Härmä
//Kirjoittaja: Auroora
//Hahmon sijainti:
//Eloklaanin reviiri
//TAISTELUTARINA (taistelua 457 sanaa)//
Härmä ei voinut sanoa olevansa täysin tyytyväinen siihen tilanteeseen, johon hänet oli heitetty. Keijukaisen suunnitelmat olivat käyneet toteen ja kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin joukkojen hyökkäys tapahtuisi tänä täysikuuna. Niin Härmäkin joutuisi mukaan tappamaan näitä eloklaanilaisia, joita sekä Keijukainen että Kuolonklaanin päällikkö Henkäystähti niin vihasivat. Ei häntä oikeastaan kiinnostanut jos hän joutuisi hiukan likaamaan tassujaan, mutta hyökkäys häiritsi hiukan hänen omia suunnitelmiaan.
Näinä päivinä Kuolonklaanin reviirillä Härmä oli kuumeisesti yrittänyt selvittää emonsa tappajan henkilöllisyyden, mutta aivan turhaan. Hän tunsi olonsa hiukan tyhmäksi: ainoa johtolanka oli se, että kyseessä oli klaanikissa, ja klaanikissoja olikin odotettua enemmän. Kanerva ei ollut antanut yhtään sen tarkempaa kuvausta tästä kissasta, joten Härmän oli lähes mahdotonta saada selville, kuka oli hänen elämäänsä mullistaneen hirmuteon takana. Ainoa mitä hän saattoi tehdä oli yrittää kysellä asiasta kuolonklaanilaisilta, mutta tilaisuuksia siihen ei auennut paljoa. Ja silloin kun aukesi, klaanikissat eivät vaikuttaneet halukkailta jakamaan hänelle ollenkaan tietoa Härmän mielistelystä huolimatta.
Samalla Härmä oli yrittänyt löytää Kanervan hajujälkeä. Jos hänen ei onnistaisi omin avuin löytää murhaajaa, hänen vanha mentorinsa olisi ainoa keino. Kanerva tiesi, kuka hänen emonsa oli tappanut, ja joka päivä Härmä vihasi naarasta hiukan enemmän siitä, ettei tämä ollut koskaan kertonut enempää. Toisaalta Härmän oli myönnettävä, ettei tappajan löytäminen ollut ainoa syy Kanervan etsimiselle. Tässä vieraiden kissojen joukossa hän koki tarvitsevansa apua ja tukea, eikä hän voinut kuvitella naaraan lisäksi ketään muuta täyttämään tuota roolia. Sitä paitsi kolli ei ollut voinut pitkään aikaan rentoutua kenenkään seurassa; teeskentely ja esittäminen alkoivat käydä raskaaksi. Kanervasta ei kuitenkaan näkynyt viiksikarvaakaan eikä Härmä hyvästä hajuaististaan huolimatta ollut koko matkan aikana erottanut Kanervan tuoksua ilmassa.
Härmän etsinnät menivät väkisin tauolle, kun hyökkäyksen ilta valkeni. Kuu loisti korkealla taivaalla suurena hopeana kehänä valaisten kujakissayhteisön ja kuolonklaanilaisten joukkojen tietä. Härmä oli hiukan jännittynyt, vaikka luottikin omiin taitoihinsa niin taistella kuin vältellä taistelua. Näiden yhdentekevien kissojen vuoksi hän ei vuodattaisi tippaakaan omaa vertaan, joten jos tilanne yltyisi liian rajuksi, hän livahtaisi empimättä tiehensä. Ei hän oikeastaan tarvinnut kujakissoja enää nyt, kun oli jo päässyt klaanien luo. Siltikään hän ei mielellään jättäisi heitä, sillä joukkiosta saattaisi vielä olla hänelle hyötyä.
