Ruusunen
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Kun Kaunokki ja Ruusunen pääsivät takaisin, Ruusunen meni saman tien nukkumaan. Naaras käpertyi pieneksi palloksi ja puristi silmänsä kiinni. Hän halusi nukahtaa, mutta juuri ennen kun hän katosi unen maailmoihin hän tunsi, miten Kaunokki käpertyi hänen vierelleen. Hopeanharmaa naaras olisi halunnut vetäytyä nuoremmasta naaraasta kauemmas, mutta hänen lämpönsä ja hiljainen kehräyksensä saivat Ruususen uniseksi ja rauhoittuneeksi.
Ruusunen heräsi kosketukseen turkillaan. Hän nosti unisesti päätään ja säpsähti seisaalle, kun huomasi Urhon kuonon hiirenmitan päässä omasta kuonostaan.Kollin kullankeltaiset silmät kimmelsivät ja hänen koko olemuksensa viesti innostuneisuutta.
“Sain Päivänsäteen luottamuksen!” Urho kajautti juuri, kun Ruusunen oli avaamassa suutaan aikomuksenaan määrätä kollin kauemmas itsestään.
“Voi miten mahtavaa”, Ruusunen sanoi sarkastisesti. “Tai siis nyt saan rauhan sinusta, kun et tule kyselemään minua ulos kanssasi.”
“Oikeastaan… haluaisin vähän jutella”; Urho naukaisi hentoisesti maata katsellen. Ruusunen siristi silmiään ja kolli suoristi ryhtinsä. “Mennään ulos niin saamme olla täysin kahden”, kolli sanoi ja vastausta odottamatta lähti ulos. Ruusunen ei jaksanut kinata, joten hän vain lähti Urhon perään muutaman kerran turkkiaan nuolaisten.
“En kerennyt edes kertoa Kaunokille, että lähden kanssasi jonnekin…” naaras mumisi apeana katsellen taakseen, kun sai Urhon kiinni.
“Ei sillä ole juuri nyt väliä, kyllä hän pärjää”; Urho sanoi. “Hän on kasvanut paljon ja sinun ei tarvitse enään suojella häntä.”
“Tarvitseepas! Kaunokki tarvitsee huomiota ja suojelua!” Ruusunen kivahti ja Urho laski häntänsä tämän selälle. Ruusunen sävähti kauemmas ja jatkoi sitten matkaa sanaakaan sanomatta.
Kun Urho viimein pysähtyi, oli matkaa kaksijalanpesälle aika paljon.
“Ruusunen. Olen tuntenut sinut jo jonkin aikaa ja hetki hetkeltä välillämme oleva side vain kasvaa. Et ehkä huomaa sitä itse, mutta minä kyllä huomaan”, Urho aloitti. “Olen jo kauan yrittänyt kerätä rohkeuttani kertoakseni, että pidän sinusta ja tiedän, että on tullut sen aika. En voi olla ajattelematta sinua ja tiedän, että kaiken tuon vihan ja raivon alla on sydämellinen ja luotettava kissa, jonka kanssa olisin mielelläni kumppanit”, kolli naukui. Ruusunen tuijotti kollia järkyttyneenä. Maailma pyöri hänen silmissään ja hänen sydämensä sykki niin kovaa, että se tuntui hyppäävän ulos hänen rinnastaan.
“E- en tiedä mitä sanoa…” Ruusunen mumisi ottaen askeleen kauemmas Urhosta. Hänen päässään kieppui ja kaksijalkalan äänet hänen ympärillään sumenivat. Urho tuli lempeästi lähemmäs Ruususta, mutta naaras vain huitaisi tätä käpälällään.
Naaras ei kestänyt enää painetta ja juoksi pois. Hän antoi käpäliensä kantaa, eikä häntä kiinnostanut, minne hän päätyisi. Hänen sisällään kasvoi kauhistus ja paniikki ja hän oli vähällä juosta suoraan aitaan kaksijalanpesän ympärillä. Ruusunen vauhkoontui ja juoksi lähimpään pensaaseen vapisemaan. Hänen karvansa sojottivat pystyssä. Miksi hän oli alkanut panikoida? Eihän Urhon sanoissa ollut mitään kaameaa? Naaras oli kuitenkin pensaassa kyykyssä vapisemassa.
