Ruusunen
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Ruusunen tunsi kosketuksen kyljessään. Hän avasi silmänsä ja oli hänelle tuntemattomassa paikassa. Hän nosti päätään ja katseli hämillään ympärilleen. Sitten hän alkoikin kummasti tunnistaa ympäristöään. Ei se ollutkaan tuntematon paikka vaan klaanien kotimetsä! Mitä hän oikein siellä teki? He olivat lähteneet metsästä jo vaikka kuinka kauan sitten, kun Kuolonklaanin petturuus olikin käynyt selväksi.
Hopeanharmaa naaras nousi tassuilleen ja venytteli nopeasti. Viileä tuuli puski puiden lomasta hänen turkilleen. Vaikka olikin jo viherlehti, tuulet osasivat olla kylmiä.
Ruusunen katseli ympärilleen edelleen hämillään. Sitten hän tunsi uuden kosketuksen kyljessään. Hän kääntyi, mutta siellä ei ollut ketään. Naaras hämmästyi entisestään.
“Kuka siellä?! Mitä sinä haluat minulta!” hän huusi puiden sekaan karvat alkaen nousta pystyyn. Hän siristi silmiään ja katseli vauhkosti ympärilleen. Siellä täytyi olla joku… tai jokin.
“Tule esille senkin pelkuri!” hopeanharmaa naaras sihisi smaragdinvihreät silmät pelkoa ja vihaa kimmeltäen.
Pian pensas hänen takanaan kahahti. Hän käännähti silmänräpäyksessä ympäri ja työnsi kyntensä ulos samalla selkäänsä köyristäen. Hän oli valmistautunut, jos metsästä hyökkäisi joku hänen kimppuunsa.
“Hei taas”, kissa naukaisi, kun astui pensaikon seasta. “Pitkästä aikaa.”
Ruusunen tuijotti vaaleanruskeaa kissaa pitkän aikaa tämän harmaanvihreisiin silmiin aluksi tajuamatta, miksi tämä kissa näytti niin tutulta. Sitten hän tajusi.
“Sinä! Sinä pilasit kasvoni! Pilasit kauniit kasvoni! Saat maksaa siitä koko naamallasi!” hän ärähti loikatessaan kohti vaaleanruskeaa kissaa, joka katsoi häntä sangen tyynesti. Mikään tässä kissassa ei ollut muuttunut, joka oli yllätys. Hän oli saman kokoinen kuin viimeksi ja näytti täsmälleen samalta, kuin Ruusunen muisteli tämän näyttävän.
Kun hopeanharmaa naaras sai kyntensä iskettyä kissan turkiin, hän olikin kadonnut. Oikeastaan koko metsä oli kadonnut. Hän makasi kujakissayhteisön pesässä omalla pedillään puristaen sitä kynsillään tiukasti.
“Se oli vain unta”, hän kuiskasi hiljaa.
