Ruusunen
//Kirjoittaja: Käärmis
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Ruusunen tunsi helpotuksen pyyhkivän ylitseen, kun Hyökyaalto ilmoitti heidän kääntyvän takaisin. Hän tiesi haluavansa pitää pienen juttutuokion Urhon kanssa. Hänen täytyisi kertoa kumppanilleen oletuksestaan odottavansa pentuja. Se vain oli sellainen tunne ja Ruusunen oli varma, että odottaisi pentuja.
Hopeanharmaa naaras seurasi tiukasti perässä, kun tuttu kaksijalanpesä alkoi kohota hänen näköpiirissään. Ruusunen oli vähällä päästää pienen kehräyksen. Hän vilkaisi Hyökyaaltoon ja Ametistiin edellään, mutta ei huomannut näissä mitään erityistä. Heillä ei selkeästi ollut kamala hinku päästä takaisin, toisin kuin Ruususella, tai sitten naaras ei vain osannut lukea näiden ilmeitä niin hyvin kuin oletti osaavansa.
Ruusunen loikki kaksijalanpesän sisäänkäynnille Ametistin perässä. Hyökyaalto oli mennyt jo ja Ruusunen tarkkaili vielä valvotun kollin jokaista liikettä. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos tämä saisi päähänsä jotain typerää ja yrittäisikin vaikka karata. Tosin sen verran mitä Ruusunen tiesi, Ametisti ei ollut mikään suurin sääntöjen rikkoja. Hän meni aika hyvin sääntöjen mukaisesti, joka oli varmaankin yksi ainoista asioista, mikä heillä oli yhteistä keskenään.
Ruusunen säpsähti ajatustensa loputtua ja tajutessaan, että oli vain jäänyt seisoskelemaan paikalleen, kun Ametisti oli jo tunkenut sisään. Naaras tuhahti ärtyneenä itselleen ja loikki nopeasti sisälle asti. Hän katseli ympärilleen ja näki pian jo kumppaninsa tulevan itseään kohti.
“Hei Ruusunen! Miten partiointi sujui”, Urho naukui hieroessaan kuonoaan Ruususen poskea vasten. Naaras otti askeleen taaemmas. Häntä nolotti näyttää sellaista kiintymystä suoraan muiden jäsenten edessä.
“Hyvin. Minulla olisi sinulle toki asiaa, kahden kesken”, Ruusunen sanoi kireällä äänellä. Urho katsoi häntä huolissaan ja lähti seuraamaan kumppaniaan, kun tämä johdatti kollin ulos kaksijalanpesän katolle.
“Onko kaikki hyvin?” Urho kysyi istahtaessaan Ruususen vierelle katolle ja katsellessaan taivaanrantaa hiljaa. Aurinko oli vielä korkealla taivaalla, ja auringon laskuun olisi vielä tovi. Ruusunen saattoi tuntea Urhon katseen käväisevän hänessä aina vähän väliä. Hän päästi huokauksen.
“Urho. Minulle tuli kovin kumma olo, kun olin kujapartiossa Hyökyaallon ja Ametistin kanssa”, Ruusunen aloitti. Hän huomasi Urhon avaavan suunsa valmiina vastaamaan, mutta ei antanut tälle tilaisuutta siihen. “Olen siis aivan kunnossa, älä siitä murehdi. Minä vain uskon, että odotan pentuja. Sinun pentujasi.”
Urho oli hetken hiljaa ja katsoi äimistyneenä kumppaniinsa. Ruususta alkoi naurattaa kollin hölmistynyt ilme.
“Tämähän on mainiota! Sinusta tulee varmasti parhain emo koko maailmassa!” Urho huusi ja kehräsi kovaäänisesti. “Ja minusta tulee isä! Siis oikeasti! Tämä on mahtavaa! Olen niin onnellinen. Pentumme tulevat varmasti olemaan onnellisimmat pienet kissat maailmassa!”
Ruusunen naurahti ja puski kumppaninsa kylkeä, kun tämä viimein lopetti puhumisen. Hän imi kollin hajua sieraimiinsa ja antoi sen levitä ympärilleen.
“Emme edes vielä tiedä varmaksi montako pentua tulee, saatika selviävätkö ne edes ensimmäistä päivää pidemmälle”, Ruusunen sanoi hiljaa ja puhdisti Urhon turkkia hellästi.
“Älä ole niin pessimistinen. Kyllä pennut varmasti selviävät, olen siitä varma”, Urho naukui. Ruusunen hymyili ja sulki silmänsä. Hän nojasi kolliin hellästi ja antoi itsensä rentoutua.
Ruusunen tunsi olonsa kovin tukalaksi. Hän ei ollut tiennyt, että pentujen odottaminen saattoi tuntua niin epämukavalta. Hopeanharmaasta naaraasta tuntui siltä, kuin hänen jokainensisäelimensä olisi käännetty juuri ylösalaisin ja pakotettu niille sijoilleen.