“Selvä. Urho siis pitää minusta. Nyt vain täytyy miettiä, mitä mieltä minä olen”, hän puhisi itsekseen ja yritti rauhoitella itseään repimällä maata tassujensa alta. Hän yrittisaada ajatuksensa toimimaan.
“No siis… ei hän kyllä ole mikään kauhein kissa. Ehkä voisin yrittää? Jos siitä ei tule mitään, minä vain jätän hänet”, Ruusunen naukaisi ja mönki vapisevin tassuin ulos pensaasta. Hän antoi itsensä rauhoittua ja lähti sitten takaisin sinne, mihin oli Urhon jättänyt.
Kun Ruusunen saapui takaisin, kolli ei ollut enää siellä, mutta hänen hajunsa oli edelleen voimakas, joten naaras arveli tämän olevan vielä lähellä. Hän lähti tämän perään, ja kun hänen ruskea hahmonsa alkoi näkyä.
“Urho! Odota!” Ruusunen huusi ja kolli kääntyi katsomaan häntä ihmeissään.
“Kuules minä-”, kolli aloitti, mutta Ruusunen keskeytti tämän.
“Olen sitä mieltä, että ideasi on yrittämisen arvoinen. Voimme ryhtyä kumppaneiksi, mutta jos suhteemme ei toimi, et saa toista mahdollisuutta”, Ruusunen naukaisi. Hänen koko kehoaan kihelmöi ja Urhon kasvoille levisi oikein leveä hymy.
“Kiitos”, kolli henkäisi.
Ruusunen istui jännittyneenä uloskäynnin edessä. Hän ei ollut vielä kertonut kenellekään hänen ja Urhon olevan nyt kumppanuksia, mutta oli viettänyt kollin kanssa huomattavasti enemmän aikaa. Jos he eivät itse tajuaisi, mitä on meneillään heidän kahden välillä, he eivät edes saisi tietää.
Urho tuli Ruususta kohti ja naaras nousi pystyyn.
“Saalistamaan?” Ruusunen kysyi.
“Saalistamaan.” Urho vastasi. He tunkeutuivat ulos ja kulkivat vieretysten eteenpäin. Ruusunen tunsi itsensä onnekkaaksi, kun sai olla viimein Urhon kanssa ilman kummallista vaivautuneisuuden tunnetta. Naaras nojasi hetken päällään kollin kylkeen ja antoi itsensä levätä. Urhon kurkusta kumpusi kepeä kehräys.
“Mitä mieltä olet. Olisiko jo aika kertoa Kaunokille?” kolli kysyi yhtäkkiä. Ruusunen säpsähti ja nosti päänsä.
“En tiedä…” hän epäröi. Naaras ei ollut kertonut Kaunokille asiasta, koska pelkäsi osin, että Kaunokki ei hyväksyisi heidän suhdettaan, eikä haluaisi enää olla tekemisissä Ruususen kanssa.
“Älähän nyt. Olette niin läheisiä. Hänen täytyy saada tietää jo pian”, Urho kannusti. Ruusunen nyökkäsi ja vaihtoi sitten puheenaihetta. “Olisikohan tuolla kujalla rottia?” naaras kysyi osoittaen hännällään lähintä kujaa. Urho katsoi sinne arvioivasti.
“Voisi olla, mutta meidän täytyy olla varovaisia. Rotan puremat ovat hyvin inhottavia”, kolli naukaisi kumppanilleen. Ruusunen huojentui, kun aihe lähti pois Kaunokista. Kyllä hän vielä nuorelle naaraalle asiasta kertoisi; ennemmin tai myöhemmin.
Ruusunen loikkasi ylös kiviaidalle ja katsoi siitä alas kujalle. Kujalla näkyi vähän liikettä ja Ruusunen meni kyykkyyn. Hän tuijotti silmät viiruina ja odotti. Urho saapui hänen vierelleen, mutta Ruusunen oli kuin ei olisi kollia huomannutkaan. Hän piti katseensa tarkasti kujalla liikkuvissa roskissa.
Pian esiin tuli pulska ruma rotta, jonka turkki oli epäsiististi joka suuntaan. Ruusunen heilautti häntäänsä ja loikkasi suoraan tämän niskaan. Hän naksautti tämän niskat poikki ja tiputti tämän maahan. Naaras katsoi ympärilleen varuillaan, koska monesti rotilla saattoi olla joukkioina ja ne vain piileskelivät roskien seassa.
