Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Päivänsäteen suunnitelma oli totta puhuen nerokas, mutta sen toteuttaminen sai minut epäröimään. Tyttärelläni oli tietenkin valtava rooli kaikessa Mesitähden tappamiseen liittyvässä ja olin ollut siitä tietoinen koko ajan, mutta silti tämä tuntui epämiellyttävältä. Minä olisin halunnut olla koko ajan paikalla näkemässä kaiken ja olla olennainen osa kaikkea, mitä tapahtui.
Kun naaras oli yksikseen lähtenyt etsimään Mesitähteä taistelusta, jäin yksin epämiellyttävine tunteineni. Sydämeni pamppaili, kun kiipesin vaivalloisesti läheiseen kuuseen piiloon vihollisten katseilta. Viimein Mesitähti ja Päivänsäde saapuivat paikalle. Kaksikko näytti rauhalliselta ja Mesitähti oli ollut juuri niin hyväuskoinen aivan kuten olimme odottaneetkin. Kun Päivänsäde taas kerran paljasti kollin typeryyden tälle itselleen, Mesitähden ilme oli jälleen näkemisen arvoinen. Hän katsoi epäuskoisen tytärtään, aivan kuin tämä olisi ollut valtavakin yllätys.
Se oli minun merkkini. Kapusin hävettävän epäsulavaliikkeisesti alas kuusen alimmilta oksilta ja pudottauduin neljälle jalalle maahan. Loikin tyytyväisesti virnuillen kasvattityttäreni ja Eloklaanin päällikön luokse.
“Kas vain, kukas se täällä onkaan, taas kerran menemässä samaan valheeseen”, virnistin vahingoniloisesti. Mesitähden vihreät silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, hän oli selvästi pettynyt itseensä ja kenties myös hieman Päivänsäteeseen. Minä sen sijaan olin ylpeä siitä, miten kieroksi ja upeaksi kissaksi olin onnistunut harmaaturkkisen naaraan kasvattamaan. Tai no, miten minä, Tyrskytiikeri ja jo edesmennyt Mäihä olimme hänet kasvattaneet. Päivänsäde tosiaan oli minun kaikkeni, hänestä minä olin kaikista ylpein.
“Teidän ei tarvitse tehdä tätä”, Mesitähti lausui yllättävän tasaisella äänellä. Pudistelin päätäni.
“Sinä olet väärässä, kyllä meidän täytyy”, tokaisin ottaessani nopean askeleen lähemmäs valkoturkkista kissaa, joka säpsähti ja askelsi äkkiä taaemmas – vain lähemmäs takanaan seisovaa Päivänsädettä. Eloklaanilaiskollin katse käännähti takanaan seisovaan Päivänsäteeseen, joka oli kohottanut etukäpälänsä ilmaan iskeäkseen kyntensä Mesitähden takalistoon. Valkea kolli loikkasi nopeasti sivuun ja väisti tyttäreni – tai oikeastaan meidän tyttäremme – iskun.
“Minä olen miettinyt yhtä asiaa”, Päivänsäde tuumasi Mesitähden kääntäessä katseensa hänen suuntaansa. Kolli kohotti kysyvästi kulmiaan.
“Missä Minttuliekki on? Kukaan ei ole nähnyt häntä koko taistelussa. Huijasitko sinä meitä, kun käskimme tuoda jokaisen soturin paikalle?” Päivänsäde kysyi ja loikkasi uhkaavasti taas lähemmäs Mesitähteä. Kolli ravisteli päätään.
“Te ette pyytäneet paikalle kuningattaria.”
Ne sanat saivat taas käänteen tuleville tapahtumille. Päässäni muutin suunnitelmaa lennosta. Jos halusimme Mesitähden hengiltä, meidän olisi voitettava hänet monta kertaa, emmekä me edes tienneet montako henkeä hänellä oli jäljellä. Jos Minttuliekki oli pentutarhalla kuningattarena, hän joko odotti lisää tuon iletyksen jälkeläisiä tai oli jo synnyttänyt ne. Historia tulisi toistamaan taas itseään, sillä me lähtisimme pienelle matkalle Eloklaanin väliaikaisleiriin. Sitä Päivänsäde ei vielä tiennyt, joten hän hyökkäsi hampaat irvessä kohti isäänsä ja alkoi kahakka, johon minä liityin mukaan. Aikeenani ei kuitenkaan ollut enää välttämättä tappaa Mesitähteä, vaan ainoastaan päästä liukenemaan paikalta tyttäreni kanssa.
