Ametisti
//Kirjoittaja: Soturikissa
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
”L-luulen, et-tä ty-tykkään si-sinusta”, kuulin Hurman äänen takanani.
Pieni toivonkipinä lensi sisälläni, tykkäsikö joku minusta?
Vai oliko tämä sittenkin vain joku lavastettu olevinaan ’hauska’ vitsi?
Ei se ei ollut mahdollista, tiesin Hurman sen verran hyvin parista kuusta mitä olimme tunteneet, ettei hän ikinä tekisi sellaista.
Siristin silmiäni, ihan varmuuden vuoksi vain.
Hurma räpäytti kerran silmiään, murahdin. Tykkäsikö tämä aidosti minusta?
”Tai – siis — halua-n tu-tustua si-sinuun. Se ol-isi muk-avaa”, Hurma jatkoi pelokkaana. Ehkä olin ollut liian väkivaltainen häntä kohtaan aijemmin ja odotti samanlaista reaktiota nyt? Toisaalta oli hänen oma vika, että oli lähestynyt minua sillä tavalla aijemmilla kerroilla.
Sitäpaitsi, mitä jos se uni olisikin ollut enne? Ehkä se oli kohtaloni, iloinen, turvallinen, rauhallinen elämä Hurman kanssa. Ehkä saisin pentujakin hänen kanssaan!
Pudistin päätäni, nyt oli huono hetki unelmoimiselle.
Hurma jatkoi kävelemistä vierelläni, kavahdin hieman taaksepäin. En pystynyt luottamaan naaraaseen, vaikka oli ilmaissut tunteitaansa minua kohtaan.
Loppupartio sujui kaikkien osalta niin kuin se oli mennyt minun osalta partion alettua.
Saavuimme vihdoin leiriin, ilta oli jo pitkällä enkä ollut syönyt sinä päivänä vielä murustakaan.
Suuntasin ruokakasaa päin, huomasin Päivänsäteen nousevan rappuja ylös hänen makuupaikalleen, joten hidastin kävelyvauhtiani. Kun naaras oli noussut raput kokonaan, syöksyin ruokaa päin, nappasin sieltä rotan ja juoksin pois omalle makuupaikalleni. Minun onneksi rotta oli todella iso, saisin tänä iltana kunnon eväät. Vatsanikin huusi jo, enkä varmaan olisi päässyt huomenna paria hännänmittaa pidemmälle aamupartioinnissa ennen pyörtymistä.
Söin rotan loppuun, ja sen jälkeen menin takaisin makuupaikalleni. Makuupaikkanani toimi puoliksi aukirevitty kenkä tai saapas en ollut ihan varma, olihan se ihan mukava mutta siinä oli ikävä haju, eikä se ollut kovin iso.
Nukahdin nopeasti, olin väsynyt enkä halunnut herätä seuraavana aamuna näyttäen räsynukelta.
”Hei Ametisti, herätys”, kuulin takaani tulevan äänen.
Tunnistin sen äänen Leopardin ääneksi, vaikken ollut vuorovaikuttanut tämän kanssa kovinkaan paljon. Maksimissaan pari lausetta, joka oli minusta ihan tarpeeksi.
”Onko pakko?” Murahdin ja painoin pääni tiukemmin häntääni vasten.
Huomasin, miten ulkona oli tuimea lumipyräkkä ja kylmä hiipi sisään pesän ’ikkunoista’. En jaksanut, olin saanut nukuttua liian vähän viimeaikoina.
”Kyllä on, Laku ja Luna sekä Menninkäinen odottavat jo. Tulehan, saat minun luvalla syödä jotain kun tullaan takaisin. Lyra kertoi minulle rangaistuksestasi”, Leopardin ääni kuulosti viattomalta, mutta se kantoi vääränlaisen viestin. Halusin repiä kollilta kaulan auki, mikäli koko muu partio ei olisi tuijottamassa minun ja Leopardin interaktiota.
”Hyvä on, vain ruoan takia”, murahdin nopeasti.
Minulle nousi oksennus suuhun, kun kuulin Lyran nimen. Miten hän saattoi kertoa tästä muille? Kertoisin varmasti hänestä myös jollekin, jos minulla olisi ystäviä tai kumppani joille voisi kertoa jostain ilman että he kävisivät viemässä sen eteenpäin Päivänsäteelle.
Kävelin muun partion luokse. Astuimme yhtä aikaa ulkoilmaan ja kaikki huomasivat, miten huono ajatus oli lähteä tähän aikaan partioimaan. Kävelin muun partion edellä, ainoastaan Menninkäinen käveli edelläni.
Kuulin miten kumppanuksilla Lakulla ja Lunalla oli hauskaa takanani. En voinut ymmärtää miten kenelläkään olisi hauskaa tässä ilmassa.
”Hei, Ametisti! Miten voit?” Laku lähestyi minua hitaasti, jos hän olisi lähestynyt nopeammin olisin tehnyt hänelle jotain todella pahaa. Huomasin miten Hurma oli ainut kissa, jolle en enää täysin suuttunut kun hän lähestyi minua. Ehkä hän oli ansainnut luottamukseni edes jotenkin, ehkä.