“Mainiota työtä”, Urho naukaisi saapuessaan kumppaninsa vierelle hymyillen. Ruusunen sihahti kollille. “Ole hiljaa! Täällä voi olla lisää rottia, jotka vaanivat meitä piiloissa.”
“Ai rotat kävisivät meidän kimppuun? Kissathan ne syövät rottia, ei toisinpäin”, Urho naureskeli, mutta silloin jostain loikkasi rotta sellaisella nopeudella kohti Urhon kaulaa, että Ruusunen luuli sen olevan ruskean kollin loppu.
“Pysy kaukana minun kumppanistani!” maaras sähähti ja vaistomaisesti läimäisi rotan maahan ja antoi sille epäsiistin tappopuraisun. Hän hengitti vauhkosti ja tuijotti ensin rottaa ja sitten Urhoa. Kollin ilme oli järkyttynyt ja hänen silmänsä olivat kuin kaksi kuuta.
“Pelastit henkeni”, kolli henkäisi, mutta tokeni pian. “On varmaan parempi lähteä, ennen kuin nuo rotat oikeasti onnistuvat satuttamaan meitä”, hän totesi. Ruusunen nyökkäsi hyväksyvästi. Hän nosti toisen rotista ja näytti merkin Urholle, että ottaisi jäljelle jääneen rotan mukaansa. Kolli nyökkäsi hieman ja nosti rotan maasta.
He ravasivat vieretysten takaisin sisälle kaksijalanpesään ja pysähtyivät sisällä tasaamaan hengitystään. Ruusunen virnisti Urholle pudottaessaan rotan maahan.
“Minä olin nopeampi”, naaras julisti hymyillen leveästi. Kolli kehräsi ja pukkasi naarasta hellästi kylkeen. Ruusunen katsoi muualle pesään ja huomasi Kaunokin. Hän ryhdistäytyi ja tyrkkäsi rottansa Urhon tassuihin.
“Vie sinä tuo pois. Minä menen kertomaan Kaunokille meistä kahdesta… viimeinkin…” Ruusunen sanoi ja loikki kohti nuorta naarasta. Hän tunsi sydämensä lyövän kovempaa kuin koskaan ja hän istahti nätisti Kaunokin vierelle.
“Kuules Kaunokki, minulla on asiaa”, hopeanharmaa naaras aloitti vakavammalla äänellä, kuin oli tarkoitus. “Minä ja Urho olemme lähentyneet paljon viime aikoina, kuten oletkin jo saattanut huomata. Minä siis menin yksi päivä hänen kanssaan ulos ja hän paljasti pitävänsä minusta ja pyysi minua kumppanikseen. Epäröin, mutta suostuin”, hän selitti tarinan lyhyesti. Kaunokki katsoi häntä silmät suurina ja laski sitten katseensa.
“Ai, selvä… Olen onnellinen teidän puolestanne ja toivon teille vain parasta…” kermanvalkea naaras sanoi hentoisella äänellä ja siirteli tassujaan hieman. Ruusunen hymyili ja painautui häntä vasten.
“Olen niin kiitollinen, että sain tavata sinut ja olen saanut viettää aikaa kanssasi”, hän mutisi Kaunokille kiitollisena silmänsä kiinni puristaen. Hän kehräsi lujaa ja silitti nuoremman naaraan selkää hännällään painautuen tähän kiinni. Kaunokki tuntui hieman jännittyneeltä, mutta rauhoittui vähitellen.
“Menen nyt Urhon luokse. Tavataan taas illalla nukkumaan mennessä”, Ruusunen naukaisi leppoisasti vetäytyessään irti Kaunokista.
“Ai… selvä…”, naaras sanoi vaisusti ja lähti tassuttelemaan kauemmas. Ruusunen katsoi nuoren naaraan perään hieman apeana. Oliko hän suututtanut Kaunokin jotenkin?
Kuitenkaan hän ei kerennyt jäädä pohtimaan asiaa kamalan kauaa, koska Urho tuli hänen luokseen laskien häntänsä naaraan selälle. Ruusunen käänsi katseensa kumppaniinsa anovasti. Urho painoi päänsä tätä vasten.
