Kharon
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Tuntematon alue
Kharon virnisti huvittuneesti keskustelulle, jota tämä parhaillaan kävi Päivänsäteen kanssa.
”Ehei, se ei kerro mitään sinun vaatimattomuudestasi!” valkoturkkinen kolli virnisti ja tönäisi toveriaan hellästi kylkeen, ”sinulla ei tainnut olla vaihtoehtoja, koska et vain yksinkertaisesti voi nukkua ilman minua.” Päivänsäde pyöritteli silmiään, mutta väläytti vierellään istuvalle kollille hymyn. Kollikissan sydän lepatti tämän kohdatessa naaraskissan katseen. Hän yritti unohtaa tunteen, mutta se puski liian vahvasti läpi. Kharon ei olisi halunnut myöntää sitä, mutta kolli tiesi olevansa ihastumassa Päivänsäteeseen. Se tunne oli yhtä aikaa maailman kuvottavin ja ihanin. Mutta sitä ajatellessaan, Kharonin mieli synkkeni taas. Hänen katseensa kääntyi pois Päivänsäteestä pimeään metsään.
Laikukas kolli tiesi, ettei Päivänsäteen kaltainen naaras voisi koskaan tuntea samoin häntä kohtaan. Se musersi Kharonin täysin.
”Mikä sinulle tuli?” Päivänsäde kysyi rauhallisella äänellä. Kharon oli erottavinaan naaraan äänestä myös hitusen turhautuneisuutta, eikä kolli ihmetellyt sitä lainkaan. Hän oli kerrassaan säälittävä kissa, ja myös Päivänsäde oli varmasti huomannut sen. Hetken ajan kolli mietti, uskaltaisiko hän kertoa totuutta. Se pelotti Kharonia suunnattomasti, sillä totuus voisi pilata kaiken. Siispä erakko päätyi valehtelemaan, koska se tuntui helpoimmalta.
”Mietin vain vanhempiani.”
Kharon ei kyennyt vilkaisemaan Päivänsäteen suuntaan, niin kamala hänen olonsa oli. Hän oli epätoivoinen, ja olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen tunteensa kuolemaan. Päivänsäteestä oli tullut hänelle tärkeä kissa, melkein jopa ystävä, ja typerät tunteet saattaisivat pilata sen kaiken.
”Tahdotko puhua siitä?” nyt Päivänsäteen ääni kuulosti siltä, että hän oikeasti välitti, mutta Kharon saattoi myös kuvitella kaiken. Hän näki maailman ja erityisesti Päivänsäteen vaaleanpunaisena, että saattoi jo kuvitella omiaan. Kolli pudisteli päätään:
”Ollaan vain hiljaa.”
Loppuvartio meni hiljaisuudessa, ja Kharonin olo oli entistä ahdistuneempi. Välillä hän ja Päivänsäde katsoivat toisiaan suoraan silmiin, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Kolli oli yrittänyt tulkita harmaan naaraan tummanpuhuvaa katsetta, mutta se oli aivan yhtä vaikeaa kuin aina.
Kaksikko kävi herättämässä Tyrskytiikerin ja Nefirin ja painuivat samalla nukkumaan. Kharonin ja Päivänsäteen selät koskettivat toisiaan, kun he nukkuivat. Ellei kolli olisi ollut niin ahdistunut, hän olisi takuulla päästänyt kurkustaan matalaa kehräystä nukahtaessaan. Mutta nyt kolli nukahti hiljaisuuteen ja yritti vain unohtaa sen, miten lähellä Päivänsäde olikaan.
Kharon raotti hitaasti erivärisiä silmiään. Väsymys oli tiessään, joten kolli nousi nopeasti pystyyn. Hänellä meni hetki tajuta, ettei hän enää ollut pesässä, jonne oli nukahtanut. ’Onko joku siirtänyt minut nukkuessani vai olenko kävellyt unissani?’ Kharon pohti.
