Ruusunen
//Kirjoittaja: käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Kaunokki myöntyi ja he jakoivat Urhon tuoman aamiaisen kahden kesken. Ruusunen oli hiljaa kiitollinen Urholle tämän avuliaisuudesta.
Syötyään Ruusunen nousi ylös pesemään itseään. Hänen turkkinsa oli aivan sotkussa ja hän halusi siistiä sen.
Naaras huomasi Kaunokin nousseen ylös.
“Lähden kujapartioon”, naaras naukaisi. Ruusunen ihmetteli, milloin kujapartio oli hänelle määrätty, mutta antoi asian sitten olla.
“Pidä hauskaa ja tule yhtenä kappaleena takaisin”, Ruusunen naukaisi. Kaunokki lähti hiljaa pois ja nyt hopeanharmaa naaras oli yksin.
Hän tuijotti smaragdin vihreillä silmillään muiden kissojen tekemisiä ja meni sitten taas makuulle. Ruususen katse pysähtyi Urhoon. Ruskea kolli jutteli Hennon kanssa. Toinen kolli ei vaikuttanut nauttivan puheliaan kollin seurasta, mutta Urho jatkoi kälättämistä kaikesta huolimatta.
Ruususen viikset väpättivät hilpeästi, kun hän katsoi, miten Hento nousi pystyyn ärtyneenä ja ärähti Urholle. Sen jälkeen he tapittivat toisiaan hetken hiljaa ja Hento tassutti muualle.
Ruusunen hymyili ja painoi sitten päänsä. Hän makasi pää etutassujen päällä ja häntä kuonolla. Hän tunsi maan tärinän, kun kissat kulkivat ohitse. Naaras ei ollut koskaan aiemmin tajunnut, kuinka raskaita aikuisten kissojen askeleet olivat.
“Hei taas! Oliko tuomani aamiainen hyvää?” Ruusunen säikähti Urhon ääntä. Kolli oli siirtynyt hänen vierelleen kaikessa hiljaisuudessa, kun hän oli ollut silmät kiinni. Naaras katsoi kollia silmät sirillä ja pupillit pieninä viiruina.
“Mitä se sinua kiinnostaa? Et kai yrittänyt vain myrkyttää meitä”, Ruusunen sihisi. Urhoa ei näyttänyt häiritsevän hopeanharmaan naaraan ärtymys.
“Miksi minä ryhtyisin muita yhteisön jäseniä myrkyttämään? Eihän se mitenkään minua hyödyttäisi”, Urho naukui rauhallisesti ja hymyili lempeästi.
Ruusunen katsoi kollia silmiään räpäyttäen ja sulki taas silmänsä. Urho tuhahti ja naaras kuuli miten kolli istahti alas.
“Kuules haluasin vain olla sinulle mukava ja toivoisin, että voisimme olla ystäviä. Se on kaikki mitä haluaisin, ihan tosi!” kolli veti henkeä ja siirteli tassujaan maata vasten. “Kun huomasin joukkionne, halusin saman tien liittyä, mutta tiedätkö kenet huomasi kaikkien seasta parhaiten? Sinut! Ajattelin, että olisit varmasti mahtava kissa, jonka kanssa viettää aikaa, mutta et oikein muuta minulle tee kuin sihise ja huuda.”
Ruusunen avasi silmänsä ja katsoi kollia. Tämän kullankeltaisten silmien katse oli kohdistunut häneen ja se sai hänen olon tuntuvan tukalalta.
“Jätä minut rauhaan friikki! Jos haluat kerta niin kovin olla ystäväni, anna minulle tilaa elää! Sinun kanssasi on mahdotonta olla, kun tuppaat aina niin lähelle”, Ruusunen sihisi ja huitaisi kolliin päin käpälällään.
Urho nousi pystyyn ja katsoi hopeanharmaata naarasta hetken vihaisesti ja surullisesti ja lähti sitten sanaakaan sanomatta pois.
Ruususella oli samaan aikaan hyvä ja huono olo äskeisestä. Hän tunsi olonsa hyväksi, kun sai tiuskia jollekulle, mutta samaan aikaan hän ei olisi halunnut olla Urholle niin ilkeä. Naaras kuitenkin vain pudisteli päätään.