Ruusunen hätkähti, kun hänen eteensä tipahti rotta. Naaras vilkaisi ylös ja huomasi Urhon edessään. Ruskea kolli hymyili hänelle ja kyyristyi naaraan vierelle sukimaan tämän turkkia. Ruusunen olisi muuten käskenyt Urhoa lopettamaan, mutta kumppanin rauhalliset kielenvedot saivat hänet tuntemaan olonsa hieman paremmaksi. Naaras haukkasi palan rotasta, vaikka hänellä ei ollutkaan kovin nälkä ja syöminen etoi häntä. Hän kuitenkin oletti, että jos hän ei söisi, kohta Urho pakottaisi hänet syömään.
Ruusunen nieleskeli rotan palasia ja ne maistuivat hänen suussaan variksenruoalle. Naaras ei syönyt koko rottaa vaan jätti sen sivumalle. Hänestä tuntui siltä, että jos hän ahtaisi koko rotan kurkustaan alas, hän oksentaisi kohta kaiken ulos. Ruusunen vilkaisi Urhoon, joka katsoi rottaa arvioiden. Ruusunen saattoi vain odottaa läksytystä siitä, miten hänen pitäisi syödä, tai hän muuten nääntyisi vielä, mutta kolli ei kuitenkaan sanonut mitään.
“Olen pohtinut nimiä pennuille”, Urho myönsi ja rikkoi hiljaisuuden. Ruusunen kurkkasi kumppaniinsa, joka oli lopettanut naaraan turkin sukimisen.
“Millaisia olet miettinyt?” hän kysyi ja Urho näytti pohtivan.
“Ne eivät ole kamalan hyviä. Keksitään nimi ennemmin pentujen synnyttyä. Silloin me tiedämme varmasti, että mikä nimi sopisi millekin pennulle”, kolli naukui. Ruusunen nyökäytti päätään hyväksyvästi.
“Kuules Urho, olen miettinyt jo jonkin aikaa pentujen määrää. Haluaisitko sinä ison vai pienen pentueen?” hopeanharmaa naaras kysyi oltuaan hetken hiljaa.
“Määrällä ei ole väliä, kunhan ne vain ovat meidän hyväkuntoisia ja terveitä pentuja”, Urho naukaisi. Ruusunen kehräsi ja vääntäytyi pystyyn.
“Menen puhumaan Kaunokin kanssa. Ihan kahdestaan”, naaras naukaisi. Urho näytti hieman pettyneeltä, mutta antoi kuitenkin naaraan mennä. Ruusunen tassutti kauemmas kumppanistaan ja lähti etsimään ystäväänsä kaikkien kissojen seasta.
Ruusunen huomasi pian Kaunokin apean näköisenä ja häntä riipuksissa varjoisassa paikassa pesän laitamalla. Hopeanharmaa raidallinen naaras oli hieman huolissaan, mutta meni silti hymyillen tämän luo.
Kaunokki katsoi häneen ja näytti hieman väsähtäneen näköiseltä. Ruusunen hidasti vauhtiaan ja pysähtyi naaraan eteen pyytäen tätä kiipeilemään katoille hänen kanssaan. Kuitenkin Kaunokki vastasi jotain, mikä sai Ruususen järkyttymään.
”Kyllä minä halusin, mutta minä yritin karata. Mutta minut saatiin kiinni, joten olen nyt väliaikaisesti valvottu tai ainakin luulen niin”, Kaunokki kertoi surullisena. ”Tiedän kyllä varmasti mitä ajatelleet”, hän vielä lisäsi takerrellen.
“Ei! Ei, ei, ei ei! En voi uskoa tätä!” Ruusunen parkui. Hänen äänensä oli silkkaa järkytystä ja kauhua. “Miksi!? Miksi halusit karata? Halusitko tosiaan jättää minut? Etkö sinä pidäkkään minusta? En ymmärrä tätä. Kaunokki, miksi? En saata uskoa tätä. Olen ollut tukenasi ja ystävänäsi siitä lähtien, kun sinut tapasin ensi kertaa, ja kiität minua näin? Olen kovin pettynyt. En voi uskoa, että saatoin luottaa sinuun, tai ylipäänsä siihen, että olisit koskaan pitänyt minusta!” Ruusunen sopersi ja tunsi vihan ja surun kyynelten valuvan hänen silmistään kuin vesiputoukset.
“Ruusunen minä-” Kaunokki aloitti epätoivoisesti, mutta Ruusunen ei antanut hänelle puheenvuoroa.
“Minä pidin sinusta niin kovasti. Välitin sinusta kuin emo pennustaan, mutta heti kun en ole katsomassa yrität paeta! Et ole tällainen. Mitä minä tein väärin? En halunnut mitään tällaista! Miksi rankaiset minua!” Ruusunen vaikeroi. Hän huomasi Urhon katselevan häntä pediltään. Ruusunen tunsi maan sortuvan tassujensa alta. Hän katsoi Kaunokkiin silmät itkusta punaisina. Hän nousi ylös lähteäkseen, mutta ei saanut tassujaan liikkeelle. Hän vain tuijotti Kaunokkia hiljaa ja antoi kyynelten valua silmistään.
Ruusunen huomasi, miten Urho nousi ylös ja otti pari epäröivää askelta heitä kohden. Kolli ei tullut suoraan heidän luokseen, mutta oli selkeästi valmis syöksymään väliin, jos tilanne muuttuisi pahemmaksi.
//Kaunokki?
