti.
“Sinähän olet loukkaantunut”, tartuin seuraavaan asiaan, jolla saisin houkuteltua Seesamin lähtemään mukaani. Kollin lavassa olevasta haavasta vuoti vähän verta; jälki oli kaiketi tullut rotan kynsistä. “Tuo pitää hoitaa äkkiä. Rottien tekemät haavat tuppaavat tulehtumaan helposti.”
Se ei kuitenkaan näyttänyt hetkauttavan tätä kollia. Itse asiassa Seesami vain niiskasi nenäänsä varsin välinpitämättömästi ja katsoi minua pilke silmissään. “Huolenpitosi on suloista, mutta en minä mihinkään pikku naarmuun kuole. Sitä paitsi kaksijalkani puhdistavat sen kun palaan kotiin.”
Siinä hetkessä minä jouduin toden teolla kamppailemaan sisäisiä demoneitani vastaan. En inhonnut mitään enempää kuin jästipäisiä kolleja, joita lopulta sai olla paimentamassa kuin pikkupentuja. Seesami ei tajunnutkaan, miten sopivan lähellä hän oli katon reunaa, jos hermoni pettäisivät.
“Pyydän, anna minun auttaa”, loin kolliin vetoavan katseen ja sipaisin hännälläni hänen lapaansa. “Olet tullut kaukaa minun kotiini, ja olisin töykeä, jos en huolehtisi vieraastani.”
“Noh, enhän minä halua noin nätin neidon mieltä pahoittaa”, Seesami tuumasi kuin itsekseen ja nyökkäsi hyväksyvästi ajatukselle. “Tunnetko sinä jonkun leikkaajan, joka voisi katsoa tätä lapaa?”
Sana oli minulle etäisesti tuttu, se oli erityisesti kotikisujen käytössä ja tarkoitti näillä kaksijalkaparantajaa, joka jostain kumman syystä paransi myös kissoja. Tietenkään tämä haituva-aivoinen karvapallo ei voinut käsittää, että ilman kaksijalkoja asuvat kissat joutuivat hoitamaan haavansa ja sairautensa aivan omin nokkineen.
“En, mutta minulla on ystävä, joka tietää paljon yrteistä ja parantamisesta. Hän tapaa sinut mielellään”, kehräsin Seesamille, lähtien samalla hivuttautumaan tikkaita kohti. Kurkistin alas kujalle, ja ilokseni rotista ei näkynyt enää jälkeäkään. Ne olivat kaiketi haalineet tarpeeksi ruokaa mukaansa ja palanneet pesälleen, missä se sitten lienikään.
“Koeta pysyä perässä”, vinkkasin kotikisukollille veikeästi silmää, ennen kuin pujahdin tikkaisiin.
“Vau, täälläkö sinä majailet?” Seesami tuijotti ällistyksen vallassa Yhteisön ylpeyden aiheen jykevää siluettia. Tässä pesässä Keijukaisen jälkeensä jättämä perintö lepäsi. Perintö, joka oli nyt kokonaan minun vastuullani.
“Täälläpä hyvinki. Ystäväni odottavat sisällä”, sanoin tepastellessani kujan esteradalle.
“En malta odottaa, että tapaan heidät kaikki! Kyllä Pistaasi vihertyy kateudesta, kun kuulee, miten monta uutta ystävää olen hankkinut täällä.” Seesami seurasi perässäni ihailtavalla tasapainolla.
“Onko Pistaasi joku ystäväsi? Onko hän täällä kanssasi?” Höristin korviani kollin suuntaan. Jos kaksijalkalassani harhaili toinenkin eksynyt kotikisu, minun olisi syytä lähettää partio etsimään tämä.
“Pistaasi on arkajalka siskoni, joka palasi kotiin ennen kuin pääsimme perille”, Seesami puhui sellaisella äänensävyllä takanani, että olisin voinut kuvitella hänen pyörittelevän silmiään. “Meidän oli tarkoitus tulla tänne jo kuita sitten, mutta hän keksi aina lisää tekosyitä viivyttää lähtöä.”
Useimmat kotikisut olivat hyvin pitkälti Seesamin kaltaisia: varomattomia hölösuita, jotka olisivat jaaritelleet koko elämäntarinansa jokaiselle, joka suostui kuuntelemaan. Minua ei niinkään kiinnostanut tutustua Seesamiin kissana, mutta painoin kyllä jokaisen tiedonjyvän muistiini siltä varalta, että voisin hyötyä niistä jotenkin tulevaisuudessa. Tieto oli valtaa.
“Härmä!” kutsuin harmaata parantajakollia päästyäni sisälle pesään. Härmä sattui olemaan tutkimassa ruokakasaa lähistöllä ja kohotti ilmeettömänn katseensa minuun ja perässäni kömpelösti sisälle puskevaan Seesamiin. Loikkasin lattialle kotikisu kannoillani ja suuntasin parantajan tykö, joka vaikutti siltä, että olisi tehnyt juuri nyt jotain ihan muuta kuin raataillut minun kanssani. Harmi juttu, että hänellä ei ollut siihen sananvaltaa.
“Terve!” Seesami naukaisi kainostelematta Härmälle. Kolli oli seisahtunut viereeni ja tuntui ikään kuin mittailevan katseellaan pienempää parantajaa. “Minä olen Seesami, hauska tutustua!”