*Jos hän on niin heikko, niin olkoon sitten. Paljonkos se minua liikuttaa!*
Ruusunen peitti innostuksen, joka huokui hänestä kuin myrsky. Hän oli viimein saanut Päivänsäteen luottamuksen vähän aikaa sitten, ja nyt hän oli ensimmäistä kertaa matkalla metsäpartioon.
Ruusunen piti ideasta. Metsäpartiossa hän pääsi taas metsään, mutta ei joutunut hylkäämään kaksijalkalaa. Jos totta puhuttiin, Ruusunen oli pitänyt metsässä elämisestä aika paljon. Siellä ei ollut koiria ja kaksijalkoja vanimassa nurkan takana.
Toki se ei ollut Ruususen paikka. Hän oli syntynyt kaksijalkalassa ja muuttanut yhteisöön. Hän siis kuului kaikesta huolimatta kaksijalkalaan.
Ruusunen huomasimaaston vaihtuvan vähitellen, kun he lähenivät kaksijalkalan reunaa ja metsää.
Naaras katsahti mukana olevaan Hyökyaaltoon, joka jutteli leppoisasti Rubiinin kanssa. Ruusunen ei kuullut mitä he sanoivat, mutta ei häntä oikeastaan se juuri kiinnostanutkaan. Naaras vain katsoi, miten he lähestyivät vähä vähältä metsää horisontissa.
Ruususta hymyilytti. Metsästä löytyisi niin paljon parempaa riistaa, jota hän voisi viedä Kaunokille lahjaksi.
Naaras näki jo silmissään miten nuori naaras hymyilisi hänelle iloisesti, kun hän laskisi suurimman koskaan näkemänsä oravan tämän eteen. Kaunokki hymyilisi ja nuoleskelisi huuliansa iloisesti. Ruusunen kehräsi hiljaa ja hymyili itsekseen ajatellessaan nuorempaa naarasta.
“Olemme kohta perillä”, Hyökyaalto naukaisi yhtäkkiä ja Ruusunen säpsähti. Hän ei ollut varma oliko kolli puhunut hänelle, mutta nyökäytti silti päätään. Hän kohdisti katseensa edessä avautuvaan metsään. Se näytti upealta, miltein maagiselta. Ruususesta metsä näytti jotenkin erikoisen kutsuvalta ja kotoisalta, mutta hän siirsi intonsa päästä metsään taka-alalle.
Ruusunen tunsi ruohon polkuanturoissa. Se tuntui ihanan pehmeältä kovan kivisen maaston jälkeen. Naaras kurkkasi muihin ja seurasi heitä merkkaamaan alueita. Hän toivoi mielessään, että heidän aikansa riittäisi vielä hejumerkkejen laittamisen jälkeen saalistamiseen, mutta ei sanonut asiasta sanaakaan.
Muut kulkivat eteenpäin tarkasti rajaa merkaten, kun taas Ruusunen ennemminkin vain katseli, ja tutki missä raja menee. Naaras oli myös puolet ajasta omissa ajatuksissaan ja mietti saisiko hän edes saaliita kiinni, mikäli sellainen tulisi vastaan.
Ruusunen oli palaamassa takaisin muun partion kanssa. He juttelivat keskenään – toki eivät aivan kaikki – ja Ruusunen vain katseli kaksijalkalaa hiljaa. Naaras mietiskeli asioita. Miltäköhän tuntuisi olla taas kotikisu? Tai entä kulkukissa tai erakko? Tai entäs klaanikissan elämä? Ei naaras ollut siihen niinkään tutustunut, mutta eihän se voinut kujakissayhteisössä elämisestä niin paljoa erota, eihän?
Naaras puisteli päätään. *Miksi edes ajattelen moista?* hän mietti. Hyökyaalto tuli hänen vierelleen.
“Miten sinulla on mennyt Urhon kanssa?” kolli kysyi. Ruusunen kohautti lapojaan.
“Ärsyttävä lähentelijä”, naaras sihahti vihaisesti, mutta kollin ajatteleminen sai hänet siitä huolimatta jotenkin iloiseksi.