Suunnitelma lähti etenemään oikeastaan juuri siten miten olin toivonutkin. Kun sain riuhtaistua Mesitähden irti Päivänsäteen niskasta ja onnistuin painamaan valkoturkkisen kollin maahan, käskin tyttäreni lähteä perässäni pois kollin luota. Hämmentynyt Päivänsäde teki työtä käskettyä ja riensi perässäni syvemmälle metsään kauemmas Mesitähdestä, joka takuulla jäi taaksemme vähintäänkin yhtä hämmentyneenä.
“Minne me menemme?” Päivänsäde kysyi, kun olimme viimein päässeet livahtamaan pois metsästä avaralle nummialueelle. Olimme kohdanneet matkalla pari eloklaanilaista ja kuolonklaanilaista, mutta kissat eivät olleet vaivautuneet lähtemään peräämme. Tyytyväinen virnistys hiipi kasvoilleni, kun kohdistin vihreän katseeni tyttäreeni:
“Me menemme tapaamaan Minttuliekkiä.”
Aurinko oli jo ohittanut huippunsa, kun saavuimme Eloklaanin väliaikaisena leirinä toimivan kukkulan juurelle. Päivänsäde silmäili kukkulaa mietteliäänä. Hän ei ollut käynyt täällä aiemmin.
“Mitenköhän paljon tuolla on väkeä?” Päivänsäde pohti kääntämättä katsettaan minuun. Kohautin välinpitämättömästi lapojani.
“Ei niin paljoa, ettemmekö me pärjäisi. Kaiketi vain loukkaantuneita ja klaaninvanhimpia, kuningattaria sekä pentuja”, nau’uin kävellessäni määrätietoisesti rinnettä ylöspäin Päivänsäde perässäni. Päättelyni mukaan ainoa kova vastus tulisi olemaan Minttuliekki ja muut kuningattaret. He olivat periaatteessa sotureita, vaikka viettivätkin aikaa haisevien pentujensa kanssa pentutarhalla. Huomasin kissan hahmon kukkulan laella, mutta meidät nähdessään se katosi nopeasti kauemmas reunalta. Epäilemättä kissa oli hälyttänyt paikalle muut leirissä oleskelevat eloklaanilaiset.
“Vihollisia näkyvissä!” kuulin naaraskissan kailottavan kovaan ääneen. Kun pääsimme kukkulan laelle, meitä vastassa oli kourallinen eloklaanilaisia. Kuten olin arvellutkin, näky oli melko naurettava. Ei näitä “vihollisia” voinut edes ottaa tosissaan. Kaksi raihnaista vanhusta, yksi kolmijalkainen kissa ja Minttuliekki.
“Malvaruusun mukaan pentutarha sijaitsee keskellä kukkulan lakea. Minttuliekki ei näytä lainkaan tiineeltä, joten sinun tehtäväsi on etsiä siskosi ja veljesi ja ottaa yksi matkaan. Sen jälkeen me liukenemme paikalta ja palaamme katsomaan, josko Mesitähti haluaisi luovuttaa”, kuiskasin hiljaa, jotteivät muutaman ketunmitan päässä seisovat kissat kuulisi suunnitelmaani. Päivänsäde nyökäytti päätään merkiksi, että oli hyväksynyt tehtävänantoni.
“No niin Hiilloskatse, kai sinä vielä muistat miten taistellaan? Suojellaan noita pieniä höpönassuja ja annetaan näille neitosille köniin!” tummaturkkinen naaras uhosi kovaan ääneen vierellään seisovalle kollille.
“Enpä usko”, hymähdin puoliääneen lähtiessäni syöksymään kohti vastustajia. Kohteeni oli Minttuliekki, sillä en uskonut kolmen muun kissan olevan samanmoinen uhka kuin Eloklaanin varapäällikkö. Punaturkkinen naaras ei aikaillut, vaan hän väisti liikkeeni loikaten sivummas. Tietenkin minä seurasin häntä, vaikka kuulinkin askeleiden lähestyvän minua takaapäin. Punaturkkinen naaras ei selvästikään ollut mikään maailman ketteräliikkeisin, sillä uutta hyökkäystäni hän ei ehtinyt väistämään. Loikkasin naaraan kimppuun. Koska takaani lähestyi vauhdilla askeleita, kiepsahdin hallitusti Minttuliekin alle. Suunnitelma oli toiminut; vihollisten askeleet pysähtyivät. Minttuliekki oli liian hidasliikkeinen, joten onnistuin pyörähtämään pois hänen altaan, pitäen yhä hampaillani kiinni hänen turkistaan. Minttuliekin käpälä iskeytyi vasten takaraivoani, muttei se saanut minua irrottamaan otettani kissan rintakarvoista. Tunsin jonkun tarttuvan kiinni hännästäni, mutta nopea potku takajalalla jonnekin sinnepäin osui maaliinsa. Kissan ote hännästäni irtosi ja hän lennähti potkun voimasta taaemmas.