Härmä vilkaisi minua. Minä vedin syvään henkeä ja säestin sen voimin Seesamin pirteää puhetta: “Tämä on Seesami, kuten hän juuri itsensä esitteli, ja tämä tässä taas on hyvä ystäväni Härmä. Hän on se parantaja, josta sinulle aiemmin kerroin. Voitkin näyttää Härmälle sen ilkeän naarmun lavassasi sillä välin, kun minun on… hoidettava asioita.”
Ensimmäistä kertaa Seesami vaikutti nyt epäröivän. “Ei tämä minun lapani niin huonossa kunnossa ole. Voin hyvin tulla mukaasi.”
“Et voi”, sanoin tiukemmin kuin olin aikonut. Hermoni alkoivat selvästi pettää. “Tai siis, haluan, että Härmä huolehtii hetimmiten, että tuo sinun haavasi ei tulehdu. Me kyllä näemme taas, en ole karkaamassa täältä mihinkään.” Jatkuva hymyileminen oli alkanut jo pakottaa poskilihaksiani. Härmä saisi nyt luvan ottaa tämän uuden tulokkaan hoidettavakseen, jotta minä pääsisin puimaan pientä rottaongelmaamme Arven ja muutaman muun luotetuimman jäsenen kanssa.
Lopulta Seesami suostui seuraamaan Härmää muualle, ja minä saatoin pujahtaa yläkertaan etsimään Arpea.
“Kaikki tänne!” Seisoin portaikossa siten, että saatoin katsella alakertaan levittäytyneitä kissoja. Käskyni sai suurimman osan liikkeelle, mutta joukossa oli myös niitä, joista ajatus näytti tuntuvan kaikinpuolin vastenmieliseltä. Arpi ja Menninkäinen paimensivat noita yksilöitä lähemmäksi.
“Kuten jotkut teistä ovat saattaneet jo huomata, kujillamme on näkynyt tavallista enemmän rottia”, annoin sanojeni laskeutua ensin yleisön joukkoon, ennen kuin jatkoin: “Nyt vaikuttaa siltä, että niitä on luultua enemmän, ja se tietää meille ongelmia. Lehtikato on kylmimmillään, emmekä me saa tarpeeksi ruokaa metsästä. Ennen olemme voineet turvautua kujien antimiin, mutta rottien takia meidän on taisteltava nyt helpoistakin aterioista. En halua yhdenkään kissan kuolevan typeryyttään yrittäessään häätää niitä yksin. Jatkossa syrjäkujilla on liikuttava aina partion kanssa, eikä rottien kanssa tule haastaa riitaa, ellei ole aivan välttämätöntä. Onko ymmärretty?” Kävin katseellani koolle kerääntyneitä kissoja läpi. Seesami oli heidän joukossaan ja katseli minua silmin nähden hämmentyneenä. “Jokainen haavoittunut on Hyödytön, ja jokainen Hyödytön on uusi taakka Yhteisölle. Jos aiomme selvitä tästäkin lehtikadosta, meidän on oltava fiksumpia kuin ne haaskaeläimet.”
Joukosta kuului myötämielistä mutinaa, jotkut ulvahtelivat olevansa samaa mieltä. Osa ei sanonut yhtään mitään.
“Lisätään partiointia kujilla”, jatkoin kohta terävämmin. “Yritetään kartoittaa, miten laajalle alueelle ne pirulaiset ovat levittäytyneet. Minä johdan saman tien yhden partion kujille, ja mukaani tulevat Silver, Urho, Ametisti sekä Hurma. Arpi huolehtii toisen partion etsimään ruokaa heti meidän jälkeemme.”
Suuntasin ikkunalle luettelemani neljä kissaa perässäni. Minulla oli ollut syyni valita mukaani juuri nämä tietyt Valvotut. Jo pari kuuta sitten Lyra oli laverrellut minulle Ametistin yrittäneen tappaa Hurman aiemmin ja että tämä oli satuttanut muitakin Yhteisön jäseniä. Sitä minun ei ollut vaikea uskoa, sillä olin tullut itsekin siihen tulokseen, että Ametisti oli hyvin ailahteleva ja epäluotettava kissa. Meillä ei kuitenkaan ollut varaa menettää yhtään kissaa tässä tilanteessa. Jos Ametisti kuitenkin osoittautuisi parantumattomaksi tapaukseksi, en epäröinyt hankkiutua hänestä eroon.
Mitä Lyraan tuli, viimeisin keskustelumme juurikin tästä kyseisestä aiheesta oli päättynyt enemmän tai vähemmän katastrofaalisesti. Tyttäreni oli ladellut pitkän liudan asioita, missä olin hänen mielestään epäonnistunut johtajana, ja vaikka naaraan sanat olivat saaneet vereni kiehumaan raivosta ja epäuskosta, oli niissä hiven totuuttakin, jota en ollut vieläkään suostunut myöntämään edes itselleni. Toistaiseksi olin nähnyt parhaaksi ottaa etäisyyttä Lyraan, sillä minua ei varsinaisesti huvittanut rupatella hänen kanssaan viime kertaisen jälkeen.
Partiomme jalkautui kujille, minä kärjessä, Ametisti ja Hurma välissä, ja loput joko perää pitäen tai sivuja tähystäen. Vaikka keskityin ensisijaisesti pitämään rottia silmillä, oli osa huomiostani salaa suunnattuna myös takanani kulkeviin Valvottuihin.
//Hurma ja Ametisti?
KP-boosti käytössä
