Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön lähialueet
Oli kulunut jo neljäsosakuu siitä, kun Päivänsäde oli alkanut selvittelemään muutamien Kujakissojen taitoja selviytyä metsässä. Olin huomannut hänen ottaneen Kharonin mukaansa, kun naaras oli poistunut metsään pari kertaa arvioimiensa kissojen kanssa. Se, miten laikukas kolli oli koko ajan kiinni tyttäressäni, sai minussa aikaan epämiellyttävän olon. Hännänpääni nyki aina, kun näin Kharonin ja Päivänsäteen keskustelevan yläkerrassa ennen nukkumaanmenoa. En pitänyt siitä, että Päivänsäde viihtyi Kharonin kaltaisen kissan seurassa. Olihan valkoturkkinen kolli sentään entinen eloklaanilainen ja yhteisöön saavuttua hän oli valehdellut meille nimensäkin. Mistä minä saatoin tietää, mitä muuta hän oli valehdellut?
Istuskelin yläkerrassa ja katselin nukkuvaa Päivänsädettä. Olin tarkoituksellisesti määrännyt Kharonin aamun kujapartioon, sillä halusin hetken kahdenkeskistä aikaa kasvattini kanssa. Aurinko oli jo noussut, ja sen säteet siivilöityivät ikkunoita peittävien levyjen välistä sisään pesään. Ilma oli viilennyt niin, että myös pesässä alkoi olla kylmä öisin. Meidän olisi lähdettävä matkaan mahdollisimman pian ja jätettävä rakas kaksijalkala taaksemme.
Nousin ylös ja kävelin kohti sikeästi nukkuvaa Päivänsädettä. Naaraan kylki kohoili hitaasti tämän nukkuessa, ja kissa näytti kaikin puolin levolliselta. Ellen olisi tiennyt, en olisi arvannut hänen olevan kissa, joka on kasvatettu tappajaksi. Kosketin kuonollani Päivänsäteen lapaa, ja naaras räväytti silmänsä auki kääntäen nopeasti päänsä minuun päin. Tunnistaessaan minut, perijättäreni ilme muuttui rauhalliseksi.
”Mitä nyt?” hän kysyi unisena, kierähtäen kyljeltään selälleen. Naaras paljasti pelotta vatsansa, ojensi käpälänsä venytykseen ja haukotteli.
”Joko olet selvittänyt, miten Rubiini, Härmä, Pähkinä ja Nefiri pärjäävät metsässä?” kysyin vakavailmeisenä. Päivänsäde käännähti vatsalleen ja kampesi itsensä istumaan.
”Olen, heistä jokainen pärjää ihan hyvin. Uskon, että heistä ainakin melkein jokainen osaa itse saalistaa omat ruokansa matkan aikana”, Päivänsäde selitti rauhallisesti, ”ja heidän taistelutaitonsakin ovat ainakin kohtalaiset. Me ehdimme matkan aikana opettaa heille jotakin, jos on tarve.” Nyökkäsin tyytyväisenä.
”Ilmoitan muille, että lähdemme kahden auringonnousun kuluttua, heti auringon noustua liikkeelle”, tokaisin ilmeettömänä. Minua jännitti. Kuten arvata saattaa, suurin syy jännitykselle oli rakkaan kaksijalkalani jättäminen. Olisin tehnyt mitä vain, että matka klaanien luokse olisi voitu käydä kaksijalkaloiden kautta. Olisin mielelläni pysynyt mahdollisimman kaukana metsistä.
Kaksi auringonnousua kuluivat aivan liian nopeasti. Olin käyttänyt viimeiset päiväni kaksijalkalassa nauttimalla kaikesta siitä, mitä täällä oli. Olin kierrellyt tuttuja kujia ja seuraillut kaksijalkalan tapahtumia. Painoin muistiini kaikki kaksijalkalan tuoksut ja äänet, jotta voisin muistella niitä matkan aikana.
Seisoin uloskäynnin edessä tehden kaikkeni, jotta hermostukseni ei näkyisi ulospäin. Päivänsäde istui vierelläni ja huomasin tyttäreni vilkaisevan minua. Pidin kuitenkin visusti katseeni kissoissa, jotka valmistautuivat lähtöön hyvästelemällä kaksijalkalaan jäävät kissat.