“Jaa. Anna hänelle mahdollisuus. Urhohan yrittää vain olla mukava”, Hyökyaaltoi sanoi. Ruusunen kohautti lapojaan ja kiristi tahtia.
“Haluan päästä jo takaisin kaksijalanpesään”, hän tokaisi.
Ruusunen seurasi Urhoa, joka oli pyytänyt naaraan mukanaan ulos. Kollilla oli kuulemma jotain näytettävää hopeanharmaalle naaraalle.
Ruusunen kuuli koirien haukuntaa ja antoi Urholle varoittavan katseen, jos tämä yrittäisikin viedä naarasta kuolemaansa. Ruskea kolli ei kuitenkaan vastannut katseeseen vaan tuijotti eteenpäin ja käveli varmoin askelin.
Naaras ihaili tämän itsevarmuutta omalla tavallaan, mutta ei siltikään pitänyt kollista niinkään. Urho oli mukava, mutta kävi aina Ruususen hermoille lähentelyllään.
Kolli pysähtyi ja nosti häntänsä merkiksi, että Ruususenkin oli määrä pysähtyä. Naaras asettui kollin vierelle seisomaan ja tunsi tämän turkin kosketuksen kyljessään. Naaras värähti hieman, mutta Urholla ei ollut minkäänlaista reaktiota.
“Meidän pitäisi päästä tuonne katolle. Näytän sinulle siellä sen asian”, Urho naukui ja osoitti heidän edessään nousevaa suurta kaksijalanpesää. Sen pihaa ympäröi puinen valkoinen aita ja Ruusunen arvioi pituuksia.
“Pystyisimmekö hyppämään aidalta tuonne katolle? Tai siis pystytkö sinä?” naaras kysyi Urholta, painottaen vahvasti sanaa sinä. Kolli pohti hetken ja kohautti sitten lapojaan.
“On se kokeilemisen arvoista”, kolli vain totesi ja loikkasi jo aidalle. Ruusunen lähi äkkiä perään. Naaras seurasi, miten Urho onnistui loikkaamaan ja repimään itsensä ylös ja loikkasi itsekin perässä.
Saman tien alhaalla pihalla alkoi koirien räksytys. Ruusunen katsoi niitä ärtyneesti ja heitteli häntäänsä sivulta toiselle.
Naaraan keskittyessä koiriin, Urho oli hiipinyt hänen taakseen. Ruusunen tunsi tönäisyn ja oli tipahtaa. Hän kuitenkin kiepsahti ympäri ja loikkasi Urhon kimppuun.
“Tietenkään en voinut luottaa sinuun”, naaras ulisi sivaltaessaan tämän naamaa. Veriroiskeita lenteli hänen naamalleen ja hän tunsi veren inhottavan hajun sieraimissaan. Naaras ei kuitenkaan kerennyt juuri sillä hetkellä välittää asiasta, koska hänen piti nyt taistella hengestään.
Urho pisti vastaan. Kolli rimpuili ja onnistui saamaan etutassunsa naaraan otteesta. Suuri kolli läimäisi voimakkaasti Ruususta ja hopeanharmaa naaras lähti ilmalentoon.
Hän onnistui kääntymään ilmassa ja laskeutui sulavasti tassuilleen. Naaras tuijotti suurempaa kollia silmät viiruina ja korvat luimussa. Hän sähisi tälle selkäänsä köyristäen ja karvansa pörhistäen.
Kolli sihisi Ruususelle ja työnsi kyntensä ulos. Ruusunen valmistautui loikkaamaan toistamiseen kollin kimppuun, mutta Urho ehti ensin. Hän painoi naaraan maahan ja Ruusunen alkoi samantien rimpuilla. Hän yritti päästä kollin otteesta, mutta Urho vain jakeli voimakkaita iskuja naaraan naamaan.
Ruusunen keräsi voimansa ja potkaisi takatassuillaan Urhoa vatsaan. Ruskea suuri kolli rämähti maahan ja Ruusunen loikkasi tämän kimppuun. Hän painoi kollia kaikin voimin, kun tämä oli vielä iskusta pökkyräisenä.