Hämmentynyt Kharon silmäili ympäristöään ja yllätyksekseen tunnisti paikan, jossa hän oli. Öinen nummimaisema oli rauhallinen ja tuhannet tähdet tuikkivat kirkkaina Hopeahännällä.
’Eloklaanin reviiri. Miten minä olen tänne päätynyt?’
Aivan yhtäkkiä kauniin hiljaisuuden rikkoi parkaisu. Se sai Kharonin niskavillat nousemaan pystyyn: jossain lähettyvillä oli meneillään taistelu. Taistelun äänet yltyivät, ja Kharon lähti seuraamaan niitä epäröivin askelin. Hän saapui joen äärelle. Samassa joessa Lieskakajo oli opettanut hänelle uimista. Joen toisella puolen seisovat kissat saivat Kharonin täyden huomion. Hämärässä hahmoja oli aluksi vaikea tunnistaa, mutta hetken tiirailtuaan kolli tunnisti toisiaan vastaan kamppailevat kissat. Toinen heistä oli Mesitähti ja toinen Päivänsäde.
Tummanharmaan naaraskissan turkki oli yltäpäältä veressä ja Mesitähden valkea turkki oli aivan puhdas. Kharonin syke kiihtyi, kun hän seurasi taistelua joen takaa. Naaras oli selvästi alakynnessä.
”Päivänsäde! Tule pois sieltä!” kolli yritti huutaa, mutta haavoittunut naaras ei edes väräyttänyt korviaan. Kharon tiesi, että jotain olisi tehtävä tai Päivänsäde kuolisi. Kuin tyhjästä, taivas peittyi tummista pilvistä ja tähdet katosivat niiden taakseen. Kharon ei nähnyt mitään, kun pimeys laskeutui nummien ylle. Hän kuuli vain vertahyytävän ulvaisun, joka kuului Päivänsäteelle.
Pilvet väistyivät tähtien tieltä, ja Kharon näki taas. Hän näki Mesitähden murhanhimoisen katseen, kun kolli seisoi elottoman Päivänsäteen yllä. Pakokauhu valtasi Kharonin, kun Eloklaanin päällikön vihreä, pimeässä hehkuva katse kääntyi kollin puoleen. Hänen käpälänsä eivät toimineet. Päivänsäde oli kuollut. Kaikki oli ohi ja pimeys saapui taas.
”Herätys!” terävä ääni kiskaisi Kharonin pois unimaailmasta, ja kolli räväytti silmänsä auki raskaasti huohottaen. Pettymyksekseen kolli joutui kohtaamaan Keijukaisen vihertävät silmät ja niiden tylyn katseen. Naaras siristi silmiään, jonka jälkeen tämä tokaisi tiukalla äänensävyllä:
”Aurinko on jo noussut ja me jatkamme matkaa. Ellet hilaa itseäsi ulos nyt heti, jäät matkasta.” Yhä väsynyt ja painajaisunesta pois tolaltaan oleva Kharon silmäili nopeasti tyhjää pesää; kaikki muut olivat jo heränneet, ja hän oli viimeinen nukkuja. Kolli nyökäytti nopeasti päätään ja kampesi itsensä pystyyn. Keijukainen poistui pesästä sanaakaan sanomatta. Kharonin keho tärisi, kun hän ajatteli näkemäänsä painajaista. Hän ei enää ollut lainkaan varma, voisiko Päivänsäde tosiaan kukistaa Mesitähden noin vain. Toki naaras oli harjoitellut kovasti, mutta Mesitähti oli huomattavasti kokeneempi taistelija kuin hänen jälkeläisensä. Kharon nielaisi. Pelko oli hiipinyt hänen mieleensä, eikä kolli päässyt enää tunteesta irti. Yhtäkkiä ajatus sodasta tuntui kuvottavalta. Miten hän kestäisi, jos kaikki menisi pieleen ja Päivänsäde kuolisi? Silloin Kharon ei saisi kostoaan ja kaiken kukkuraksi joutuisi elämään loppuelämänsä ilman Päivänsädettä.