”Emme halua herättää kujilla kaksijalkojen huomiota, joten poistumme kaksijalkalasta kahdessa porukassa. Ensimmäistä johdan minä, ja mukaani tulevat Tyrskytiikeri, Deimos, Härmä, Ruskalintu, Rubiini, Roska ja Hyökyaalto. Loput lähtevät Päivänsäteen mukaan”, kerroin rauhallisesti, mutta niin kovalla äänellä, että kaikki varmasti kuulivat minut. Olimme sopineet tästä Päivänsäteen kanssa. Kulkisimme hieman eri reittejä, mutta lopulta päätyisimme samaa tietä ulos kaksijalkalasta ja kohtaisimme metsään saavuttuamme.
Lähtevät yhteisön jäsenet asettuivat kahteen joukkoon ja aloimme toden teolla valmistautua lähtöä varten.
Metsä häämötti edessämme. Aurinko oli jo noussut ja sää oli meidän puolellamme, kun tänään taivas oli pilvetön. Pysähdyin kaksijalkalan reunamille ja käänsin katseeni taaksepäin. Kaksijalkalan kiviset pesät kohosivat kaukaisuudessa korkealle ja kurottelivat taivaita. Ukkospoluilla mylvivien hirviöiden äänet kantautuivat selkeästi tänne saakka, ja kaksijalkalanpesien pihoilla räksyttävät koirat olivat selvästi haistaneet meidät. Ne olivat alkaneet haukkumaan heti, kun olimme ohittaneet aidatut pihat. Haikein mielin astelin eteenpäin kohti metsää. Tiesin, että tulisin ikävöimään kaksijalkalaa enemmän kuin aiemmin.
Mielessäni hyvästelin kaksijalkalan pesät, ukkospolut, kaksijalat, hirviöt ja aivan kaiken. Painoin tarkasti mieleeni näyn kaksijalkalasta. Mäihän kuolema oli saanut minut tajuamaan, etten ollut kuolematon. Tämä matka saattaisi koitua kohtalokseni, jolloin en enää ikinä näkisi rakasta kaksijalkalaani, kulkisi sen kujilla tai haistaisi sen tuoksuja. Pieni pelko kaihersi mieltäni, mutta sysäsin sen sivuun. Tärkeintä olisi, että tavoitteemme tulisi suoritetuksi ja Mesitähti olisi tämän reissun jälkeen vainaa. Sama se mitä minulle kävisi, kunhan Päivänsäde selviäisi hengissä ja voisi jatkaa yhteisön rakentamista entistä paremmaksi.
Huomasin tyttäreni ja tämän perässä kulkevan kissajoukon joidenkin ketunmittojen päässä meistä. He olivat saapuneet metsään aiemmin, ja kissat värjöttelivät nyt puiden lomassa ja silmäilivät ympärilleen avautuvaa metsää. Osa kissoista oli elänyt koko ikänsä kaksijalkalan turvassa, osa oli varttunut metsissä, mutta kissat eivät olleet kaksijalkalaan saapumisensa jälkeen saaneet luvatta poistua metsään.
Minä en ollut mielissäni, mutta pidin pääni kylmänä. Vain minä, Tyrskytiikeri ja Leopardi tiesimme nopeimman reitin klaanikissojen luokse, joten minä otin joukon johdon. Muuten olisin antanut Päivänsäteen johtaa meitä, mutta naaras oli ollut liian pieni saavuttuaan kaksijalkalaan, että voisi muistaa reitin. Toki myös muutama muu kissa olivat kulkeneet matkan, mutta kuulemani mukaan he olivat kierrelleet useita kuita ennen kuin olivat saapuneet Kujakissayhteisöön. He eivät siis tosiaankaan saisi johtaa meitä, sillä minähän en metsässä viipyilisi pidempään kuin oli tarve.
”Lähdetään. Jatkamme matkaa aina auringonlaskuun saakka, jonka jälkeen pysähdymme saalistamaan ja lepäämään. Lepäämme yön, ja nousemme taas auringon kanssa yhtä aikaa”, kerroin kovaan ääneen kaikille, kun olimme myös minun joukkoni kanssa päässeet muiden luokse, ”minulle on sama se, missä järjestyksessä te kuljette, mutta kaikki valvotut kulkevat minun perässäni ja muiden kissojen keskellä. Vaikka pääsittekin mukaan, me emme edelleenkään luota teihin. Jos yritätte jotain, matkanne päättyy lyhyeen ja menetätte henkenne.”
//matkalaiset?