”No mitä luulet? Täällä on ihan hirveä sää, enkä ole saanut vielä syötyä tai nukuttua kunnolla”, murisin suurelle kollille. Laku ei varmaan saanut mutinastani mitään selvää, joten hän jättäytyi taas taakseni ja jatkoi kumppaninsa kanssa puhumista.
Miten muut eivät kyenneet ymmärtämään, etten välttämättä halunnut kaveerata tai ystävystyä heidän kanssa. Tai edes jutella.
Miksi olin niin väärinymmärretty?
Halusin vain rakastavan kumppanin ja muutaman hyvän ystävän joihin pystyin luottamaan, kukaan ei vain tuntunut edes etäisesti siltä. Mieleeni pompahti taas Hurma, ehkä häneen pystyin luottamaan ihan vähän. Ehkä.
”Käännymme tässä kohtaa takaisin pesää kohden”, Menninkäinen, partion johtaja tokaisi monen monituisen kaksijalanpesän jälkeen.
Kävelimme hieman eri reittiä, kuin tulomatkalla. Se oli minulle tottakai täysin ok, koska se oli pari korttelia pidempi reitti, täysin.
Lumisade oli laantunut hellemmäksi paluumatkalla, lopussa se enää hennosti kosketteli korvannipukoita ja tuuli kutitteli vastakarvaan.
Pääsimme leirin sisään, menin hakemaan ruokaa niinkuin minulle oli luvattu.
Vein sen makuupaikalleni ja aloin ruokailemaan, toivottavasti kukaan ei nähnyt tai joutuisin pulaan.
Huomasin ison varjon edessäni, sysäisin ateriani nopeasti vatsani alle ja valmistauduin kaikkeen mahdolliseen, kuten yllätyshyökkäykseen, Päivänsäteeseen, Hurmaan, lista oli lähes loputon.
”Hei taas, Ametisti. Halusin kysyä vain miten voit? Vaikutat tosi yksinäiseltä”, se oli Laku. Hän oli yrittänyt lähestyä minua jo aijemmin, eikö hän oppinut ettei minua kannattaisi häiritä?
”En ole yksinäinen!” Tiuskaisin takaisin, olihan minulla itseni ja ruokani joka nyt sotki minun vatsaturkin allani.
Tällä kertaa minä en kavahtanut taaksepäin, vaan se oli Laku joka seisoi edessäni uhkaavan näköisenä. Minulla ei ollut pakoreittiä, ainut vaihtoehto olisi hyökätä kollin päälle jos tilanne tulistuisi. Huomasin miten karvani pörhistyivät ja kynteni liukuivat ulos.
”Niin, anteeksi. Tykkään vain tutustua kissoihin, ja kuvittelin että haluat jutella. Vaikutit niin yksinäiseltä.
Tietenkään sinun ei ole pakko keskustella minun kanssani, voin lähteä jos haluat. Halusin vain ehdottaa.” Sitä seurasi pitkähkö hiljaisuus. Minulla oli entistä uhuatumpi olo, kun Laku astui hieman lähemmäs. Eikö kolli ymmärtänyt, että hän meni pahasti rajojeni yli ja kohta saisi kärsiä siitä.
Laku astui vielä lähemmäs, sähähdin kovaa.
Hän ymmärsi viestini edes jotenkin, annoin hänelle vielä yhden ainoan ja viimeisen tilaisuuden.
”Voin lähteä? Haluatko sitä?” Laku kysyi mahdollisimman rauhallisella, ystävällisellä ja rennolla äänellä.
Halusin, että hän lähti? Vai halusinko? Halusinko sittenkin seuraa, mutta vain oikeanlaista.
”No? Miten on? Jos et halua puhua nyökkää vain, niin lähden”, Laku yritti selvästi saada kontaktia minuun. Ehkä halusin hänen seuraansa sittenkin, joten päätin vain laskea pääni tassuni päälle. Yritin liu’uttaa kynteni takaisin tassujeni sisälle, jotta en näyttäisi niin vaaralliselta ja vihamieliseltä ja pelokkaalta, mutta pieni pelko pääni sisällä ei antanut minun tehdä sitä.
”Saanko tulla lähemmäs? Olisi kiva jos voisimme keskustella niin, että minun ei tarvitsisi huutaa!” Laku vaikutti siltä, että tarkoituksella halusi korottaa ääntään, jotta hänen pointti menisi perille.
Ehkä pystyin päästämään hänet edes hitusen lähemmäs, ehkä en menettäisi henkeäni.
”No tule, mutta ihan vähän vain”, murahdin. Laku näytti innostuneelta ja harppasi kokonaisen askeleen eteenpäin. Katsahdin häneen tuimasti, kolli ei tainut ymmärtää sanan vähän merkitystä.
Laku laskeutui vierelleni ja kysyi: ”Mikä saa sinut noin huonolle tuulelle? Olitko tekemässä jotain?”
