Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Eloklaanin reviiri
//TAISTELUTARINA
Taistelun alun jälkeen olin taistellut yhden jos toisenkin minulle tuikituntemattoman eloklaanilaisen kanssa. Eloklaanilaiset taistelivat toisiaan loputtomasti tukien; juuri kun olin antamassa tappavaa iskua jollekin, jostain paikalle säntäsi toinen eloklaanilainen. Vaikkei enemmistö heistä ollut millään tasolla tasoisiani taistelijoita, kahta tai kolmea kissaa vastaan taistelu tällaisessa sekamelskassa ja kaiken lisäksi lumisessa leirissä oli liikaa myös minulle.
Nyt olin ajautunut taisteluun kahta eloklaanilaista vastaan. He eivät olleet taitavia taistelijoita – etenkään kun toiselta uupui kokonaan yksi raaja – mutta kuten sanottua, tällaisessa maastossa kahta vastaan taisteleminen tuotti minulle hankaluuksia. Kuolonklaanin varapäällikkö, Pimentovarjo kamppaili itseään huomattavasti suuremman, ruskeaturkkisen kollin kanssa. Sivusilmälläni huomasin, ettei mustaturkkinen naaras pärjännyt mainittavan hyvin eloklaanilaista vastaan. Vaikka olimmekin samalla puolella, olin pikkuisen iloinen näkemästäni.
Ajatukseni siirtyivät nopeasti Pimentovarjosta kahteen naaraskissaan, jotka olivat keskeyttäneet hyökkäyksensä. Seisoimme Pimentovarjon kanssa rinnatusten pimeässä leirissä, mutta naarassoturi joutui samalla väistellä vastustajansa teräviä kynsiä.
”Luulen, että selviämme näistä kolmesta jos taistelemme yhdessä”, Pimentovarjo avasi suunsa kesken taistelun väistellen samalla vihollisensa iskuja ja lisäsi vielä, ”jos sinusta on siihen.”
Samalla hetkellä kolmijalkainen eloklaanilaisnaaras teki hyökkäyksen minua kohti. Väistin sen ongelmitta ja näykkäsin naaraskissaa tämän ainoasta etujalasta. Liike sai ruskeaturkkisen kissan tömähtämään naama edellä hankeen. Olisin käynyt heti hänen kimppuunsa ja lopettanut hänen kärsimyksensä, mutta harmaanruskea naaraskissa esti aikeeni loikkaamalla selkääni. Hän raastoi raivosta sähisten kynsillään selkääni. Onnistuin ravistelemaan soturin pois selästäni ja kiiruhdin Pimentovarjon luokse. Nyt vasta ehdin sisäistämään hänen kommenttinsa ja sen, millä tavalla naaras aliarvioi minua! Ellemme olisi olleet oikeassa taistelussa, joka ratkaisisi kaikkien tulevaisuuden, olisin iskenyt kynteni tuon kapisen metsäkissan silmiin!
”Älä sinä epäile minun taitojani, kun näytät olevan ongelmissa jo yhden säälittävän soturin kanssa”, murahdin takaisin Pimentovarjolle, joka oli päässyt taas irrottautumaan ruskean kollin kynsistä.
”Ongelmissa? Missä ongelmissa?” musta naaras kysyi kuin ei tietäisi mistä puhuin. Huomasin, että harmaanruskea tabbykuvioinen eloklaanilaisnaaras lähti taas syöksymään minua kohti. Väistin liikkeen loikkaamalla sivuun, mutta eloklaanilainen ei pysäyttänyt hyökkäystään. Hän vaihtoi lennosta vastustajansa minusta Pimentovarjoon. Minä jatkoin matkaani kolmijalkaisen naaraskissan kimppuun. Hän oli suorastaan säälittävä tapaus, ja taisteleminen häntä vastaan oli kuin olisin ylikasvaneen pennun kanssa taistellut. Kolmijalka teki kaikkensa väistelläkseen hyökkäyksiäni, mutta kissa ei selvästikään kyennyt puolustamaan edes itseään. Miten ihmeessä tuollainen kissa oli koskaan hyväksytty Eloklaanin taistelijaksi?
