Laku
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Päivänsäde selitti meille säännöt lyhyesti. Nyökyttelin päätäni, vaikka minulla oli vielä paljon epävarmuuksia. Katsoin johtajattareen kunnioittavasti ja aloin jo ajatella tosissani, että elämästä uudessa paikassa voisi tulla oikeasti hyvin kiintoisaa ja mukavaa.
Katsoin Päivänsäteeseen hiljaa, kun tämä oli selittänyt meille kaiken ja katsoi meihin nyt selkeästi osittain odottaen, että sanoisimme vielä jotain. Hän vielä kysyi meiltä, olisiko meillä jotain kysyttävää. Vilkaisin Lunaan ja katsoin sitten taas yhteisön johtajaan rauhallisesti.
“Kuulostaa mainiolta. Kuin jonkin laiselta seikkailulta. Tehtävämme nyt olisi sitten kai asettautua tänne hyvin?” kysyin. Päivänsäde nyökkäsi ja osoitti hännällään alueeseen, jossa meillä olisi tilaa oleskella ja asustaa. Nyökkäsin naaraalle hymyillen vilkaistuani alueeseen. Tassutin sinne päin katsellen ympärilleni toivoen löytäväni jotain, jolla tehdä pedit minulle sekä Lunalle. Luna tassutti perässäni ja Päivänsäde katosi.
“Kuules Laku. En tiedä miksi päätit, että toimisimme näin, mutta epäilen arviointikykyäsi. Minusta olisimme voineet vaatia tai anella häneltä, että pääsisimme takaisin”, Luna naukui minulle, kun oletti, että meillä oli tarpeeksi etäisyyttä kaikkiin läheisimpiin kissoihin.
“Ei, ei. Meillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. En usko, että hän olisi suostunut päästämään meitä, vaikka olisimme uhanneet kutsua kotiväkemme hakemaan meidät täältä”, naukaisin naaraalle pudistaen päätäni. “Kaiken lisäksi, vaikka olisimme onnistuneet livahtamaankaan ulos hänen ohitseen, oli meitä vastassa suuri joukko kujakissoja. Minusta tämä oli hyvä päätös, ja ei tämä paikka vaikuta loppupelissä edes niin pahalta, kunhan tähän vain tottuu. Nuo kissat vaikuttavat ihan tyytyväisiltä”, jatkoin viitaten kissoihin, jotka makoilivat ja istuskelivat yhdessä samalla jutellen keskenään. Luna nyökkäsi minulle hitaasti vastaukseksi ja katsoi sitten ympärilleen.
“Tarvitsemme jotain, josta teemme petimme. Minä en ainakaan halua nukkua kylmällä maalla!” Luna naukaisi kääntyen minun puoleeni. Nyökkäsin ja lähdin loikkimaan etsien jotain hyvää meille kahdelle pedin tekemiseen.
Huomasin pian nurkassa jotain hieman tomuisia kaksijalkojen vanhoja nahkoja, jotka näyttivät resuisilta ja likaisilta. Loikin niiden luokse ja lähdin raahaamaan yhtä kohti Lunaa. Naaras katsoi minuun hetken ja tuli sitten auttamaan raahaamisessa.
“Tämä on kamalan likainen”, naaras nurisi, kun saimme sen viimein paikalleen ja asetettua hyvin. Naurahdin hieman ja tökkäsin häntä hellästi käpälälläni.
“Ei sinua ole ennen likaantuminen haitannut”, naukaisin leikkisästi.
“Niin, mutta enhän minä silloin ole nukkunut liassa!” naaras naukaisi ja tökkäsi minua takaisin.
“Kyllä se siitä. Voimme varmasti puhdistaa sen myöhemmin”, naukaisin ja tallustelin kaksijalkojen nahan päällä, jotta saisin sen jotenkin hyvin, että siinä ei olisi epämukavia muhkuroita.
“Voimme nukkua tässä yhdessä, jos kelpaa”, naukaisin samalla, kun tasoitin petiä. “Minusta se olisi parempi, koska tuntisin oloni turvallisemmaksi”, jatkoin vielä.
“Kyllä se minulle käy. Minusta se kuulostaa paremmalle kuin itsekseen nukkuminen”, Luna vastasi. Hymyilin hänelle lempeästi ja nyökkäsin.
“Selvä, se on sitten niin. Nukumme tässä yhdessä”, naukaisin ja asetuin hyvään asentoon ja viestin Lunan hännälläni vierelleni. Naaras tassutti kevein askelin luokseni ja asettui viereeni makaamaan.