Yö oli äänetön kissajoukon taittaessa matkaa Eloklaanin leiriin. Härmä ei selvästi ollut ainoa, jota tuleva hermostutti, vaikka ei ollutkaan pelokkaimmasta päästä. Kuolonklaanilaiset olivat tuoneet mukanaan nuorempiakin kissoja, ja Härmä kyseenalaisti hiljaa mielessään, oliko heistä mihinkään. Nuorukaiset, vaikka yrittivätkin pitää yllä rohkeaa olemusta, vaikuttivat pelokkailta. Toisaalta kujakissayhteisökin oli ottanut mukaan samaa ikäluokkaa edustavia; Roska ja Hyökyaalto kulkivat muutaman kissan päässä Härmän edellä.
Keijukainen johdatti heidät odottamaan kauemmas leiristä, kun Kuolonklaanin varapäällikkö Pimentovarjo yhdessä jonkun toisen kuolonklaanilaisen ja Kharonin kanssa harhauttivat leirissä odottavia vartijoita. Härmä höristi korviaan kuullakseen pienimmänkin äänen. Hän maisteli kylmää ilmaa yrittäen erottaa siinä eloklaanilaisten vastahyökkäyksen, mutta viholliset olivat täysin pimennossa tulevista tapahtumista. Se helpottaisi kujakissayhteisön työtä eikä Härmän kenties tarvitsisi nähdä niin paljoa vaivaa.
Kun Kharonin merkkihuuto kaikui ilmoille, Keijukainen johdatti hyökkäysjoukot leiriin. Pian taistelu oli täydessä vauhdissa: kaikkialla Härmän ympärillä kuului kuolonklaanilaisten ja kujakissojen taisteluhuutoja sekä eloklaanilaisten yllättyneitä rääkäisyjä. Harmaa kolli väisti täpärästi erään taisteluparin, joka oli vyöryä hänen ylitseen, sekä hänen kuononsa vierestä heilahtavat paljastetut kynnet. Härmä perääntyi loitommas taistelun tuoksinnasta ja silmäili mietteliäänä eloklaanilaisia kissoja. Hän ei halunnut taistella, sillä ei todellakaan halunnut loukkaantua – kuka parantaisi parantajan? – mutta hän halusi osoittaa Keijukaiselle olevansa tämän luottamuksen arvoinen. Härmän olisi löydettävä jokin hiukan taidottomampi kissa, jonka voisi helposti peitota.
Erakkokolli oli juuri löytänyt uhrinsa, kun huomasi Kharonin astelevan häntä kohti. Kollin takajalassa näytti olevan haava, joka oli tarpeeksi syvä saadakseen kujakissan nilkuttamaan hiukan. Härmä huokaisi tyytyväisenä siitä, ettei joutuisikaan ainakaan hetkeen taistelemaan. Taistelemisen lisäksi hänen tehtävänään olisi nimittäin haavoittuneiden hoitaminen. Hän oli tuonut mukanaan kaiken varalta joitain tärkeimpiä yrttejä ja rohtoja, joten Härmä oli valmis kaikkeen.
“Näytähän”, Härmä kehotti ja Kharon kääntyi ympäri. Hän kohotti jalkaansa sihahtaen kivusta. Harmaa kolli kumartui tarkastelemaan haavaa. Se ei näyttänyt olevan niin syvä, että aiheuttaisi pysyvää vahinkoa, vaikkei se mikään pikku naarmu ollutkaan. Härmä päätteli, että tästä selvittäisiin pelkällä hämähäkinseitillä ainakin toistaiseksi. Myöhemmin hän voisi levittää haavalle hierakkatahnaa.
Härmä kietaisi seittiä Kharonin jalan ympärille tarkoin liikkein varoen, ettei vahingossa koskenut haavaan. Tulehduksia oli vältettävä, vaikka hänellä olikin keinot niiden taltuttamiseen. Kun Härmä arvioi seitin olevan tarpeeksi tiukasti paikoillaan, hän suoristautui ja kohtasi Kharonin eriparisten silmien katseen.
“Koeta olla varovainen jalkasi kanssa, jotta seitit eivät irtoa. Ymmärrän kyllä, että se on tässä tilanteessa vaikeaa”, harmaa kolli sanoi tyynesti. “Onneksi taistelu ei varmaan kestä enää kauaa. Vai mitä luulet?”
//Kharon?