Minttuliekki räpiköi otteessani parhaansa mukaan, mutta turhaan. Mitä enemmän hän riehui, sitä kovemmin leukani lukittuivat hänen rintaansa. Jakelin potkuja eloklaanilaisille, jotka pyrkivät lähestymään minua takaapäin. Yksi vihollisista onnistui loikkaamaan selkääni, jolloin minun oli irrotettava otteeni Minttuliekistä. Selässäni roikkuva, painon mukaan arvioiden kanssani suunnilleen samaa kokoluokkaa oleva kissa, oli joko harvinaisen hidasliikkeinen tai vain yksinkertaisen surkea taistelija. Sain hänet nimittäin irti minusta heittäytymällä maahan selälleni. Kuulin, kuinka kissan suusta pääsi ulos pihahdus, kun ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan ja kissan ote selästäni irtosi. Tyytyväisesti virnuillen kierähdin oikean kylkeni kautta takaisin jaloilleni. Siinä samassa joku vihollisista kävi taas kimppuuni. Näin silmäkulmassani punertavan vilahduksen, josta päättelin kissan olevan Minttuliekki.
“Apua! Se vei Kortepennun!” parahdus sai selkääni loikanneen Minttuliekin lopettamaan hyökkäyksen välittömästi. Kun naaras oli pakenemassa luotani, käännähdin nopeasti ympäri ja juoksin hänen peräänsä. Onnekseni Eloklaanin varapäällikkö oli minuakin hitaampi, joten hänen kiinnisaamisensa ei ollut homma eikä mikään. Loikkasin Minttuliekin niskaan ja upotin hampaani tämän lapojen väliin. Se sai soturin pysähtymään. Minttuliekki parahti kivusta ja yritti riuhtoa minut irti niskastaan. Loikkasin irti naaraasta sivuun, päästäkseni vain hyökkäämään uudestaan. Naaraan huomio herpaantui taas minusta Päivänsäteeseen, joka nelisti pois kukkulan laelta valkoturkkinen pentu suussaan.
“Pysähdy varas!” punaturkkinen naaras ärjyi kuin mikäkin villipeto, mutta aivan turhaan. Päivänsäde ei pysähtynyt. Huomion herpaantuminen koitui Minttuliekin kohtaloksi, sillä hän ei huomannut minun aloittavan taas uuden hyökkäyksen. Poissa tolaltaan oleva emokissa oli naurettavan helppo kohde. Vaivatta sain upotettua hampaani naaraan kaulaan, jolloin hän vasta tuntui havahtuvan tilanteen vakavuuteen. Minttuliekki sai iskettyä kyntensä kylkeeni, muttei se saanut minua irrottamaan. Minttuliekin naurettava virne sai minut muistamaan taas kerran, miksi toisen rakastaminen oli jokaisen kissan virheistä suurin. Rakkaus teki heikoksi, ja ilman rakkautta pentuaan kohtaan Minttuliekki olisi voinut selvitä tästäkin. Pureuduin yhä syvemmäs Eloklaanin varapäällikön kaulaan. Naaras yritti sanoa mitään, mutta ilmoille pääsi vain onnetonta korinaa. Kun tiesin tehneeni riittävästi tuhoa, riuhtaisin voimalla päätäni taaemmas niin, että Minttuliekin kaulassa oleva haava muuttui hetkessä kuolettavaksi. Loikkasin taaemmas, kun verta alkoi pulpahdella naaraan kurkusta paineella.