Olinhan minä, mutta en voinut kertoa sitä hänelle jos hän olisi kuullutkin rangaistuksestani, olisin mennyttä kamaa hetkessä. Päivänsäde varmasti telottaisi minut jos saisi kuulla.
”Olin sukimassa turkkiani”, yritin keksiä mahdollisimman uskottavan valheen, joka ei olisi liian ilmiselvästi tekaistu. Olihan minulla kuitenkin suunnitelmissa tehdä sitäkin aterian jälkeen.
”Jaa, mitä jos molemmat tekisimme sitä niin saisit oman osuutesi loppuun? Minun pitää muutenkin siistiä omaakin turkkia?” Laku kysyi tietämättömänä siitä, että en pystynyt tai uskaltanut oikein paljastamaan vatsaani käytännössä tuntemattoman kissan läheisyydessä. Mitä jos tämä oli väijytys?
”Eihän sinun tarvitse jos se on sinulle arka paikka?” Laku yritti lohduttaa. Nyt minun oli pakko suostua, en voinut näyttää heikolta tuntemattoman kissan edessä.
”Hyvä on”, murahdin ja aloin lipomaan ruskeaa etutassuani. En voinut kääntyä vatsalleni, koska allani oli puoliksi syöty ja litistynyt hiiri.
Lakukin alkoi nuolemaan itseään, ja näytti tyytyväiseltä valintaani. Olin edelleen hieman epävarma tästä kollista, mutta hän kuitenkin vaikutti edes hieman rehelliseltä ja luotettavalta.
Livoin tassuani ja pyyhin sillä päälakeani, koska en yltänyt sinne kielelläni. Se oli vähemmän toimiva keino kuin vain nuoleminen, mutta oli parempi kuin ei mikään.
”Miksi et pese jalkaasi? Se näyttää kovin likaiselta”, Laku ehdotti. Hän ei ymmärtänyt ongelmaani, ehkä hän tiesikin että piilottelin jotain ja vain halusi saada minut ylös jotta voisi todistaa sääntörikkomukseni.
”Ei se ole likainen! Se on vain hieman takussa”, aloitin aivan liian kivalla äänensävyllä, muutin äänensävyäni murisevammaksi lauseeni loppua kohden.
”No yritin vain auttaa”, Laku vaikutti loukkaantuneelta. Hän käänsi päänsä poispäin minusta ja ehkä harkitsi lähtemistä.
Hyvä että hän lähti, vai oliko? Ehkä halusinkin kollin seuraa. Olihan hän kyllä ihan mukava, eikä nyt vielä ollut edes kysynyt menneisyydestäni niinkuin puolet tapaamistani kissoista. Lopetin nopeasti menneisyydestäni ajattelemisen, se toi elämääni vain turhaa surua, enkä voinut luottaa kenenkään sen takia.
”Älä lähde!” Sain sanottua ajatusteni välistä.
”Minulla on vieläpä ruokaa!” Paljastin salaisuuteni, olihan minun pakko jossain vaiheessa. Muuten se olisi vain epäilyttävää. Työnsin lopun hiiren Lakun naamaan ja jatkoin turkkini huoltamista. En ollut kerennyt huoltaa sitä pitkään aikaan, Päivänsäteen rangaistuksen takia. Nostin takajalkani ja huomasin, että se todellakin oli likainen.
”Syö se! Söin siitä jo osan aijemmin”, maukaisin Lakulle mahdollisimman ystävällisellä äänellä, kun hän näytti nyrpistävän nenäänsä.
Halusin hänet takaisin, toisen mahdollisen ystävän menettäminen olisi liikaa.
Nuolaisin muutaman kerran jalkani alla olevaa isoa ruskeata laikkua, se oli toisiksi isoin kehossani, ensimmäinen oli täysin ruskea jalka.
Laku ei näyttänyt kyseenalaistavan yhtä -äkkistä luonteenvaihdosta minulta ja alkoi vihdoin syömään hiirtä loppuun.
”Tämä on /oikein hyvä/ mutten ehkä nyt jaksa syödä sitä loppuun”, Laku työnsi nyt vain epäselvän verikasan minun eteeni.
En halunnut syödä sitä itsekään, mutta yhdellä rohkealla haukkaisulla vedin sen suihini ja totesin: ”Kiitos.”
Ujuttauduin makuupaikalle hieman syvemmälle, näin minulla olisi mukavempaa. Laku varmaan ymmärsi sen kuitenkin lupana tulla lähemmäs, sillä hän ujuttautui hieman lähemmäs ja lepuutti päätänsä minun pedin päällä. En pitänyt tästä yhtään, mutta yritin kestää sen. Ehkä hän ei vain osannut lukea minua, enkä voinut myöskään lyödä häntä koska hän olisi varmasti kertonut siitä jollekin.
Hurman kanssa oli se hyvä puoli, että sain lyödä ja satuttaa häntä niin paljon kuin halusin. Hän ei nimittäin uskaltanut tai halunnut kertoa minusta Päivänsäteelle.
//Jee 1500 sanaa! Uus enkka!
//Viikonlopun kp boosti ei varmaa stackkaa ton superin kaa
//Laku?
SuperKP-boosti käytössä
