Tyrskytiikeri
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Eloklaanin reviiri
//TAISTELUTARINA (4TaP)
Eloklaanilainen alkoi todella käydä hermoilleni! Nykyajan nuorilla ei ollut minkäänlaista kunnioitusta vanhempiaan kohtaan. Jos tuo räkänokka olisi tiennyt, millaisiin julmuuksiin olin kykeneväinen, hänellä olisi varmasti ollut eri ääni kellossa. Sen sijaan vaikutelma, jonka hän nyt minusta sai, oli hidas ja kömpelö katinroikale, joka ei pärjännyt edes keskenkasvuiselle pennunrääpäleelle. Ei ihme, että Keijukainen piti minua epäpätevänä.
Kun Malvatassu ryhtyi kurkottelemaan viereisen puun oksia kohti, minulle ei jäänyt montaakaan vaihtoehtoa – joko antaisin oppilaan päästä livistämään käpälistäni tai suostuisin hänen typerään sopimukseensa. Sopimukseen suostumalla minulla sentään oli jonkinlainen mahdollisuus päästä tilanteessa voiton puolelle, vaikka se olikin häviävän pieni.
”Hyvä on, rääpäle!” puuskahdin naaraalle ja lähdin laskeutumaan alaspäin samalla, kun sanoin hänelle: ”Suostun sopimukseesi! Jos saan sinut kiinni ennen rajaa, lähdet minun mukaani, ja jos taas en, kerron sinulle, miksi hyökkäsimme kimppuunne.”
”Rajalla nähdään”, Malvatassu virnisti, ja samalla hetkellä naaras loikkasi seuraavaan puuhun.
Samaan aikaan olin itse melkein päässyt takaisin tukevalle maankamaralle. Matkaa maahan oli noin hännänmitan verran. Ryhdistäydy nyt, Tyrskytiikeri! Oletko kissa vai hiiri? Pudottauduin lumeen, ja lähdin saman tien puita pitkin etenevän oppilasnaaraan perään. Eloklaanilainen oli yllättävän nopea, vaikka keikkuikin korkealla maanpinnan yläpuolella.
Joutuessani pujottelemaan paksujen koivurunkojen välissä, menetin välillä näköyhteyden kissaan, mutta oksistosta kuuluva rapina ilmiantoi minulle tämän olinpaikan.
Koivumetsän raja häämötti jo edessäpäin, ja sen jälkeen alkoi Eloklaanin uusi, pienennetty reviiri. Pistin tassua toisen eteen pysyäkseni Malvatassun vauhdissa, mutta lumessa tarpominen kävi ihan työstä, ja olin auttamatta jäljessä.
Tunsin turhautumisen yltyvän sisälläni, kun näin laikukkaan kissan laskeutuvan alas puusta muutaman ketunmitan päässä ja hyppelevän sen juurelta nummea kohti – naaras oli päässyt Eloklaanin puolelle rajaa.
”Minä ehdin ensin”, Malvatassu maukui omahyväisesti, kun pääsin hänen kohdalleen, ”joten antaa kuulua: Miksi kävitte kimppuumme, ja ennen kaikkea, miksi veitte metsäni?” Naaras katsoi minua vaativasti, vastauksia vailla. Vastauksia, jotka minun oli hänelle annettava suostuttuani hänen typeriin ehtoihinsa. Mutta toisaalta taas, nautin siitä, kun sain kertoa jollekulle suurista suunnitelmistamme… Halusin eloklaanilaisten elävän pelossa ja epävarmuudessa.
”Eikö se ole aika ilmeistä? Haluamme tuhota teidät”, naurahdin kuivasti. ”Ennen kaikkea haluamme tuhota teidän päällikkönne – arvostetun, rakastetun ja kunnioitetun Mesitähtenne, joka on teoillaan tuhonnut monen, monen kissan elämän.”
Ennen kuin Malvatassu ehti sanoa mitään, takaani kuului askelia, joiden äänen lumi osittain vaimensi. Haistoin heti Keijukaisen sekä hänen tuoksuunsa sekoittuvan veren – toiselle eloklaanilaiselle ei ollut tainnut käydä kovin hyvin.
”Meillä on yksi eloklaanilainen vähemmän riesana”, Keijukainen totesi tassuttaessaan vierelleni, vahvistaen epäilyni: Hallavarjo oli kohdannut loppunsa kujakissajohtajan kynsissä.
Silloin Malvatassu otti jalat alleen. Kilpikonnalaikkuinen oppilas lähti pinkomaan pidemmälle nummille minkä käpälistään pääsi, ja tiesin, että oli aivan turhaa edes yrittää lähteä hänen peräänsä.
”Päästit hänet sitten menemään, hiirenaivo!” Keijukainen sähähti minulle, ja oli lähellä, että tämä olisi huitaissut minua kasvoihin kynsillään.
”Mitä me yhdestä oppilaasta?” murahdin takaisin, vaikka tiesin aivan hyvin, että juuri kyseisestä oppilaasta oli ollut meille riesaa aivan riittämiin. ”Hän tietää, miten hänen kaverilleen kävi, eikä varmasti astu enää meidän puolellemme rajaa toiste.”
//Keijukainen?