Tunsin kosketuksen pörröisellä turkillani. Nostin päätäni ja huomasin minulle vielä tuntemattoman kissan. Hän seisoi edessäni katsoen alas minuun.
“Huomenta uusi jäsen. Sinä mahdat olla Laku, eikö? Minä olen Urho. Sinä tulet minun, Nefirin ja Leopardin mukaan. Lähdemme kujapartioon. Näytämme sinulle hieman kaksijalkalaa paremmin”, tummanruskea kolli naukaisi. Vilkaisin Lunaan ja tuskin kerkesin avata suutani, kun Urho heilautti häntäänsä hiljentääkseen minut.
“Ystäväsi ei lähde mukaan. Olen pahoillani, mutta emme ota riskejä”, kolli naukui kullankeltaiset silmät pahoittelevasti kimmeltäen. Nyökkäsin ja nousin varovasti ylös yrittäen olla herättämättä Lunaa, joka tuhisi vielä unessa rauhallisesti.
Urho johdatti minut hieman kauemmas kohti kahta muuta kissaa, jotka odottivat ilmeisesti vain minun tuloani.
“Tervehdys!” sanoin pirteästi, mutta molemmat vain nyökkäsivät minulle vastaukseksi. Minua hieman harmitti, miten nämä kissat vaikuttivat vakavemmilta, mitä pidin, mutta annoin asian olla. Huomioin miten kissat pakkautuivat ympärilleni niin, että yksi kulki muutaman askeleen edellä, toinen häntä muutaman askeleen edellä ja yksi muutaman askeleen minun takanani.
“Vien sinut myöhemmin kanssani etsimään ruokaa”, Urho, joka oli kulkenut hieman minun edelläni, naukaisi ja jättäytyi vierelleni kävelemään. Nyökkäsin hänelle.
“On mukavaa, että olet valmis auttamaan minua”, naukaisin aidosti kiitollisena kollille. Hän hymyili minulle iloisesti.
“Ei se ole suuri vaiva. Minusta on mainiota, että saimme uusia jäseniä yhteisöön”, kolli naukui ja katsoi minuun. Nyökkäsin.
“Onko sinulla täällä paljon ystäviä?” kysyin aidosti kiinnostuneena kollilta. “Ja mitä te teette ajallanne?”
“Kaikki yhteisön jäsenet ovat minulle ystäviä huolimatta siitä, mitä he oikeasti minusta ajattelevat. Ja me vain pääasiassa vaihdamme kieliä, kun on ylimääräistä aikaa. Minusta on hauskaa viettää aikaa kenen kanssa tahansa, mutta eniten tietysti viihdyn oman kumppanini Ruususen kanssa. Tiedät kuitenkin varmasti tunteen”, Urho naukui ja vinkkasi silmäänsä. Katsoin häntä hetken ajan hämmentyneenä, kunnes tajusin, mitä kolli tarkoitti.
“Ei, ei, ei! Ymmärsit nyt väärin! Emme minä ja Luna ole kumppanuksia! Olemme vain parhaita ystäviä. Me tapasimme jo pentuina ja olemme olleet ystäviä siitä asti”, selitin kollille hätäisesti. Tummanruskea kolli vain kehräsi.
“Kyllä sitä luulisi sinun jo tajunneen, että välillänne on varmasti myös jotain muuta. Olette hyvin läheisiä, läheisempiä kuin monet kissat, ehkä jopa läheisempiä kuin jotkut perheenjäsenet. Uskon, että teillä on tunteita toisianne kohtaan”, Urho naukui. Pudistin päätäni. Olin aina nähnyt Lunan vain parhaana ystävänä, en muuta. Mutta miettiessäni asiaa, ei hän olisi yhtään sen kummoisempi kumppani. Pudistelin kuitenkin päätäni.
“Ei, olemme vain hyviä ystäviä, ainakin vielä”, nau’uin ja käänsin katseeni pois kollista. Annoin ajatusteni vaeltaa pois kaksijalkalasta, jonnekin tuntemattomaan. Mietin kaikkea sitä, mitä siellä olikaan. Nyt en koskaan pääsisi näkemään sitä, mutta oli huono aika jäädä surkuttelemaan sellaista. Tämä kaksijalkala ja se ränsistynyt kaksijalanpesä olisivat nyt minun kotini.