“Älä hätäile. Hän kyllä pitää sinusta edelleen. Asiaan on vain tottumista”, kolli naukaisi ja nuolaisi Ruususen päälakea rakastavasti.
“Katso noitakin, näyttää aivan kuin kissa juoksisi jäniksen perässä”, Urho naureskeli. Ruusunen nojasi kolliin niin, että heidän turkkinsa sekoittuivat keskenään. He makoilivat kaksijalanpesän katolla katselemassa pilviä. Ruusunen tunsi olonsa kollin kanssa monta kertaa mukavammaksi, mitä pari auringonnousua takaperin.
“Katso. Nuo näyttävät aivan kahdelta kissalta”, Ruusunen naukaisi hymyillen.
“Ehkä ne ovat kumppanukset? Ehkä ne ovat me”, Urho kehräsi. Ruusunen naurahti ja löi kollia hellästi etutassullaan. Hän katsoi taas pilviin.
“Nuo tuolla näyttävät aivan emolta ja pennulta”, Ruusunen sanoi osoittaen hännällään kahta lähekkäin olevaa pilveä.
“Hei, katso! Tuolta tulee isä”, Urho kehräsi ja osoitti kahta pilveä lähestyvää suurempaa pilveä. Hän huokaisi ja katsoi Ruususta. “Saisimmekohan me joskus pentuja?”
Ruusunen syventyi ajatuksiinsa. Millaista olisi omistaa pentuja? Olisiko hän edes hyvä emo pennuilleen? Hän katsoi Urhoon. “Haluaisitko sinä pentuja?”
“Jaa. Se onkin ihan hyvä kysymys. En ole koskaan varsinaisesti ajatellut asiaa aikaisemmin, mutta kun tapasin sinut ensi kerran, tiesin,että jos joskus saisin tai haluaisin pentuja, haluaisin ne sinun kanssasi”, Urho naukui lempeästi ja katseli taivaalle. “Voisihan se olla mukavaa aloittaa perhe.”
“Niin”, Ruusunen naukui. Hän katseli hetken vielä pilviselle taivaalle ja nousi sitten venytellen ylös. “Minä lähden ainakin takaisin kaksijalanpesälle. Haluan olla taas hetken ajan Kaunokin kanssa.”
“Selvä. Minä tulen pian perästä, mutta mene sinä vain jo”, Urho naukaisi. Ruusunen nyökkäsi tälle ja loikki sitten alas kaksijalanpesän katolta. Hän kulki rauhallisesti kohti kotia ja hengitti syvään. Millaista olisi olla oikeasti emo? Millaista olisi saada pentuja ja katsoa niiden kasvua?
Hän työnsi ajatuksen syrjään ja alkoi jo lähestyä tuttua kaksijalanpesää. Naaras juoksi lopun matkasta ja pomppasi sisään vikkelästi. Hän katseli ympärilleen ja huomasi Kaunokin mutustamassa hiirtä lähellä yhtä seinistä. Ruusunen tallusteli iloisesti naaraan luokse. Matkalla Kaunokki kuitenkin huomasi hänet ja hänen kasvoilleen tuli kumma kaipaava ilme.
Ruusunen istahti nuoremman naaraan vierelle.
“Mitäs sinä olet tehnyt tänään?” hopeanharmaa naaras kysyi Kaunokilta kiinnostuneena.
“En paljoa. Kävin kujapartiossa ja sen jälkeen olenkin vain pääasiassa viettänyt aikaani täällä tekemättä mitään”, Kaunokki kertoi hiljaisella äänellä hiiren rippeitä tuijotellen. “Olisitko sinäkin halunnut?”
“En minä. Minulla ei ole kauhea nälkä. Haluaisitko jutella jostain tai tehdä jotain?” Ruusunen kysyi hymyillen.
“Voimmeko mennä katoille?” nuorempi naaras vastasi. Ruusunen pudisti hieman päätään.
“Lähtisin muuten mielelläni, mutta tulin sieltä juuri, enkä oikein jaksaisi vielä lähteä takaisin sinne”, naaras vastasi. Kaunokin ryhti lysähti. hän näytti nyt apeammalta.