“Minttuliekki! Eikä! Hiilloskatse, meidän pitää auttaa häntä! Minttuliekki, koita sinnitellä vielä hetki!” sama typerä vanha naaras ulvahti kauempaa. Murhanhimoinen katseeni kääntyi vanhuksiin ja kolmijalkaiseen kissaan, jotka pysähtyivät sen huomatessaan. Pelottiko heitä vai tiesivätkö he vain kuolevansa, jos yrittäisivät lähestyä minua? En ollut aivan varma kummin asia oli. Minä käänsin katseeni takaisin Minttuliekkiin. En tuntenut sääliä, ainoastaan inhoa naarasta kohtaan. Hänen tummansininen katseensa oli kohdistunut minuun. Naaras ei kyennyt puhumaan, mutta hänen katseensa kertoi minulle kaiken tarvittavan: vihan tunne oli molemminpuolinen. Minua inhotti se, miten paljon nuo silmät muistuttivat Päivänsäteen silmiä. En voinut enää katsella. Nousin ylös ja käänsin taas katseeni leirin aukiolla seisoviin kissoihin. Tuntui siltä, kuin aika olisi pysähtynyt. Kukaan ei liikahtanutkaan.
“Ikävä kyllä en voi nyt viipyillä pidempään. Kenties me tapaamme vielä joskus”, virnuilin ilkkuen ja käänsin selkäni vihollisille. Lähdin juoksemaan suuntaan, jonne Päivänsäde oli hetki sitten mennyt.
Kasvattityttäreni ja Minttuliekin valkoturkkinen pentu – Kortepentu – löytyivät nopeasti kukkulan lähettyvillä olevan pensaan suojista. Pieni, vikisevä pentu muistutti ulkonäöltään inhottavan paljon Mesitähteä. Se vinkui onnettomana, iältään pentu oli tuskin edes kuuta.
“Mikä sinulla kesti?” Päivänsäde kysyi kulmiaan kurtistaen, “tämä kakara ei ole kovinkaan loistokasta seuraa.”
“Huolehdin, ettei Minttuliekki lähde peräämme”, nau’uin nopeasti ja viitoin Päivänsäteen veljineen perääni. Eloklaanilaiset saattoivat olla niin tyhmiä, että lähtisivät peräämme hakemaan takaisin pentuaan.
Metsänraja häämötti edessämme ja aurinko suuntasi jo kohti taivaanrantaa. Pian alkaisi hämärtää, joten meidän olisi toimittava nopeasti. Halusin tämän taistelun olevan ohi ennen auringonlaskun hetkeä.
Olin matkalla kertonut Päivänsäteelle suunnitelmani. Etsisimme Mesitähden käpäliimme ja näyttäisimme hänelle, mitä olimme löytäneet “sattumalta” Eloklaanin leiristä. Sen verran mitä Mesitähteä tunsin, olin varma hänen luopuvan hengestään pienen poikansa vuoksi ja se jos joku minulle kävi. Tietenkin valehtelisin pelastavani pienokaisen hengen ja palauttavani hänet Eloklaaniin heti Mesitähden kuoltua, mutta rikkoisin lupaukseni. Kenties tuosta valkoisesta karvapallosta saisi oivan lisän Yhteisölle tai sitten vain yksinkertaisesti riistäisimme pennun hengen hänen klaanitovereidensa ja perheenjäsentensä silmien alla. Jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti mielestäni hyvältä. Mitä enemmän Mesitähden ystävät ja sukulaiset kärsisivät, sen onnellisemmaksi minä tulisin.
Kuljimme puiden varjossa hiipien eteenpäin. Metsässä risteili joka puolella sekä vihollisten, yhteisön jäsenten että kuolonklaanilaisten veren sekaisia hajujälkiä. Tiesin, että metsä kuhisi niin puolulaisiamme kuin vihollisiammekin. Taistelu oli raivonnut jo yli päivän ajan, joten kissat tarvitsivat lepoa.
Kuljimme aukion laitaa pitkin yrittäen pysyä piilossa vihollisten katseilta. Päivänsäde kantoi suussaan pientä, vikisemään alkanutta pentua. Kai sekin pelkäsi henkensä puolesta, jos edes ymmärsi mitään tästä maailman menosta.
“Kortepentu!” säälittävä parahdus kantautui aukiolta, ja valkoturkkinen kissa irtaantui jonkun kuolonklaanilaissoturin otteesta ketterästi ja lähti vyörymään vauhdilla meitä kohti. Kun Mesitähti oli ketunmitan päässä, asetuin Päivänsäteen ja hänen isänsä väliin.