Kolli yritti työntää epämukavat ajatukset syrjään, kun tämä poistui hämärästä pesästä kylmään ulkoilmaan. Maata peitti valkea kuurakerros, joka muistutti lähestyvästä Lehtikadosta. Kharon silmäili yhteisön jäseniä, jotka olivat valmistautumassa lähtöön. Ilmassa leijaili tuoresaaliin tuoksu, mutta aukiolla näkyi vain jo kaluttuja tuoresaaliita. Kharon oli tympääntynyt, miksei häntä oltu herätetty aikaisemmin? Nyt kolli joutuisi vaeltamaan koko päivän nälissään. Turhautunut erakko etsi katseellaan Päivänsäteen, joka oli parhaillaan juttelemassa Keijukaisen kanssa. Laikukas kollikissa ei viitsinyt keskeyttää kaksikon juttuhetkeä, vaan tyytyi olemaan yksin, kun Deimoskin näytti viettävän aikaa Ruskalinnun ja Sulkavirran kanssa..
Kujakissayhteisö oli taivaltanut taas aamusta saakka. Kharonin vatsa kurni kovasti, mutta saalistamiselle ei ollu aikaa, ettei hän jäisi muista jälkeen. Taitava jäljittäjä kyllä löytäisi yhteisön vaikka jäisikin jälkeen, mutta Keijukainen ei varmasti pitäisi siitä. Siispä Kharon joutui kärsimään ja odottamaan pysähtymistä, jolloin hän hyvällä tuurilla saisi vatsansa täyteen.
Kollin ajatukset harhailivat. Hän mietti vuorotellen viime yön painajaista, Päivänsädettä ja Ruskalintua. Kollin täytyisi saada oranssi kolli hengiltä ennen metsään saapumista. Päivänsäde oli luvannut auttaa siinä, joten Kharon päätti, että tänään hän lähestyisi tummaa naarasta ja ottaisi asian taas puheeksi, kun he pääsisivät kauemmas muista. Vaikka Kharon inhosikin tuntemuksiaan Päivänsädettä kohtaan, hän ei malttanut pysyä erossa naaraasta.
Kharonin yllätykseksi Keijukainen pysäytti joukon jo aurinkohuipun jälkeen. Harmaaturkkinen johtaja kertoi, että yhteisö lähestyi kaksijalkalaa, jonka läpi he kulkisivat yön tullessa. Siispä joukko lepäisi nyt ja jatkaisi matkaa, kun taivas alkaisi hämärtää. Se oli kuin vastaus Kharonin rukouksiin! Keijukainen lähetti saalistajat matkaan, eikä Kharon tällä kertaa kuulunut joukkoon. Pienelle aukiolle jäivät hänen lisäkseen Keijukainen, Päivänsäde, Härmä, Pähkinä, Rubiini ja Hyökyaalto. Kharon kipitti ripein askelin Päivänsäteen luokse ja veti naaraan syrjemmäs muista.
Kaksikko hivuttautui pois aukiolta sinne suuntaan, missä kaksijalkala Keijukaisen sanojen mukaan sijaitsi. Päästyään tarpeeksi kauas, Kharon pysähtyi ja kääntyi Päivänsäteen puoleen. Kolli varmisti vielä ympäristöään silmäilemällä, kuuntelemalla ja haistelemalla, ettei ylimääräisiä korvapareja ollut lähistöllä.
”Sinähän lupasit, että autat minua Ruskalinnun kanssa”, valkoturkkinen kolli muistutti ja kohtasi Päivänsäteen katseen. Kollin oli äärettömän vaikeaa yrittää unohtaa tunteensa naarasta kohtaan, mutta ajatus Ruskalinnun kuolemasta helpotti tehtävää hieman.
//Päivi?
