Roihu
//Kirjoittaja: Saaga
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Lueskelin Lyran ilmettä kaikkien merkkien varalta. Vihasin sitä, kun kissat yrittivät tunkea lähelleni ilma näkyvää syytä.
“Vai että kuulumisten vaihtoa”, murahdin ja keinahtelin tassuillani. Masentava ja painava epämukavuus oli hellittänyt hieman, mutta sen tilalle oli tullut polttava pelko Lyran motiiveista puhua minulle. Ei kellään Yhteisössä ollut oikeasti hyvää syytä yrittää tutustua minuun. Ei edes Riemulla, vaikka olin hänelle jo antanut osia itsestäni. Ehkä kaipasin vain jotakuta, joka näkisi tuskani yhtä isona kuin se minusta tuntui.
“Minulla menee loistavasti”, naukaisin yrittäen pitää itseni tarpeeksi kylmänä ja luotaan työntävänä, mutta kohteliaana. En halunnut Lyran näkevän minussa uhkaa, mutten myöskään uhria.
“Entä itselläsi?” kysyin, “Näytät olevan jo melkoisen tiineenä. Ei varmaan kauaa ennen kuin saamme uusia pentuja Yhteisön riesaksi.”
Heittoni oli tarkoitettu puoliksi vitsiksi ja puoliksi totiseksi valitteluksi. En kauheammin pitänyt pennuista, varsinkin jos niitä oli monta ja ne juoksivat kaikkialla. Olin saanut kokea sen asuessani kaksijalkojen luona oletettavasti paikassa, josta kaksijalat kävivät hankkimassa itselleen lemmikkikissat. Minua ei oltu valittu, olin varmasti ollut arpisena ja rastaisena pikku rääpäleen aivan liian ruma lemmikkikissaksi, jotka olivat yleensä pehmeitä, kauniita ja sulavia liikkeissään.
”Korjaan, hyödyksi. Minun pentuni nostavat Yhteisön uuteen nousuun. Olen heistä jo nyt ylpeä. Heistä ei kasva ongelmia aiheuttavia herhiläisaivoja”, Lyra totesi. Tuon katse tuntui lävistävän minut, kun kiemurtelin siinä paikallani mahdollisimman välinpitämättömän oloisena.
“Hyvä niin, sitten”, vastasin naaraalle. En jaksanut alkaa riitelemään mistään typeristä – vieläpä syntymättömistä – pennuista niiden emon kanssa, joten antaisin asian olla. Kaikki oli hyvin Roihu, toistelin itselleni. Lyra oli liian pulskana pennuista hyökätäkseen kimppuuni ja sitä paitsi pesässä olisi ollut useampikin silminnäkijä.
//Lyra?