Kiersin nopeasti kolmijalkaisen kissan hampaiden ulottumattomiin tämän taakse ja näykkäsin hampaillani hänen takajalkaansa. Kissa potkaisi minua kohti vapaalla jalallaan, mutta onnistuin väistämään sen ja jalka huitoi vain ilmaa.
Siirryin kissanmitan verran kauemmas säälittävästä vastustajastani ja vilkaisin Pimentovarjon suuntaan. Hupsista, kuolonklaanilaisnaaras näytti olevan vaikeuksissa.
”Suo anteeksi arvoton kolmijalka, et ole kyllin hyvä vastus minulle”, käänsin katseeni ruskean naaraan silmiin ja syöksyin häntä kohti. Kolmijalkaisen kissan kaataminen ei ollut vaikeaa. Hän mätkähti painoni voimasta maahan. Loikkasin hänen ylitseen ja jatkoin matkaani kohti Pimentovarjoa ja kahta eloklaanilaista. Kuolonklaanin varapäällikkö oli painettu maahan kahden kissan toimesta. Syöksähdin harmaanruskean naaraan selkään. Kissa irrotti otteensa Pimentovarjon takajalasta ja yritti ravistella minua irti selästään.
”Et kai unohtanut minua jo? Ei ole reilua taistella kaksi yhtä vastaan, jos toinen ei pärjää alkuunkaan!” sihahdin naaraalle ja loikkasin pois tämän selästään. Pimentovarjo onnistui potkaisemaan ruskeaturkkista kollia leukaan, ja naaras pääsi irti eloklaanilaisen otteesta.
Harmaanruskea tabbykuvioinen naaras oli kääntynyt minun puoleeni vihainen ilme kasvoillaan.
”Sinä et ole oikeutettu puhumaan reiluudesta, kun hyökkäsit noin vain meidän kotiimme!” eloklaanilaisnaaras sähisi raivoissaan. Nämä kissat olivat säälittäviä, aivopestyjä raukkoja. He eivät edes itse ymmärtäneet, millaisen hirviön alaisina he toimivat – ja vielä täysin omasta tahdostaan. Ellen olisi inhonnut tätä kurjaa klaania ja metsää niin kovasti, olisin voinut jopa tuntea sääliä tätäkin kissaa kohtaan. Mutta hän oli itse valinnut puolensa, joten sääliä ei herunut. Syöksyin taas kynnet ojossa hurjasti sähisten kissan kimppuun. Hän väisti ketterästi liikkeeni, mutta se ei riittänyt. Syöksähdin hänen peräänsä, eikä naaras ehtinyt valmistautua uuteen hyökkäykseeni. Painoin hänet vaivatta maata vasten ja upotin hampaani kissan kaulaan. Yritin olla nopea ja tappaa hänet siihen paikkaan, mutta jälleen kerran joku kirottu hyökkäsi selkääni! Hyökkääjä oli selvästi minua suurempi, joten lysähdin maahan hänen painonsa alle. Otteeni toisen kissan kaulasta irtosi ja pyristeli itsensä vapaaksi.
”Päästä irti hänestä!” kissa ulvoi ja raastoi terävillä kynsillään selkääni. Se ei tuntunut kivalta. En halunnut enää yhtään enempää arpia, joten minun oli keksittävä jotakin. Ummistin silmäni ja pakotin itseni rentoutumaan ja lyyhistyin maahan niin velttona kuin vain pystyin. Se sai hyökkääjän lopettamaan raapimisen ja hän nousi pois selästäni.
”Kuoliko se?” kuulin kissan kysyvän. Sillä silmänräpäyksellä ponkaisin itseni ylös ja loikkasin eloklaanilaisen kimppuun.
”Minä en noin helpolla kuole, typerys!” sähähdin ja iskin kynteni vasten kissan kasvoja. Hän parahti kivusta, räpiköi kauemmas minusta ja juoksi pois. Olisin voinut lähteä hänen peräänsä, mutta se olisi ollut turhaa. En jaksanut taistella pelkureita ja surkeita taistelijoita vastaan. Halusin edes hieman enemmän haastetta, eivätkä eloklaanilaiset selvästi kyenneet niitä minulle tarjoamaan..