“Ei askeltakaan!” komensin ja kolli totteli, juuri kuten olin odottanutkin. Mesitähti pysähtyi kuin seinään ja kuikuili takaani olevia Päivänsädettä ja Kortepentua.
“Mitä tämä tarkoittaa?” Mesitähti kysyi ääni väristen, selvästi pienen poikansa vuoksi peläten. Taas kerran yksi todistus siitä, miten heikoksi rakkaus teki.
“Kävimme pienellä vierailulla leirissänne ja löysimme tällaisen. Minttuliekki-parka yritti pelastaa poikanne, mutta noh.. Eipä hän pärjännyt. Mutta ei hätää, tehän uskotte siihen höpöhö-kuoleman jälkeiseen elämään, kyllä sinä hänet pian taas näet”, vakuutin virnuillen. Mesitähti näytti siltä, kuin olisin iskenyt häntä kynsilläni vatsaan. Kolli oli vähällä menettää tasapainonsa, vaikkei kukaan koskenutkaan häneen. Hänen kasvoillaan oleva ilme synkkeni entisestään päällikön pudistellessa päätään epäuskoisena.
“Ei”, se oli ainoa sana, mitä Mesitähti sai ulos suustaan. Huomasin, että hän oli aivan pian pillahtamassa surkeaan itkuun. Kollin kasvojen näkeminen sai minut ärsyyntymään, ja häntäni vispasi vauhdilla puolelta toiselle.
“Et voi pelastaa kumppaniasi, mutta poikasi hengen sinä voit pelastaa. Käske alaisiasi lopettamaan taisteleminen ja luovu hengestäsi. Sillä tavalla Kortepentu ja muut saavat elää ja sinä näet taas Minttuliekin”, tein kollille tarjouksen. Mesitähti kohtasi empimättä kyynelsilmillään katseeni. Hän veti syvään henkeä ja teki päätöksen hämmästyttävän nopeasti:
“Hyvä on. Sinä voitit.”
Tyytyväinen virne hiipi kasvoilleni. Aivan pian saisin kostoni, vuodenaikojen uhraukseni palkittaisiin ja Mesitähti menettäisi lopullisesti henkensä.
“Alahan toimia sitten, lopeta taistelu.”
Mesitähti teki työtä käskettyä. Hän poistui hetkeksi luotamme kertomaan uutiset muille eloklaanilaisille. Hiljalleen aukiolla raivoava taistelu alkoi laantua. Kuolonklaanilaiset ja kujakissat painoivat yksitellen eloklaanilaisia maata vasten, kun Mesitähti komensi klaanitovereitaan lopettamaan taistelun. Osa eloklaanilaisista pani vastaan kuten oli arvattavissa, mutta kun he eivät saaneet klaanitovereiltaan taisteluapua, ei kuolonklaanilaisilta ja kujakissoilta ollut työ eikä mikään laittaa vastustelijoita kuriin.
Viimein oli aivan hiljaista, ellei laskettu takanani vikisevää pentua. Mesitähti asteli kissajoukon halki eteeni, kuin olisi tehnyt suurenkin urotyön. Hänen kasvoillaan oli vakava, oikeudenmukainen katse. Mesitähti oli selvästi valmis kuolemaan.
Kissajoukon seasta asteli myös toinen kissa, jonka tunnistin nopeasti Henkäystähdeksi. Kuolonklaanin päällikön ilme oli myöskin vakava, mutta ei lainkaan oikeudenmukainen kuten Mesitähden. Henkäystähti näytti siltä kuin hän olisi niellyt ohdakkeita, muttei se haitannut minua. Tämä sota oli minun ja minä olin sen voittanut. Henkäystähden mielipiteellä ei olisi pian enää mitään väliä, kun tappaisin Mesitähden ja lähtisin ikiajoiksi metsästä Yhteisöni kanssa.
“Mitä täällä tapahtuu?” raidallinen kuolonklaanilaiskolli tuhahti. Kohautin lapojani kuin en olisi tiennyt mistään mitään, mutta päätin kuitenkin valaista tietämätöntä kissaa hieman:
“Mesitähti antautui ja lupasi luopua hengestään. Minä voitin.”
Henkäystähden silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun hän kuuli minun sanani. Kuolonklaanilainen kohotti hieman huultaan paljastaen samalla valkeat kulmahampaansa. Minun katseeni kääntyi Henkäystähdestä Mesitähteen.