Ruusunen sivalsi kynsillään kollin vatsaa ja tunsi miten veri alkoi pursua hänen tassuilleen. Kollin vatsa alkoi aueta ja hän ulvoi kovaäänisesti Ruususen alla. Naaras tunsi, miten hänen tassunsa osuivat kollin lihaan ja yökkäsi, kun kolli liikkui, ja se tuntui kuvottavalta.
Urho käännähti kyljelleen ja läimäisi naarasta niin, että hän lensi ensin katon reunaan ja liukui sitten alas.
“Ei!” Ruusunen ulvahti ja tunsi tippuvansa. Kun hän osui maahan, maailma pimeni hetkeksi.
Pian naaras kuitenkin näki sumeuden ja sen läpi kolmen ison koiran ja kahden hieman pienemmän koiran hahmojen piirtyvän pilvistä taivasta vasten.
Ruusunen ei enää edes yrittänyt tapella. Hän oli jo aika varma kuolevansa. Koirat ensin vain haistelivat ja sitten yksi nappasi naaran suuhunsa.
*Näinkö minä tosiaan kuolen? Koiran hampaissa*, hän ajatteli nuutuneena ja antoi pimeyden viedä mukanaan.
Ruusunen värähti tuntiessaan kuitenkin pehmeän turkin kosketuksen ja räväytti silmänsä auki. Kaunokki makasi hänen vierellään ja Ruusunen etsi itsestään kaikenlaisia tappelun jälkiä, mutta mitään ei ollut.
“Se oli vain unta”, naaras henkäisi hiljaa.
Ruusunen katseli hiljaa ulkona oleskelevaa Urhoa. Kolli oli yrittänyt löytää ruokaa roskien seasta jo vaikka ties kuinka kauan.
Ruusunen kuuli askelia ja huomasi Valaan tulleen hänen luokseen.
“Lähtisitkö kanssani etsimään ruokaa?” kolli pyysi. Ruusunen nyökkäsi vastentahtoisesti ja nousi ylös. Hän antoi kollin johtaa, sillä hänellä ei edes ollut mitään hyvää ehdotusta suunnasta.
Valas tassutti eteenpäin leppoista vauhtia ja Ruususta syyhytti vain juosta tämän ohitse. Häntä ärsytti kollin hitaus ja hän olisi äyskinyt tälle, mutta naaraalla ei ollut siihen virtaa. Valas mateli erään roska-astian luokse ja loikkasi sen päälle.
Kolli alkoi kaivella sitä ja veti sieltä pian jonkinlaisen astian, jonka sisällä oli jotain kaksijalkojen tähteitä. Ruusunen oli jo lähdössä seuraavalle, mutta Valas jatkoikin vielä hetken kaivamista. Pian hän veti sieltä lähes koskemattoman kalan ja heitti tämän maahan. Valkea kolli loikkasi eväidensä viereen ja hymyili.
“Ja eiköhän vain seuraavalle”, Valas totesi ja taituroi molemmat ruokansa suuhunsa. Totta puhuen Ruusunen oli melko vaikuttunut siitä, miten kolli oli onnistunut ottamaan molemmat löytönsä suuhunsa tiputtamatta niitä maahan kertaakaan.
“Huomaa, että hän on elänyt täällä jo melkoisen kauan”, Ruusunen mumisi heidän päästessään seuraavan roskapöntön luo. Valas loikkasi roskapöntön päälle ja ryhtyi kaivelemaan etukäpälillään roskia.
“Ei mitään”, Valas totesi hetken ajan kaiveltuaan. “Tämä saa kelvata nyt. Voimme myöhemmin hakea lisää.”
Ruusunen pyöräytti silmiään ja otti kaksijalkojen tähteitä täynnä olevan astian ja antoi Valaan kantaa löytämänsä kalan. Kolli tarttui kalaa pyrstöstä ja lähti tassuttamaan eteenpäin. Ruusunen tuhahti, kun kolli lähti taas kerran matelemaan eteenpäin.