“Käännytään takaisin”, edessä olevan kissan ääni sai minut hätkähtämään takaisin siihen paikkaan missä seisoin. Nyökkäsin, vaikka oletin, että mielipiteelläni ei oikein ollut väliä. Huomasin Urhon menevän lähemmäs tätä kissaa, kun taas takanani kulkenut kissa tuli lähemmäs. Vasta nyt tajusin kuinka iso olin näihin muihin kissoihin verrattuna.
“On ihanaa saada lisää vapaaehtoisia liittymään yhteisöön. Minä olen Leopardi, hauska tutustua”, naaras naukui iloisesti. Hymyilin hänelle.
“Mahtavaa tutustua Leopardi, minä ole Laku. Ystäväni, joka odottaa kaksijalanpesässä on Luna. Olisi oikein mukava tutustua sinuun hieman paremmin, jos siis vain itse haluaisit. Voisit tulla minun ja Lunan seuraan ja voisimme… vaihtaa kieliä, vai niinkö te sanotte?” kysyin. Leopardi nyökkäsi.
“Tulen mielelläni. On mahtavaa päästä tutustumaan uusiin kissoihin!” leopardikuvioinen naaras naukaisi. Hymyilin. Ehkä kaikki kissat eivät olleetkaan niin kamalia, kuin olivat antaneet kuvitella. He vaikuttivat tähän asti oikein mukavilta.
“Et ole tainnut vielä tutustua tyyliimme hankkia ruokaa?” Leopardi kysyi. Hänen vaaleanvihreä katseensa oli lukittuna minuun. Pudistin päätäni.
“Onko se jotenkin erikoinen? Ettekai te saalista omaa ruokaanne! Eikö se vie ikuisuuden!” huudahdin kun ajatuksiini lipui mielikuva siitä, miten yrittäisin jahdata hiirtä avuttomasti juuttuen jokaiseen oksaan ja juureen.
“Ei, emme toki. Tai kyllä me myös saalistamme, mutta meidän tapamme saada ruokaa on etsiä kaksijalkojen jättämiä jämiä roska-astioista”, Leopardi kertoi hieman kehräten. Nyökkäsin hitaasti. Se vaikutti minusta hieman hassulta. Ehkä se kuitenkin johtui siitä, että olin koko ikäni saanut ruokani suoraan eteeni, kun sitä vain tarpeeksi osasin pyytää.
“Se kuulostaa… mielenkiintoiselta”, naukaisin yrittäen jotenkuten pukea ajatukseni sanoiksi. Leopardi naurahti hieman.
“Se voi tuntua hassulta aluksi, mutta luota minuun, pian sinä olet siinä yhtä hyvä kuin olisit syntynyt sinne”, naaras naukui. En tiennyt olisiko minun pitänyt olla ajatuksesta hyvilläni vai kauhuissani, mutta oikeastaan se oli minusta vain hieman hassua.
Avasin juuri suuni vastatakseni, kun Leopardi lähti hyppimään ylöspäin pitkin kaikkea erilaista roinaa. En ollut edes tajunnut, että olimme jo päässeet takaisin. Epävarmana ponkaisin ylös ja yritin saada itseni kammettua korkeammalle. Se oli minulle edelleen huteraa, mutta sain sen lopulta onnistumaan ja olin jo ikkunalaudalla seisomassa. Vilkaisin taakseni ja huomasin Urhon ja kujapartion toisen edellä kulkeneen kissan – jonka oletin olevan Nefiri kaikesta aiemmasta päätellen – tulevan hitaammin perästä. He ilmeisesti jäivät vahtimaan minun kulkuani ylös. Se sai minut tuntemaan oloni hieman tukalaksi.
“Tulehan jo!” kuulin Leopardin äänen. Loikkasin maahan ja tassutin hänen luokseen.
“Tännepäin. Täällä on minun ja Lunan nukkumapaikka”, selitin kääntäen korviani kohti suuntaa, johon olimme asuttautuneet. Leopardi nyökkäsi ja lähti seuraamaan minua, kun johdatin häntä kohti paikkaa, jossa olin nähnyt Lunan vielä aikaisemmin nukkumassa.
Luna oli poissa. Huomasin sen heti. Katsoin ympärilleni hädissäni. En tiennyt mitä naaraalle oli tapahtunut, mutta olin huolissani, vaikka olin aika varma, että hän oli täysin kunnossa. Leopardi tuli vierelleni ja laski häntänsä selälleni.