“No, joko sinä olet valmis kuolemaan?” kysyin virnuillen ja otin askeleen lähemmäs valkeaa kollia. Mesitähti katsoi minua taas rohkeasti:
“Olen koska tahansa valmis kuolemaan klaanitovereideni puolesta.”
Ellei minua olisi tuijottanut niin moni silmäpari, olisin yökännyt. Minua oksetti se, miten urhoollisen kuvan Mesitähti antoi itsestään. Minä aioin repiä naamion pois kollin kasvoilta ja näyttää kaikille, mitä hän todella oli; ei yhtään mitään. Mesitähti oli pelkkä nolla, joka ansaitsi kuolemansa.
Askel, toinen, kolmas ja vielä neljäs. Etäisyys minun ja katseensa tummenevalle taivaalle kohottaneen Mesitähden välillä oli vain alle ketunmitan verran. Tulisin muistamaan tämän hetken koko loppuikäni, tästä tultaisiin puhumaan vielä pitkään. Juuri kun olin ottamassa viimeisen askeleeni kohti voittoa, harmaa välähdys rikkoi näkökenttäni. Pysähdyin.
Isku osui suoraan kasvoihini, eikä hyökkääjä saanut tarpeekseen. Oliko Mesitähti pettänyt minut? Ei, olin varma, että kuulin hänen parahtavan jossain kauempana. Minä en nähnyt mitään, pelkästään punaista. Se oli kaunis väri, kenties yksi suosikeistani.
En voinut tehdä mitään, kun vihollinen – tai useampi, en ollut varma – hyökkäsi taas kimppuuni. Tiesin, että peli oli pelattu. Voitonriemu oli kadonnut tyystin, minä en saanut kostoani. Kuolisin tähän kurjaan metsään vihollisteni ympäröimänä, enkä voisi tehdä mitään.
Tunsin terävien hampaiden uppoavan kurkkuuni, miksi en tuntenut kipua? En vastustellut, sillä tiesin sen olevan turhaa. Minä vain kuuntelin. En suostunut anomaan armoa, huutamaan tai raivoamaan. Tämä oli tässä, kuolemani oli häpeällinen, häpeällisempi kuin kenenkään.
Odotin, että ympärilleni olisi laskeutunut ikuinen tyhjyys ja hiljaisuus, muttei sitä saapunut. Sen sijaan kimppuuni hyökännyt kissa irrotti otteensa kaulastani. Se oli hetki, kun olisin halunnut parkua ja käskeä häntä tappamaan minut, mutten voinut alentua moiseen alaisteni ja vihollisteni silmien edessä. Miksei hyökkääjä tehnyt työtään loppuun? Miksei hän tappanut minua?
“Emo”, kuiskaus korvani vierestä havahdutti minut takaisin tähän kurjaan maailmaan, kun olin jo ollut vähällä vajota epätoivoon. Ääni kuului Päivänsäteelle. Vaikka käänsin vaivalloisesti katseeni kohti äänen suuntaa, en nähnyt mitään. En voinut sietää sitä, että viimeinen koskaan näkemäni asia tulisi olemaan Mesitähden kurjat kasvot. Kuinka koomista se olikaan.
“Sinä selviät tästä kyllä”, Päivänsäde vakuutti. Hän saattoi ollakin oikeassa; minulla lieni mahdollisuudet selvitä, mikäli saisin oikeanlaista hoitoa. Mutta mitä oli elämä ilman näkökykyä? En voisi enää koskaan liikkua missään yksin, olisin täysin muiden armoilla. Tuskin edes pääsisin kaksijalkalaani näin.
“En minä tahdo”, henkäisin ääni rohisten, “kuka tämän teki?”
Taustalta kuului vaimeaa puheensorinaa, mutten saanut sanoista selvää. Sen sijaan kuulin hyvin selvästi Päivänsäteen vastauksen:
“Se oli Henkäystähti. Hän ei aio tappaa Mesitähteä. Minä luulen, että hän aikoo tappaa meidät kaikki, siksi meidän on lähdettävä ja äkkiä.”
“Odota”, kuiskasin hiljaa. Kivun tunne alkoi palata, ja kasvojani halkovat haavat alkoivat kirvellä toden teolla, puhumattakaan kaulassani ammottavista puremajäljistä.
