Laku
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Mutustin ensi kertaa elämässäni rottaa. Olin aina ajatellu, että ne olivat iljettäviä ja kuvottavia enkä ollut ikimaailmassa kuvitellut koskaan syöväni sellaista. Kuitenkaan rotta ei maistunut sen kummemmalta. Päiväni kujakissayhteisössä olivat alkaneet jo tulla tutuksi. Se oli vain partiointia, ruoan hakemista, mahdollisesti muuta ulkoilua ja sisällä oleskelua. Olimme onnistuneet jopa keksimään Lunan kanssa uusia leikkejä joita me saattoimme leikkiä siitä huolimatta, että olimme sisätiloissa. Myöskin kissat alkoivat jo käydä tutuksi. Olihan siellä tietysti muutamia kissoja, joihin en ollut päässyt tutustumaan kunnolla, mutta heitä oli aika harvassa.
Huomasin Urhon astelevan minua kohti. Hän hymyili minulle ja Luna tuli hänen perässään. Heidän kanssaan oli myöskin hopeanharmaa naaras, jolla oli turkissaan raitoja ja naamassaan ikävän näköiset arvet, jotka olivat oletettavasti tulleet taistellessa.
“Tervehdys Laku! Tulimme juuri etsimästä ruokaa”, Urho ilmoitti. Nyökkäsin kollille. Hänestä oli tullut yksi läheisimmistä ystävistäni koko yhteisössä, mutta tietysti vasta Lunan jälkeen. Kukaan ei voisi koskaan korvata valkeaa naarasta.
“Löysin paljon kaikenlaista! Myöskin tutustuin Urhon kumppaniin. Hän on Ruusunen”, Luna esitteli hopeanharmaan naaraan. Olin yllättynyt siitä, että kolli oli ottanut tämän kissan kumppanikseen. Naaras näytti aika tiukalta ja epäystävälliseltä, ja Urho oli kaikkea muuta!
“Hän myöskin odottaa minun pentujani”, Urho ilmoitti rintaansa röyhistäen. Ruusunen tönäisi kumppaniaan hieman, katsoi tätä tiukasti ja sihahti jotain tämän korvaan. Urho näytti vain huvittuneelta, mutta minulle tuo vain todisti teoriaani siitä, että naaras ei ollut Urholle sopiva kumppani.
“Selvä… no, onneksi olkoon”, naukaisin hieman vaivaantuneena. Urho hymyili, mutta huomasi selkeästi vaivaantuneisuuteni.
“Me menemme nyt. On paljon tehtävää, mutta jutellaan myöhemmin!” kolli huikkasi ja tassutti kumppaninsa vierellä pois. Katselin heidän peräänsä hetken ja käännyin sitten Lunan puoleen.
“Oletko aivan varma, että he ovat kumppanukset?” kysyin. Luna läimäisi minua tassullaan korville.
“Tietysti tollo! Rakkaudella ei ole rajoja. Vaikka he eivät näytä sitä, he ovat yltäpäältä rakastuneita, molemmat”, Luna naukaisi ja katsoi minua tiukasti. Painoin pääni ja katsoin lattiaa nolona.
“Niin, tietysti. Anteeksi”, mutisin. Luna huokaisi ja tuli vierelleni ja painautui minua vasten.
“Turhaan sinä anteeksi pyytelet. Halusin vain, että ymmärrät asian”, naaras naukui ja nuolaisi poskeani hellästi. Aloin kehrätä ja pukkasin häntä hellästi.
“Onneksi minulla on sinut. En tiedä mitä tekisinkään ilman sinua, olet minulle niin tärkeä”, naukaisin ja painauduin kokonaan Lunaa vasten.
“Sinäkin olet minulle tärkeämpi kuin kukaan muu kissa on koskaan ollut. En halua menettää sinua ikinä”, Luna naukui hiljaa.
Minä avasin silmäni ja huomasin olevani taas kotiväkeni luona entisessä kaksijalkalassa entisessä kaksijalanpesässä. Oliko kaikki se miten olin liittynyt kujakissayhteisön jäseneksi Lunan kanssa ollut vain unta? Nousin ylös ja lähdin kulkemaan pitkin pesää. Kaikki tuntui jotenkin normaalia suuremmalta. Päätin mennä ulos. Menin siis maukumaan kaksijalan jalkoihin ja se päästi minut ulos pihalle.
Tassutin lammikon vierelle. Halusin mennä uimaan, mutta huomatessani heijastukseni veden pinnassa maailma tuntui keinahtavan tassujeni alla. Olin taas pentu. Olin pieni ja pörröinen enkä näyttänyt enään samalta kuin vielä jonkin aikaa sitten.