“Ystäväsi, Luna mahtoi olla hänen nimensä, on varmasti vain jossain muualla”, naaras rauhoitteli. Nyökkäsin, mutta olin silti epäileväinen. Tassutin siihen kohtaan, missä olimme nukkuneet ja asetuin sen kaksijalkojen nahan päälle, jota olimme käyttäneet petinämme.
“Odotetaan Lunaa täällä. Hän tulee varmasti pian ja löytää meidät täältä”, sanoin Leopardille. Hän nyökkäsi ja asettui hyvään asentoon lähistölle.
“Yhteisö on mainio paikka elää. Vaikka onkin tapahtunut sitä sun tätä, ja säännöt saattavat tuntua epäreiluilta ja tiukoilta, on tämä paikka ihan mukava. En näe tässä mitään vikaa”, naaras naukui. En tiennyt oliko se oikeasti hänen mielipiteensä, vai halusiko hän vain saada minut tuntemaan oloni uudesta paikasta paremmaksi. Toki en olettanut sen olevan olennaista, koska minusta paikka ei vaikuttanut tähän mennessä lainkaan kamalalta.
Pian kuulin lähestyvää puheensorinaa. Käänsin päätäni ja huomasin Lunan tassuttavan minua ja Leopardia kohti mukanaan valkoinen kollikissa. Luna pysähtyi minun eteeni ja kosketti kanssani neniä.
“Tässä on Valas. Hän näytti minulle miten hankitaan ruokaa kujakissojen tapaan”, Luna kertoi viikset väpättäen. “Se oli hauskaa. Kaivelimme roskapönttöjä ja noukimme sieltä kaikki parhaimmat herkut.”
“Mainiota. Kuulostaa siltä, että sinua ei harmita päätöksemme jäädä”, naukaisin ja puskin naarasta hellästi. “Tämä tässä on muuten Leopardi. Kävin hänen kanssaan kujapartiossa heti herättyäni”, kerroin hänelle vielä heilauttaen häntääni kohti Leopardia, joka seisoskeli nyt vierelläni.
“Hauska tavata, Luna. Toivottavasti viihdyt yhteisössä”, Leopardi naukui hymyillen. Luna hymyili takaisin.
“Hauska tavata sinutkin, Leopardi”, valkoinen naaras naukaisi. Luna käänsi katseensa taas minuun. Hänen katseensa oli täynnä iloa ja lämpöä.
“Olin huolissani, kun en nähnyt sinua missään herätessäni. Ensi kerralla saat luvan ilmoittaa, kun lähdet jonnekin, niin minun ei sitten tarvitse huolestua”, naaras naukaisi ja sai minut hieman nolostumaan.
“Sinä nukuit niin rauhallisesti. En halunnut häiritä untasi”, sanoin hieman vaivaantuneena. Ei Lunan tarvitsisi minusta huolehtia, kyllä minä osasin itse itsestäni huolta pitää. Luna astui eteenpäin, kurotti kaulaansa ja nuolaisi lempeästi päälakeani.
“Ensi kerralla herätät minut, ihan sama kuinka suloisesti ja rauhallisesti nukun”, Luna sanoi ja peruutti sitten.
“Hyvä on”, huokaisin leikkisän yli dramaattisesti. Luna kehräsi ja läimäisi minua pehmeästi käpälällään ja lähti sitten juoksemaan karkuun. Hetkeäkään odottamatta pinkaisin hänen peräänsä.
Naurahdukset kaikuivat koko pesässä meidän juoksennellessamme ympäriinsä toisiamme vuoron perään jahdaten. Saatoin tuntea ilon kulkevan koko kehoni lävitse kehrätessäni ja juostessani Lunan perässä ja häntä karkuun.
Pysähdyin tassut liukuen, kun joku musta kolli astui tielleni.
“Lopettakaa tuo! Tuo on kamalan pentumaista ja en voi nukkua, kun pidätte niin kovaa ääntä!” kolli sihahti katsoen minua silmät sirrillä. Luimistin korvani ja käännyin sanaakaan sanomatta ympäri Lunaa kohti. Naaras näytti surulliselta, koska olimme joutuneet lopettaa leikkimme. Tunsin Leopardin hännän kosketuksen lavoillani.
“Älä huoli. Hento nyt vain on tuollainen äkäpussi”, naaras naukaisi. Nyökkäsin hänelle edelleen hieman apeana.
Tassutin Hyökyaalto nimisen kollin perässä kohti lähellä jököttäviä roska-astioita. Kolli oli suostunut viemään minut etsimään itselleni jotain ruokaa. Olin hyvin kiitollinen asiasta kollille, koska minua hiukoi jo kovasti.