“Selvä… Ehkä joku toinen kerta sitten”, nuori naaras naukaisi ja nousi ylös valmiina lähtemään. Ruusunen pysäytti hänet.
“Älä lähde vielä. Voimme mennä vaikka kahdestaan kävelylle. Jos sitten huvittaa, voimme kiivetä myös katoille. Noh, miltäs kuulostaisi?” hopeanharmaa naaras naukaisi lempeästi Kaunokkia katsellen.
“Se olisi mukavaa”, Kaunokki vastasi pienellä äänellä ja hymyili hieman. Ruusunen nousi ylös.
“Hyvä. Se on sitten päätetty”, hän naukaisi ja lähti johtamaan Kaunokkia ulos perässään.
Naaras tunsi iloa ja onnellisuutta ollessaan Kaunokin seurassa. Se antoi hänelle jonkinlaista rauhaa. Hän katsoi taakseen Kaunokkiin ja viittoi tätä tulemaan vierelleen. Kermanvalkea naaras kiri hänet kiinni muutamalla suurella harppauksella.
“Tänään on melkoisen lämmin, vaikka onkin jo lehtisade”, Ruusunen totesi heidän kävellessään eteenpäin. Kaunokki vain hymähti vastaukseksi. Ruusunen katsahti häneen hämmentyneenä. “Oletpas sinä vaisuna tänään”, naaras tokaisi, mutta Kaunokki ei reagoinut häneen mitenkään.
Hetken ajan päästä Ruusunen haistoi ilmassa linnun hajun. Hän huomasi tikan, joka hakkasi pitkällä nokallaan suurta tolppaa. Naaras katsoi sitä hetken ja katsahti sitten Kaunokkiin.
“Olisipa tuo hieman alempana niin voisin napata sen meille”, hän naukaisi. Kaunokki nyökäytti päätään. Ruususesta Kaunokin käytös tuntui hieman kummalta. Naaras käyttäytyi samalla tavalla kuin silloin, kun he eivät vielä olleet tunteneet kovin hyvin.
“Lähdetään takaisin”, Ruusunen vain huokaisi ja vastausta odottamatta kääntyi jo ympäri. Hän tallusteli eteenpäin rivakkaa tahtia ja ei kestänyt kovin kauaa, kunnes he pääsivät jo takaisin kaksijalanpesään.
Ruusunen heräsi ja nosti päätään. Kaunokki oli jo kadonnut heidän nukkumapaikaltaan. Ruusunen nousi ylös sukimaan turkkiaan. Hän pesi tarkasti kaiken lian pois ja ratkoi kaikki takut turkistaan. Urho saapui hänen vierelleen kaikessa hiljaisuudessa.
“Tänään mahtaa sataa”, kolli totesi ja istahti peseytyvän kumppaninsa viereen.
“Kuinka niin?” Ruusunen kysyi kielenvetojen välissä.
“Taivas on täyttynyt tummista sadepilvistä, joten uskoisin niin”, Urho vastasi ja ryhtyi itsekin pesemään turkkiaan. Ruusunen tunsi kollin lämmön ja painautui lähemmäs häntä. Urho alkoi kehrätä.
“Vai että sillä tavalla”, kolli naurahti ja laski kaiken painonsa Ruususta vasten. Hopeanharmaa naaras älähti ja litistui ruskean kollin lihaksikkaan ruumiin alle. Hän yritti pyristellä pakoon, mutta ei siinä onnistunut, ennen kuin Urho itse nosti painoaan pois kumppaninsa niskasta. Hopeanharmaa naaras nousi äkkiä tämän alta pois ja läimäytti häntä leikkisästi korville. Ruusunen kuuli pian takaansa uudet käpälänaskeleet. Hän käänsi päätään nähdäkseen kuka oli tulossa. Se oli Hyökyaalto.
“Ruusunen, sinut on määrätty minun sekä Ametistin kanssa kujapartioon”, kolli naukaisi. Ruusunen nyökkäsi ja nousi ylös. Hän nyökkäsi kumppanilleen hyvästit ja lähti sitten Hyökyaallon mukaan.
“Tervehdys”, Ruusunen tervehti, kun he saapuivat Ametistin luokse. Kolli katsahti häneen ja Ruusunen tarkkaili kollia hieman arvioivasti.
//Amu?