Juuri silloin mieleeni hiipi karmiva ajatus. Ryntäsin takaisin sisään pesään ja ryhdyin huutamaan Lunan nimeä ja etsimään naarasta epätoivoisesti. Kuitenkaan en löytänyt hänestä edes karvan vertaa. Tunsin epätoivon kasvavan sisälläni paniikin kanssa käsi kädessä. Rymistelin pesässä edestakaisin yrittäen löytää edes pienimmän merkin parhaasta ystävästäni. Hän oli minun koko maailmani. En kestänyt olla ilman häntä. Mitä elämäni olisikaan ilman häntä.
“Luna! Vastaa minulle Luna! Et voi olla poissa! Kaikki kokemamme ja sinä ei voinut vain olla unta!” huusin paniikissa kyyneleet silmistäni valuen.
“Laku, minä olen tässä. Älä pelkää se oli vain pahaa unta”, kuulin Lunan äänen ja huomasin kujakissayhteisön kotipesän seinät hämäränä ympärilläni.
“Tuo oli kamalaa! Luulin että olin menettänyt sinut! Luulin, että en enää koskaan pääsisi näkemään sinua tai leikkimään kanssasi tai kuulemaan sinun rauhoittavaa ääntäsi”, sopersin hiljaa, jotta en herättäisi kaikkia pesässä. Luna silitti minua hännällään.
“Ei hätää. En jättäisi sinua koskaan mistään hinnasta, enkä anna sinulle käydä mitään pahaa”, Luna naukui rauhoittavasti. Hengitin hänen tuoksuaan ja aloin rauhoittua. Hän oli vierelläni. Hän oli kanssani. Luna ei jättäisi minua, eikä katoaisi luotani. Hän olisi kanssani aina.
Hengitin raikasta ulkoilmaa. Leopardi oli suostunut viemään minut ulos haukkaamaan happea, joten yritin ottaa siitä kaiken ilon irti. Oli toki vaikeaa iloita ulkona, kun minulla ei ollut Lunaa siellä kanssani leikkimässä. Hän ei ollut saanut ketään vahtimaan itseään, koska kaikilla oli ollut kiire, tai he eivät juuri silloin jaksaneet.
Huokaisin hiljaa ja katsahdin pilviselle taivaalle. Aurinko ei päässyt valaisemaan ympäristöä tai lämmittämään turkkiani. Sen sijaan ympärillä ilma tuntui viileältä ja pahaenteisen kostealta.
“Sataakohan tänään?” kysyin puoliksi Leopardilta ja puoliksi vain itseltäni. Naaras vilkaisi minuun ja sitten taivaalle ja jäi hetkeksi aikaa pohtimaan.
“Se on vaikeaa päätellä, mutta nuo pilvet ovat kyllä kovin tummia tuolla noin, joka voi hyvinkin tarkoittaa sadetta, mutta enhän minä täysin varma ole”, Leopardi naukui ja katsoi taas minuun.
“Toivottavasti ei sataisi. En haluaisi sairastua. Sairastuminen ei ole hauskaa. Olen siis kokenut sen joskus”, naukaisin Leopardille hivenen huolestuneella äänellä. Naaras nyökkäsi ja heilautti häntäänsä.
“No, mihin sinä haluat mennä?” hän kysyi. En ollut oikein ajatellut sitä. Halusin vain tulla vähän jaloittelemaan ja haukkaamaan happea. Katselin ympärilleni ja liikuttelin tassujani hermostuneena.
“Et taida tietää, vai?” Leopardi naukaisi lempeästi. Pudistin päätäni ja naaras naurahti hieman. “Mennään vaikka katoille kiipeilemään. Se on oikein mukavaa puuhaa… ainakin monien muiden kissojen mukaan”, naaras ehdotti. Nyökkäsin hyväksyvästi ja lähdin seuraamaan hänen johdatustaan kohti erään kaksijalanpesän seinustaa.
Lähdin kapuamaan ylöspäin Leopardin johdolla. Pelkäsin jatkuvasti, että tipahtaisin, mutta en suostunut näyttämään sitä Leopardille. Minun täytyi pysyä kovana. Kuitenkin Leopardin kapuaminen oli kovin nopeaa ja minun oli hankalaa pysyä hänen perässään.
“Odota”, puuskutin ja hän pysähtyi hieman ylemmäs odottamaan. En ymmärtänyt miten hän oli niin taitava kiipeilemään.
Pian sain itseni kammettua kaksijalanpesän katolle ja makasin siinä hetken ajan puuskuttaen. Leopardi tuli luokseni ja katseli minua hiljaa, kun makasin siinä. Vilkaisin ylös naaraaseen ja vääntäydyin pystyyn.
“Pitää alkaa opetella kiipeilemään taitavammin”, naurahdin. Naaras hymyili ja räpäytti minulle lempeästi silmiään.
“Se saattaakin tuntua aluksi hieman raskaalta, mutta kyllä se siitä”, hän sanoi ja lähti tassuttamaan eteenpäin. Seurasin häntä kiltisti hännänmitan verran takanapäin. Mitäköhän Luna mahtoi tehdä pesässä?