Hyökyaalto loikkasi roska-astian reunalle ja katsoi sitten minuun.
“Mene tuon roskapytyn reunalle ja kaiva sieltä ylös kaikki, mikä näyttää edes jotenkuten syömä kelvolliselta”, kolli naukui osoittaen hännällään lähintä roskapyttyä hänen omansa jälkeen. Nyökkäsin ja loikin sen juurelle. Pidellen katseeni sen yläreunassa, loikkasin ylös astian reunalle iloisesti murahtaen.
Käännyin Hyökyaallon puoleen, joka nyökkäsi ja näytti sitten mallia mitä tehdä. Tungin valkeat etutassuni sen sisällä olevien asioiden sekaan ja ryhdyin penkomaan sitä parhaani mukaan, samalla vältellen sisään tipahtamista. Kurottelin kohti jotain kaksijalkojen muonaa, mitä olin nähnyt niiden monesti syövän. Se oli puoleksi syöty, mutta olihan sekin ruokaa.
Tartuin siihen kynsilläni ja vedin sen ylös ja tiputin sen maahan roska-astian vierelle. Vilkaisin nopeasti Hyökyaaltoon, joka oli löytänyt jonkinlaisen purkin, jonka hän oli tiputtanut samalla tavalla maahan oman roska-astiansa vierelle. Katselin purkkia yrittäen nähdä mitä sen sisällä mahtoi olla, mutta luovutin hetken päästä, kun en onnistunut näkemään sen sisään.
Käännyin taas katsomaan alas roskapönttöön ja yritin löytää jotain syömisen arvoista. Kaivoin muita asioita pois edestä ja yritin löytää edes jotain, mutta mitään ei löytynyt.
“Täällä ei ole enää mitään!” huusin Hyökyaallolle. Hän nosti päätään ja katsoi minuun.
“Katso tuosta seuraavasta. Sen jälkeen voimme lähteä takaisin!” kolli huusi. Nyökkäsin, mutta tajusin, että hän ei välttämättä ollut nähnyt kaukaa mitätöntä nyökkäystäni.
“Selvä homma!” huusin ja loikkasin alas. Tartuin jo aiemmin noukkimaani muonaan ja raahasin sen mukanani toisen roska-astian vierelle.
Loikkasin ylös tutkimaan astian sisusta, kun olin asettanut aiemman löytöni hyvin sen vierelle. Laskin etutassuni kaiken sen sisällä olevien asioiden sekaan ja ryhdyin pyörittelemään niitä ympäriinsä toivoen, että jotakin hyvää sattuisi silmiini.
Kuulin yhtäkkiä ääntä sen roskapytyn juurelta, jonka päällä seisoskelin ja vilkaisin alas. Näin kamalan kokoisen karvaisen otuksen, jonka häntä oli kuitenkin kalju. Sen etuhampaat olivat suuret ja näyttivät vahvoilta.
“Mikä tuo on!” huudahdin ja lähes tipahdin alas. Hyökyaallon pää ponnahti pystyyn ja hän lähti äkkiä otusta kohti.
“Etkö ole ennen rottaa nähnyt? Se vie ruokasi, jos et tapa sitä!” kolli huuri ja ponkaisi kohti otusta. Katsoin sokissa miten vanhempi kolli kamppaili hetken rotan kanssa ja puraisi sen sitten kuolemaansa.
“Lisää ruokaa meille”, Hyökyaalto naukaisi katsoen taas minuun.
“Ai syömmekö me tuon?” kysyin painottaen kovasti sanaa tuo. Hyökyaalto nyökkäsi viikset hieman väpättäen.
“Tietysti. Jos on jotain syötävää, otamme sen mielellämme. Eikä rotta edes maistu niin pahalta, sinun kannattaisi kokeilla sitä”, Hyökyaalto naukui ja nosti sen ylös. “Nyt on kuitenkin aika lähteä. Ota tuo sinun löytämäsi juttu ja tuo purkki, jonka minä löysin”, hän sanoi vielä. Tein työtä käskettyä ja kävin hakemassa molemmat sommitellen ne suuhuni ilman, että nielin niitä vahingossa.
Lähdimme palaamaan takaisin kaksijalanpesään ja tunsin itseni ylpeäksi ensimmäisestä löydöstäni. Ehkä minusta tulisi vielä paras ruoan etsiä yhteisössä joku päivä.