*Eikö hän voisi mennä edes hieman nopeampaa?*
“Tuota… mitä ajatuksia Iltaruskon kuolema sinussa herättää?” Ruusunen kysyi, kun he olivat kävelleet jonkin matkaa. Naaras oli kuollut jonkin aikaa sitten ilmeisesti punayskään. Ruususen mielestä Iltaruskon kuolema oli aika surullinen ajatellen, miten nuori hän oli ja miten paljon hänellä olisi ollut vielä koettavanaan.
“En tykkää puhua asiasta. Monesti vain ajattelen, että hän on edelleen elossa, mutta ei vain enää oleskele kanssani”, Valas naukui ja Ruusunen erotti tämän äänessä surun. Hopeanharmaa naaras vain hymähti hänelle.
“Hän kuoli sinun vierelläsi, eikö vain?”
Valas nyökkäsi ja kiristi tahtia. Ruusunen käänsi taas katseensa muualle. Hän huomasi Urhon, joka oli myös palaamassa ruoan haku reissultaan. Ruskea kolli oli saanut vain pilaantuneen näköistä lihaa.
Ruusune käänsi katseensa muualle kollista.
“Joku taitaa olla ihastunut”, Valas sanoi huvittuneena. Hopeanharmaa naaras käänsi katseensa valkeaan kolliin vihaisena.
“En minä ole ihastunut!” hän huusi ja Valas heilautti korvaansa.
“Ihan miten vaan”, kolli totesi ja loikki sisälle kaksijalanpesään.
*En voi olla rakastunut Urohoon, enhän?* Ruusunen mietti tunkiessaan itsekin sisälle. Hän kurkkasi Urhoon päin ja lähti sitten omalle pedilleen. Naaras ryhtyi sukimaan turkkiaan ja sulki silmänsä sukiessaan.
*Voiko se oikeasti olla totta? Voinko minä olla rakastunut?* hän pohti.
Ruusunen loikkasi kaksijalanpesän katolle. Hän katseli kuinka aurinko alkoi pilkistää taivaanrannassa. Naaras hengitti syvään ja sulki silmänsä.
“Jos jotkut mahdolliset esi-isäni kuulevat minua, antakaa vastauksia. Kertokaa mitä minun pitäisi tehdä ja mikä on tulevaisuuteni”, hän mumisi.
Ruusunen ei oikeasti uskonut mihinkään esi-isien henkiin, mutta merkkien pyytäminen oli hänestä rauhoittavaa. Hän pohti todella pitäisikö hänen vain kysyä Urholta pitääkö kolli hänestä, mutta häntä hermostutti.
“Ei sillä, että sillä olisi mitään väliä oikeastaan, mutta haluaisin kyllä todella, että hän pitäisi minusta”, Ruusunen mumisi ja meni makuulle.
Hopeanharmaa naaras vietti siinä tovin ja nousi viimein kankeasti ylös.
“Kerron hänelle, kun tuntuu siltä”, hän sopersi ja piti pitkän venyttelytuokion. Naaras ei tiennyt pitäisikö hänen lähteä takaisin kaksijalanpesään vaikko oleskella vielä ulkona, mutta vastaus tulikin nopeasti, kun kujapartio, jossa oli Valas, Leopardi, Malvaruusu ja Silver kulki ohitse.
“Sinun olisi pitänyt tulla mukaan kujapartioon, mutta emme löytäneet sinua. Palaa heti takaisin!” Silver huusi ja keskittyi sitten taas partiointiin.
Ruusunen loikkasi alas katolta ja lähti takaisin kaksijalanpesää päin edelleen mietteissään. Naaras mietti tulevaisuuttaan Urhon kanssa tai ilman Urhoa. Millaista elämä olisi, jos urho ei olisi koskaan liittynyt kujakissayhteisöön?
Ruusunen oli törmätä tolppaan, kun hän käveli niin uppoutuneena omiin ajatuksiinsa. Naaras säpsähti, kun tolppa olikin suoraan hänen naamansa edessä ja kiersi sen nopeasti. Hän katsoi ympärilleen varmistaakseen, että kukaan ei ollut nähnyt ja jatkoi sitten ripeästi matkaa.