“Minä kuolen tänne metsään, Päivänsäde. En näe enää koskaan kotiamme, tämä kirottu metsä jää viimeiseksi leposijakseni… Sen minä voin juuri ja juuri hyväksyä, mutta yksikään klaanipäällikkö ei enää koskaan tapa Yhteisön johtajaa. Jos minä kuolen Henkäyksen tekemiin haavoihin, sääntöjen mukaan hänestä on tuleva uusi Yhteisön johtaja”, puhuminen alkoi olla jo vaivalloista, mutta onnekseni Päivänsäde oli kartalla.
“Sinä tahdot, että minä tapan sinut.”
“Niin. Se on minun toiseksi… Toiseksi viimeinen toiveeni”, loppu alkoi lähestyä, kun kesken puheen aloin yskiä. Lämmintä, rautaista verta tulvahti suuhuni ja jouduin yskiä sen ulos. Sentään saisin kuolla tyttäreni kynsissä ja Yhteisö saisi oikean johtajan.
“Viimeinen toiveeni on, että viet Yhteisön pois tästä kirotusta metsästä, palaat kaksijalkalaan ja pysyt siellä. Älä enää ikinä tuhlaa yhtäkään ajatustasi klaaneille tai tälle metsälle”- yskänpuuska keskeytti taas minut -”pidä huolta Kujakissayhteisöstä. Minä luotan sinuun.”
“Elämäni paras päivä oli se, jona veit minut Eloklaanista ja otit siipesi alle. En vaihtaisi aikaa, jonka olen saanut viettää kanssasi, mihinkään. Olet ollut parhain emo minulle”, ne olivat viimeiset sanat, mitä minä kuulin. Tunsin, kuinka joku iski hampaansa kurkkuuni, samaan kohtaan mihin Henkäystähden hampaat olivat hetki sitten uponneet. Kipu alkoi muuttua sietämättömäksi. Oli vaikeaa myöntää, etten minä ollut kuolematon.
Mutta sentään tappajani oli Päivänsäde, minun oma rakas tyttäreni. Häntä ei rakkaus estellyt, minä olin kasvattanut hänet hyvin.
Ympärilläni oleva meteli alkoi taas voimistua. Korvissani soi, enkä saanut selvää puheesta. Oliko se edes puhetta vai pelkkää taistelusta syntyvää ärjyntää? Olisin halunnut tietää, oliko Päivänsäde onnistunut pakenemaan Yhteisön kanssa, mutta harmikseni se jäisi kaiketi mysteeriksi. Ei kuoleman jälkeen ollut elämää, en tulisi koskaan selvittämään sitä, mitä minun Yhteisölleni ja Päivänsäteelleni tulisi tapahtumaan.
En saanut happea, mutta kehoni yritti viimeiseen saakka saada ilmaa keuhkoihini. Aloin tukehtua, eikä se tuntunut mukavalta. Ympärilläni kajahteleva meteli alkoi vaieta. Uskoin, että aloin menettää tajuntaani. Odotin yhä pimeyttä ja täyttä hiljaisuutta, muttei sitä saapunut. Vastoin kaikkia odotuksiani, kun viimeisen kerran yritin avata sokeita silmiäni, näin edessäni tutut kasvot. Nuo likaisenvalkeat kasvot, tummat korvat, kuonon, vääntyneet viikset ja keltaiset silmät olisin tunnistanut vaikka unissani. Mäihän kasvoilla oli pahanilkinen virnistys.
“Miksi ihmeessä sinä tuolta näytät, Keijukainen? Etkö olekaan kaivannut minua?” Mäihä kysyi kulmiaan muka yllättyneesti kohottaen. Sitten kolli naurahti ja jatkoi:
“Taisit jo säikähtää, että jäät tänne kanssani loukkoon ikuisiksi ajoiksi. Niin hauskaa kuin se olikin, minä olen vain sinun kuvitelmaasi. Kuinka hellyyttävää se kuitenkin onkaan, että minä olin viimeinen kissa, jota sinä ajattelit ennen kuolemaasi.”
En voinut uskoa sitä. Alitajuntani oli huijannut minua. Kaikista maailman kissoista viimeiseksi muistokseni jäi juuri Mäihän kasvot. Ja hän tosiaan jäi viimeiseksi ajatuksekseni, sillä kun Mäihän kasvot alkoivat haalistua, jäi jäljelle vain pimeääkin pimeämpi pimeys ja hiljaista hiljaisempi hiljaisuus. Siinä kai se sitten oli ja minunkin oli siihen tyydyttävä: mahtavan Keijukaisen ei niin mahtava loppu.
KP-boosti käytössä
